Raskaan vaihtoehtoisen ja elektronisen laatuhybridi – klassikkoarviossa Paradise Lostin 20-vuotias ”Symbol of Life”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 29.10.2022

Raskaamman käden brittisynkistelyn veteraanin Paradise Lostin yhdeksäs albumi ”Symbol Of Life” julkaistiin 21. lokakuuta 2002. Tuolloin jo puoli vuosikymmentä kestänyt tutkimusmatkailu enemmän tai vähemmän elektronisten äänimaisemien syvyyksiin ”One Second” (1997), ”Host” (1999) ja ”Believe In Nothing” (2001) -albumeilla oli tuonut yhtyeen melodiankirjoitustyyliin ja elektronisten elementtien hyödyntämiseen uutta ja tuoreempaa näkökulmaa. Albumin perussoundia voidaan luonnehtia raskaan gootahtavaksi vaihtoehtorockiksi, jota yhtye apuvoimineen täydensi tyylikkäillä elektrolisukkeilla.

Kesä-heinäkuussa 2002 äänitetyn albumin jylhän tummasävyisesti rokkaavasta tuotannosta vastasi mm. Fear Factoryn hovituottajana yhtyeen tärkeimmät vuodet toiminut, kanadalaisen Front Line Assemblyn Rhys Fulber. ”Symbol of Lifen” äänittivät Greg Reely yhdessä Ewan Daviesin ja Will Bartlen kanssa Chapel Studioilla South Thoresbyssa, Lincolnshiressa ja Dreamcatcher Studiosilla West Yorkshiren Bradfordissa, Englannissa.

Albumin kaksi suurinta ja albumilta pisimpään elämään jääneitä kappaleita ovat jylhillä ja iskevän simppeleillä koukuilla varustetut ”Isolate” ja Cathedral-vokalisti Lee Dorrianin feattaama ja heleä-äänisen Joanna Stevensin taustalaulama, viileän tyly videobiisi ”Erased”. ”Symbol of Lifella” viimeistä kertaa Paradise Lostin studioalbumilla kuultavan yhtyeen ehkä kautta aikojen parhaan rumpalin, Lee Morrisin ryhdikkäistä ja yksinkertaistetun jämäkästi komppaamista kappaleista kumpuaa yhtyeelle uudenlainen rytmisyys. Kitaristi Greg Macintoshin tinkimättömän koruton melodiakitarointi sulautuu saumattomasti yhteen rytmikitaristi Aaron Aedyn ja basisti Steve Edmondsonin luomien, vaivihkaa muuntauvien, valtavia jännitteitä sisältävien rytmivallien syihin. Kokonaisuus purkautuu lopulta kuuntelijan tajuntaan huomaamattoman tehokkaasti iskeytyvinä impulsseina.

Vahvat Therapy?-mielleyhtymät aikaansaava, vahvalla, surumielisen energisellä groovella toimiva ”Two Worlds”, eteerisellä melodisuudellaan lumoava ja rytmisesti albumin mielenkiintoisimpiin kappaleisiin lukeutuva ”Pray Nightfall” pitävät yllä albumin korkeaa laatustandardia. Nu-metalisen raskaan pehmeyden ja ”One Secondilta” löytyvän ”Soul Courageousin” kaltaista, lohdullisen kylmäävää sävelkulkua mukaileva ”Primal” lähestyy samaa tasokkuutta mutta tyylillisesti eri kulmasta.

Osittain NirvananLithiumin” idea-arkulta lainattu lateksinen electro-rock ”Perfect Mask”, albumin musertavimman kertosäkeen omaava, rakanteeltaan selkäpiitä kutkuttavan grungahtava ”Mystify” ja yhtyeen livesettiin vielä myöhemmilläkin kiertueilla kuulunut ”No Celebration” jatkavat albumilla Paradise Lostin ensiluokkaista tekemistä.

Albumin loppupuolelle on sijoitettu musiikillisesti ja ideoittensa puolesta köyhimmät biisit. Läpijuoksugrunge ”Self Obsessed”, albumin elektronisin pala, ”Symbol of Life” ja Deftones plays Therapy? – henkinen, sinällään ihan kelvollinen vaihtoehtomätinki ”Channel for the Pain” eivät kuitenkaan onnistu kaatamaan hyvää kokonaisuutta. Vaikka biiseissä on hyödynnetty houkuttelevia aineksia ja sovitusratkaisuja, tuntuvat ne silti puoliksi väkisin kokonaisuuden jatkoksi puristetuilta osasilta.

Albumin deluxe-version päättää kaksi yhtyeen hienoimpien tekemiensä coverversioiden piiriin kuuluvaa vetoa. Ensimmäisenä pajatson tyhjentää veretseisauttavan komea tulkinta australialaisen goottimusiikkiryhmä Dead Can Dancen vuoden 1987 ug-klassikosta ”Xavier”. Heti perään brittiläisen sateenkaarevan väestönosan yhtyeenä tunnetun kasaripop-yhtye Bronski Beatin upeasti raiteita pitkin suurkaupungin sykkeeseen peräjunttilan umpimielisestä ilmapiiristä kyyditsevä disko-rock -hitti ”Small Town Boy” saa lohduttoman komean käsittelyn.

Albumin sessioista jäi yli kaksi taltioitua biisiä, jotka julkaistiin ”Erased” -singlen B-puolina. Albumin yleisilmettä raskaampia ja rajumpia elementtejä osittain tarjoileva ”I Can Hate You” on Holmesin matalien raspikurkkuvokaaliosuuksien osalta muita albumisession raitoja punkimmin vedetty veto tuoden mukanaan viboja multakurkkuisesta Rob Zombiesta. Valssirytmillä ajanmukaisen nu-metal-orientoituneesti pomputtava ”Deus” ei musiikillisesti pärjää albumin muille kappaleille, ja jääkin tasalaatuisuudestaan huolimatta sessioiden yksipuolisimmaksi ja mitäänsanomattomaksi kappaleeksi.

Mitään järisyttävän uutta brittijäärät eivät albumille kehittäneet, mutta aiemmilla kokonaisuuksillaan keksittyjen mausteiden sekoitussuhteet oli kyseiselle albumille pistetty uusiksi. Aiempaa rokkaavammat biisien tempot ja pari yhtyeen vaikuttavimpien biisiyksilöiden nippuun mahtuvaa siivua siltä irtosi. Onhan siinäkin jo jotain.