Raskaasti groovaava kameleontti – klassikkoarviossa Stone Temple Pilotsin 30-vuotias debyytti ”Core”

Grunge-taifuunin pyyhkäistyä 1990-luvun alkumetreillä Tyynen valtameren koillisrannikolta, Washingtonin osavaltiosta, koko läntisessä maailmassa usea sittemmin legendaariseen maineeseen yltänyt vaihtoehtorock-yhtye nousi musiikkimaailman tietoisuuteen. Yksi niistä oli San Diegosta tuleva raskaasti ja rullaavasti murjovalla muuntautumiskykyisellä soundillaan vaikutuksen tehnyt Stone Temple Pilots.

Piinkovan katurockarin olemuksen ja tumman, vahvan ja särmikkään äänen omannut yhtyeen keulamies, vuonna 2015 huumausaineiden yliannostukseen kuollut yhtyeen vokalisti Scott Weiland oli tuolloin yhtyeen ehdoton ydin. Sittemmin tavaramerkikseen kehkeytyneellä vahvalla vibraatolla kyllästetyllä laulusoundillaan Weiland nousi pian erääksi koko 1990-luvun merkittävimmäksi rock-vokalistiksi. Yhtyeen valttikortteina albumilla häärii toki myös yhtyeen erinomainen rytmiryhmä: monipuolisesti soittava kitaristi Dean LeLeo yhdessä pikkuveljensä basisti Robert LeLeon (nykyisin Hollywood Vampires) ja rämäpäisen viileästi soittavan rumpali Eric Kretzin kanssa.

Stone Temple Pilots oli länsirannikon grungeyhtyeiksi kasvaneiden yhtyeiden joukosta ehkä juuri se, joka osasi lainailla naapuriyhtyeiltä kaupallisesti ja taiteellisesti itselleen edullisia maneereita ja sekoittaa niitä hyvässä suhteessa keskenään sekä omaperäiseen, rosoiseen ilmaisuunsa. Vuoroin Pearl Jamin hillittyä charmia, vuoroin Alice In Chainsin samettista moukarointia ja vuoroin Nirvanalta räkäistä vereslihalle raavittua tulkintaa mallintanut yhtye onnistui missiossaan kameleonttimaisen yleissoundinsa puolesta.

Syyskuun 29. päivä vuonna 1992 Warner Brosin kautta ilmestyneen Stone Temple Pilotsin debyyttialbumin, ”Coren”, soundeissa soi villisti groovaava ja taidolla veistetty rouhea riffirock ja toisaalta kiehtovasti etnahtava indie sekoitettuna riisutumpaan ilmaisuun. Albumi äänitettiin vaihtoehtorockin huipputuottaja Brendan O’Brienin ja äänittäjien Nick DiDian ja Dick Kaneshiron hoteissa Rumbo Recorders Studioilla Los Angelesissa samaisen vuoden alkupuolella.

Vaikka Stone Temple Pilotsin muskelirockin kohdalla sen juuret ulottuvatkin koristelemattomaan 1970-luvun klassiseen jytään, ei menneiden aikojen aatteet näkyneet Weilandin kirjoittamien tekstien aiheissa. Danzigin myöhempinä aikoina lainaaman pääriffin omaava videosingle ”Sex Type Thing” vastustaa tervehenkisesti jokamiehen turmioon johtavaa machoilu-asennetta ja naisten esineellistämistä seksuaalisiksi objekteiksi – ja ihan oikein.

Välillä ilmavuutta kokonaisuuteen antaa organisoituja kirkkokuntia kritisoiva raikkaalla funk-poljennolla varustettu ”Naked Sunday”. Aistittavissa ovat toisaalta raskasta Melvinsin, Killing Joken ja Helmetin DNA:ta sisältävillä ilkeän painavilla riffeillä toimivat ”Dead & Bloated” ja pirullisen tarttuva videohitti ”Plush”. Lisäksi eteerisen vinoutunut Geordie Walkerin kitaroinnille velkaa oleva kitaristi LeLeon käsialaa oleva ”Sin” ja vaihtoehtometallin genrerajan molemmin puolin keikkuva paalujuntta ”Piece Of Pie” edustavat albumin kärkikastia.

Rauhallista ja hempeämpää osastoa albumilla edustavat puolestaan välisoitonomainen, puoliakustinen kitaristi LeLeon niin ikään kirjoittama instrumentaali ”No Memory” sekä albumin suurimmaksi hitiksi kohonnut ”Creep”. ”Creep” on tunnelmansa ja melodialinjojensa puolesta ilmiselvä Nirvana-pastissi, joka kuitenkin seisoo ylväästi Stone Temple Pilotsin katalogissa omillaan pienten, epätavanomaisten country rock -vivahteittensa tuella.

Albumin upeimpien vetojen joukkoon kuulu AC/DC-henkisellä parin soinnun introlla alkava ja melodisesti kutkuttavaksi muuttuva Faith No More -henkinen groove-moukari ”Wicked Garden”, jossa Weilandin ilmoille loihtimat suloiset laululinjat nostavat kappaleen tason standardinomaisesta genrensä valioyksilöksi.

Stone Temple Pilots ei edes debyyttialbumillaan ollut mikään kivikasvoinen vakavoitujalauma. Erinomaisena esimerkkinä siitä on kieroutunut ja maukkaasti syvän etelän suistobluesin ja bluegrassin sekoittava Weilandin särötetyllä, sekopäisellä monologilla höystetty hillitön puolitoistaminuuttinen spektaakkeli ”Wet My Bed”. Kappale oli myös ihka ensimmäinen ”Core”-albumille taltioitu kappale.

Albumin suoraviivaisimmin rokkaavaa kappale ”Crackerman” ei ole ehkä biisinä mikään neronleimaus eikä myöskään albumin parhaimmistoon kuuluvia numeroita, mutta Weilandin polveilevien ja tunnelmaa ylevöittävien laulumelodioiden ansiosta biisistä saatiin kuitenkin keskivertoa parempi aavikkoroketti. Biisi edustaa krumeluureista ja pehmusteista riisuttua rukiisen rockin tyylisuuntaa, johon myös yhtyeen verrokkina pidetty Pearl Jam suuntasi luovuutensa kärjen myöhemmin vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Albumin päättää Mother Superiorille ja Trouble?:lle syvään kumartava ganjan keventämä ja hidastetusti ryömivän raskas groove rock -pala ”Where The River Goes”.

”Core” nousi ilmestymisensä jälkeen Yhdysvalloissa Billboard 200 -listalla korkeimmillaan sijalle kolme. Albumi on vuosien varrella myynyt yhtyeen kotimaassa kolminkertaista platinaa. Yhtyeen menestys oli taattu debyyttialbumin menestyksen myötä myös ulkomailla. Etenkin MTV:llä paljon rotaatiota saaneiden musiikkivideoiden ansiosta yhtyeen maine nousi kertarysäyksellä aikansa huipulle. ”Core” on kiistatta eräs 1990-luvun merkittävimpiä vaihtoehtorock-albumeita. Vielä tänäkin päivänä lukuisat niin uudemman kuin vanhemmankin sukupolven voimarockin tekijät yrittävät toisintaa sen musiikillista alkemiaa.