Raskas vaihtoehtomusiikki näytti parhaat puolensa – Blowup Vol. 4, osa 1/2
12.-13.10.2018 järjestetty Blowup -festivaali tarjosi neljännessä tulemisessaan monipuolisen ja kiinnostavan katsauksen raskaan vaihtoehtomusiikin ytimeen. Viimesyksyinen Blowup vietettiin pitkälti doom metalin ja sen läheisten serkkujen riffimyrskyn silmässä, ja tälläkin kertaa siellä koettiin hienoja hetkiä. Sen lisäksi jälleen laajenemaan päin oleva musiikkitarjonta sisälsi myös paljon muuta samassa hengessä ja tunnelmassa.
Heti festareiden alkajaisiksi hypättiin syvälle mustaan aukkoon Dark Buddha Risingin mukana. Tähtien luhistumista muistuttava ääni täytti Korjaamon Vaunusalin pahaa enteilevällä tunteella, joka tiivistyi ja tiheni jatkuvasti sakeammaksi koko tunnin ajan. Maailmanlopun valoshow tehosti psykedeliasävyjen ja rajuin ottein hypnotisoivan sludgen luomaa raskasta ilmapiiriä, joka painostaisi ryhdikkäimmänkin ryhdin kumaraan.
Mainos päättyy
Dark Buddha Risingin esiintymiset eivät ole koskaan pelkkiä keikkoja. Tälläkin kertaa yhtyeen performanssi oli lähellä elävää kauhuelokuvaa, jonka lihaksi muuttunut paniikki ja musertava pimeys pitivät otteessaan lähes koko esityksen ajan. Vaikka ote irtosikin muutamaksi hetkeksi, tällaiset esiintymiset ovat aivan omassa sarjassaan ja antavat jotain, mitä suurin osa maailman esiintyvistä yhtyeistä ei pysty edes koskettamaan.
Tänä vuonna Blowupin konserttikäytössä oli myös Korjaamon Kulmasali. Vaunusalia paljon pienemmästä tilasta oltiin taiottu hämyistä alakulttuuriklubia kohtuullisesti imitoinut keikkapaikka. Kulmasalin ensimmäinen esiintyjä oli soolona soittanut King Dude. Kantrista aloittanut ja sittemmin genrerajat unohtanut artisti saa minkä tahansa musiikkityylin puhumaan tummia säveliä. Kaikki mahdollinen rockista ambientiin ja takaisin kääntyy mieleltään synkäksi King Duden käsittelyssä. Vielä ei ole tullut vastaan musiikkityyliä, jota hän ei olisi saanut kuulostamaan itseltään.
Tällä kertaa yhtyeen siis muodostivat vain itse artisti kitaransa kanssa. Koskettimilla hän säesti muutaman viimeisen kappaleen. Soolokeikoilleen hän ei suunnittele settilistaa etukäteen, joten muutaman vakiokeikkabiisin jälkeen hän otti vastaan yleisön toiveita ja oman intuitionsa tarjoamia ehdotuksia. Paikalla olleiden toiveista hän toteutti mm. kappaleet ”Barbara Anne”, ”Hello Mary” ja ”Desolate Hour”. Yksi hänen omista aivoituksistaan oli sovittaa levyllä bändin soittama ”I Wanna Die at 69” mies ja kitara -muotoon. Pohjustuksena hän ei juuri kehunut sovitustaan, vaan kertoi haluavansa jakaa aiemmilla keikoillaan aiheuttamansa kärsimyksen myös meidän kanssamme. Ei se lopulta niin huono ollut kuin hän antoi olettaa, mutta jotain jäi puuttumaan. Yksinkertaisemmat kappaleet toimivat luonteensa vuoksi paremmin tässä yhteydessä. Suurin osa kappaleista kuulostikin erittäin hyvältä, mutta jotkut jäivät melko etäisiksi. Varsinainen kliimaksi jäi tällä keikalla saavuttamatta, vaikka se olikin hieno kokemus.
Omien sanojensa mukaan festareiden ”comic reliefinä” toiminut artisti nosti tunnelmaa kappaleiden välissä kevyemmäksi hyvällä tavalla huonon huumorin sävyttämillä välispiikeillään ja katsojien kanssa viettämillään lyhyillä juttutuokioilla. Musiikin alkaessa tunnelmanvaihdos oli kuin yön ja päivän välillä, kevyen vitsailun ja rakkaudentunnustusten vaihtuessa surullisiin haikean mielen tarinoihin ja kylmääviin säveliin.
Bändikeikkoihin verrattuna elävän tilanteen tuntu oli vahvempi, varmasti suurelta osin artisin ja yleisön välisen vuorovaikutuksen ja keikan spontaanin luonteen ansiosta. Ilmapiiri oli intiimi ja henkilökohtainen artistin seisoessa yksin kappaleidensa takana ja päästäessään yleisön ehkä hieman lähemmäksi itseään. Keikka oli tunnelmaltaan hyvä, se pysyi kiinnostavana loppuun saakka ja erottui joukosta jopa tällaisessakin ympäristössä. Harva artisti soittaa keikkansa näin lämpimässä, vastaanottavaisessa ja yhteisöllisessä hengessä.
Valtavan suurta tunnelmaa musiikillaan luova Kauan esiintyi pienemmässä Kulmasalissa. Kauan oli monelle yksi tapahtuman odotetuimmista esiintyjistä ja se herätti paljon innostusta ennen keikkaa, sen aikana ja sen jälkeen. Harmillisesti koskettimet, viulu ja puhdas laulu hukkuivat silloin tällöin kitaran, basson ja rumpujen muodostaman äänimassan alle. Keikkakokemus kärsi hieman, mutta innokkaimpien fanien tunnelmaa se ei vaikuttanut horjuttavan. Eikä se missään tapauksessa pilannutkaan keikkaa, jota oli kaikesta huolimatta erittäin vaikuttavaa ja vakuuttavaa todistaa. Kappaleiden tunnelma välittyi vahvana; pysäyttävän kaunis haikeus valtasi Blowupin.
Bongripperin viimeisteltyä järkälemäisen riffiryöpytyksensä Helsingin öiset kadut tulvivat ulosteesta. Kitaroiden, basson ja rumpujen synnyttämä stonerdoom väreili niin suurilla aalloilla, etteivät paikallaolleiden sulkijalihakset kyenneet enää pitelemään valtavaa voimaa sisällä. Täällä ei tosiaan koettu mitään kaunista eikä herkkää. Bongripper tykitti, murjoi ja pahoinpiteli raa’alla energialla, joka olisi riittänyt keskiaikaisen kivilinnankin murskaamiseen. Näiden riffien jäljiltä Korjaamon lattioilta ja seiniltä keräillään edelleen irtonaisia niskanikamia ja hartialihasten palasia. Tämä keikka oli todellista massamurhaa. Bongripper antoi parastaan täyden tunnin takoessaan massiivisia ja väkivaltaisen brutaaleja riffejään ihmisten tajuntaan väellä ja voimalla. Tämän jälkeen kaikki oleellinen oli sanottu ja takki tyhjennetty ensimmäisen päivän osalta. Toisena päivänä oli tarjolla vähintään yhtä persoonallisia ja mielenkiintoisia yhtyeitä, kuten Hällas, Godflesh ja Amenra.
Mainos päättyy
Kuvat: AJ Johansson