Raskasta, nopeaa, hittejä ja melodiaa – klassikkoarviossa Metallican 40 vuotias ”Ride The Lightning”

Metallica on jättiläinen joka ei liiemmin esittelyjä kaipaa. Se on sellainen yhtyeenä, sekä organisaationa. Työnantajana ja brändinä, jonka alati kasvusuhdanteinen ura on kestänyt yli 40 vuotta. Nyt kyseisen organisaation toinen pitkäsoitto ”Ride The Lightning” on saanut neljä pyöreää lukua tauluun, ja on aika tarkastella sen purevuutta ja vaikuttavuutta 2020-luvun maapallolla.

Metallica teki liudan keikkoja alkukesästä 2024 ja sisällytti myös ”Ride The Lightning”-albumin materiaalia ”No Repeat”-viikonloppukiertueensa setteihin. Albumilla on olemassa, kuten lähes jokainen Metallica-fani tietää, hittejä ja huteja. Näkökulma siihen, mikä on hitti ja mikä on huti, on kuitenkin albumin kohdalla lähes yleiskäsitteellinen. On olemassa lähestulkoon etiketin mukainen yleinen mielipide, mitkä albumin kappaleista on niitä bangereita, ja mitkä (tai mikä) suoraan sanoen sontaa. Koska olemme kapina-musiikin ja farkkuliivi-kapinallisuuden ytimessä vuonna 2024, tämä kirjoitus on tullut, ainakin hieman, rikkomaan yleistä käsitettä keskellä thrash metal-kosmosta.

Metallican 1980-luvun albumeilla trademarkkaamat rauhalliset ja äärimelodiset introt ensimmäisen kappaleen alkajaisiksi, tapahtui ensimmäisen kerran ”Ride The Lightning”-albumilla. ”Fight Fire With Fire” kappaleen alku luo äärimmäisen tylyn kontrastin musikaalisuuden ja musiikin muodossa kulkevan raivokapinan välille. Ensin melodisinta Metallicaa ja heti perään raskainta ja nopeinta ikinä, mitä tuohon vuoden 1984 heinäkuun päivään mennessä oli kuultu. Allekirjoittanut ei ollut edes samalla planeetalla vielä silloin, mutta näin jälkeenpäinhän se on helppo sanoa. Ja sanonpa vielä senkin, että tuskin on Metallica onnistunut olemaan samaan aikaan yhtä nopea ja raskas ”Fight Fire With Firen” jälkeenkään. Seuraavan albumin ”Damage Inc.” pääsi toki lähelle.

Albumin nimiraita on ollut aina pieni väliiputoaja kahden tunnetumman kappaleen välissä. Toki pienenä helmenä, kokonaisuudessa. Se mikä ”Ride The Lightning”-kappaleesta tekee erityisen, on sen avausriffi ja myöhemmin eteenpäin junttaava keskitempoinen riffi-poljento. Kappale on mielestäni aina hieman kärsinyt laiskasta kertosäkeistöstä, mutta saanut sen lopulta myös aina anteeksi, koska kappale on muuten niin pirulaisen hyvä. Lakonisesti simppeleiden sointujen päälle rallateltu ”Flash before my eyes, now it’s time to die”,  ei ehkä ole enää nykyaikana varsinkaan Metallican kohdalla sitä oivaltavinta lyriikkaa tai melodiaa. Hyväksyttäköön kuitenkin se ajatus, että mikäli kertsiä ei olisi siihen laitettu, olisi muut vaihtoehdot saattaneet olla jotain ”Lulu”-albumin luokkaa.

Albumin tunnetuinta hittikavalkaadia edustava ”For Whom The Bell Tolls” rentouttaa albumin yleisfiilistä kolmantena kappaleena. Rakenteeltaan omalla tavallaan erikoisempi kappale omaa silti sen mukanalaulettavuuden energian, joka on nykyajan metallimusiikille harvinaista saavuttaa. Hittikappaleen mitassa oleva biisi rakentuu kaikkia hittikappaleen nykystandardeja uhmaten kuitenkin pitkälle toista minuuttia, ennen kuin laulettu säkeistö antaa itsestään elonmerkkejä. Sitä ennen kuulemme Cliff Burtonin ikonista basso-riffittelyä, ja draaman kaarta luovaa, maltilliseksikin kutsuttavaa parin soinnun kitarointia. Vaikka kappaletta on varmasti soiteltu puhki kotistereoissa ja radioissa, sekä ties missä 40 vuoden aikana riittämiin, on se käsitteenä ihmisten mielissä edelleen jotain peruskallion luokkaa. Tämä pitkälti myös Metallicalle uniikin rakenteensa ansiosta.

Täytyyhän klassikko-standardin levyllä olla myös yksi slovari. ”Fade To Black” on yhtä aikaa hieman perusvarma, mutta tunteita herättävä kappale. Monien fanien mielissä ”Fade To Black” elää omaa elämäänsä ”the” Metallica-slovarina. Onhan se myös ensimmäinen laatuaan. Ennen kaikkea kappale tekee ”Ride The Lightning”-albumista kokonaisuutena todella rikkaan ja monipuolisen. Ilmankaan ei olisi albumi pärjännyt!

Albumin puolivälin jälkeen päästäänkin varsinaisiin vähemmän tunnettuihin lava-hitteihin. Vaikka näitäkin jokeri-kortteja on kuultu livenä, ovat ne ennen muuta ns. ”albumi”-biisejä. ”Trapped Under Ice” on thrash metallia isolla T-kirjaimella. Ja silti varsin perusvarma sävellys. ”Siitä huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi”, voisi joku todeta vanhanaikaisesti ja viisaasti. James Hetfieldin laulanta on energistä, mikä on elementti, joka pitää biisin mielenkiintoisena.

”Escape” onkin albumilla se biisi, jota kovimmat yhtyeen fanit usein vihaavat. Tai ei oikeastaan vihaa, vaan ”rakastaa vihata”. On pikemminkin sääntö, kuin poikkeus, että kappaleesta ei saisi tykätä. Tykkääjät pysyvätkin useimmiten hiljaisena, mikäli ”Escape” kolisee. Radiohitiksi yritetty tekele, ei ole kuitenkaan ollenkaan niin huono, kuin yleinen mielipide väittää. Sen kertosäkeistö on lähes samaa sarjaa nimibiisin vastaavan kanssa, ollen kuitenkin melodisempi. Ja tietenkin duurivoittoisempi. Arvioisinkin, että juuri kyseinen duurivoittoisuus pistää useimpia etenkin kismittämään, vaikka kappaleessa on myös tyylikästä riffintynkää.

Aikanaan myös kaikkien aikojen metalliriffiksi äänestetty palanen musiikkihistoriaa löytyy maan mainiolta ”Creeping Death”-kappaleelta. Kappale ei sen koommin esittelyjä kaipaakaan, vaan kuuluu ehdottomasn Metallica– ja metalli-kaanoniin. Kyseessähän on tietenkin niitä kappaleita, joita yhtye ei voi oikeastaan kiertueiden settilistoilta jättää pois. Niitä, joita yhtyeen kovimmat fanit haluaa esittää karaokessa, kuunnella autossa täysillä ja moshata kavereiden kanssa. Elämän perusasioita, kuten syöminen ja nukkuminen. 

Albumin päätöskappale ”The Call Of Ktulu” on instrumentaalina tyylikäs ja musikaalisuutta huokuva kokonaisuus. Siis niitä edesmennen basistilegenda Cliff Burtonin taidonnäytteitä, jossa koko yhtye seurasi esimerkin perässä, miten taitavasti musiikkia voi oikeastaan luodakaan.

”Ride The Lightning” on Metallica-albumina vahva. Se on lisäksi yksi parhaista ja ikonisimmista metalli-levytyksistä koskaan, ja edelleen 40 vuotta julkaisunsa jälkeen. Ei välttämättä kuitenkaan paras, vaikka moni aivan hyvällä syyllä niinkin ajattelee. Albumi on ennen muuta toimiva kokonaisuus kirjavia, raskaita ja melodisia sävellyksiä.