Rauhoittava ja meditatiivinen elämys — arviossa Alice in Chainsin 30-vuotias ”Jar of Flies”

Alice in Chains on yksi 1990-luvun merkittävimpiä Rock-yhtyeitä. Grunge-kastin nimiin usein upotettu yhtye on uransa varrella yltänyt sen verran monipuolisen musiikin tekoon, ettei yksinomaan tuon genre-nimityksen käyttäminen tee Alice in Chainsin tuotannolle oikeutta. Tällaiset genrettelyt ovat tietysti sivuseikkoja, ja tämänkin seattlelaisyhtyeen kohdalla grunge-termiä on tavattu käyttää enemmänkin kuvaamaan sitä aikakautta jolloin bändi niin sanotusti breikkasi. Soundgarden, Nirvana, Alice in Chains ja Pearl Jam ovat mielestäni toisistaan varsin poikkeavia yhtyeitä, joiden lyöminen saman rock-alagenren kastiin on taidettu pikemminkin perustaa markkinoinnin tehostamiseksi, kuvaamaan jonkinlaista thrash- ja glam-metallin vastavoimaa, kuin sitä että kyseisillä bändeillä olisi musiikillisesti keskenään merkittävissä määrin yhteistä.

Alice in Chainsin uran alkutaival on kuin kokoelma rockmusiikin klassikoita. Vuonna 1990 julkaistu debyyttialbumi ”Facelift” sisälsi vakuutavan kokonaisuuden seassa esimerkiksi sellaiset hitit kuin ”Man in the Box” sekä ”Bleed the Freek”. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu legendaarinen ”Dirt” on muutamaa väliinputoajaraitaansa lukuunottamatta uskomattoman kirjava hittikimara, jota yleisesti pidetään yhtenä aikakautensa merkiitävimmistä albumeista. Kyseinen lätty on omassa soittimessakin kestänyt kuuntelua yllättävän sitkeästi. 1994 julkaistulla hieman lyhyemmän mittaisella kolmannella albumillaan ”Jar of Flies” bändi pääsi yllättämään. Oltuaan liki vuoden kiertueella bändi oli hetkellisesti kyllästynyt särömöykkämusiikin soittamiseen, ja lähestyi ensimmäisiä kiertueen jälkeisiä soittokertojaan saundillisesti kevyemmin. Tuloksena oli viikossa äänitetty akustinen albumi, josta on sitemmin kohonnut yksi bändin uran tähtihetkistä. Seitsemän biisiä käsittävä puolituntinen kokonaisuus toi riisutummassa formaatissaan viimeistään esille bändin musiikillisen taidokkuuden.

Verkkaisesti käynnistyvä aneeminen ”Rotten Apple” aloittaa levyn sille ominaisen maltillisissa tunnelmissa. Biisin melodiat ovat kauttaaltaan varsin tarttuvia ja löydänkin itseni edelleen silloin tällöin niitä hyräilemästä. Meditatiivisen tyynyttävä ”Nutshell” on albumin kenties ikonisin teos, joka on myös myönnettävä yhdeksi omaksi suosikkikappaleeksi ylipäätään. Biisi perustuu monimutkaisen rytmikitarasointukuvion ympärille jota täydentävät rytmiryhmän lisäksi hienot kitarasoolot sekä Layne Staleyn tyylikäs laulu. Levyn pehmeä saundimaailma myös tukee erinomaisesti ”Nutshellin” kaltaisen maalailun toimivuutta. Vaikuttavan avauskaksikon jälkeen tunnelma piristyy hieman eloisemman ”I Stay Awayn” myötä, joka on rakenteeltansa varsin perustavalaatuinen rock-kipale. Biisissä on kauniit säkeistöt ja lievästi jopa AC/DC:tä muistuttava hokemakertosäe.

Duurihengessä rallatteleva rento ”No Excuses” on hengeltään melkoinen piknik-biisi. Kappale omaa ”Jar of Fliesin” materiaalista todennäköisesti suurimman hittipotentiaalin, mutta on omaan korvaan äärimmäisen hienon alun jälkeen mitäänsanomattomampi raita. Toisaalta biisi tuntuu kuvaavan osuvasti juuri sellaista henkeä, jonka pohjalta ylipäätään koko albumi lopulta päädyttiin nauhoittamaan ja julkaisemaan. Viidennen biisin paikalle asetettu ”Whale & Wasp” on vastaavasti varsin tarkoituksen mukainen väliraita, olleessaan parin idean pohjalle rakennettu rummuton instrumentaali. Jamitteluhenkinen ”Don’t Follow” sekä bluesahtava ”Swing on This” päättävät levyn rennon letkeissä tunnelmissa. Alun superlentoa ei lopussa enää tavoiteta, mikä tavallaan ”Jar of Fliesin” konseptissa ei liemmin haittaa, sillä ylipäätään levyltä välittyy sen kaltainen mentaliteetti, ettei tässä mitään ”Wouldin” tai ”Roosterin” kaltaista ”must play -hittiä” olla tekemässäkään. Siitä huolimatta pari sellaista levylle on eksynyt.

Parhaiten ”Jar of Flies” toimii loppukevästä tai alkusyksystä ulkosalla kuunnelleen sellaisena hetkenä milloin kuuntelijalla on aikaa ja malttia nauttia sen suomasta kiireettömyydestä. Albumin alkupuolisko on äärimmäisen vaikuttava mutta läpi levyn sillä loistaa bändin hieno melodiataju ja rento soitanta. ”Jar of Fliesin” jälkeen bändin uraa varjostivat valtavat päihdeongelmat, jotka pakottivat bändin tauolle vuonna 1996 ja jotka lopulta myös veivät laulaja Layne Staleyn hengen vuonna 2002. Yhtyeen tehtyä paluun vuonna 2005 se on ollut edelleen vakuuttavassa vedossa ja tehnyt kuuntelua kestäviä sekä mielenkiintoisia albumeja. Kuitenkin vaikka uusi laulaja William DuVall on ollut juuri niin hyvä korvaaja kuin kuvitella saattaa, on silti vaikea mieltää bändiä samaksi mitä sen alkuperäiskokoonpanolla Laynen kanssa. Siitäkin huolimatta, että yhtyeen keskeisin jäsen ja pääasiallinen biisintekijä sekä toinen laulaja Jerry Cantrell soittaa edelleen yhtyeessä.

Kirjoittanut: Lauri Nieminen