Rautanyrkin sliipattu isku – Motörheadin ”Iron Fist” neljäkymmentä vuotta

Kirjoittanut Nikki Jääsalmi - 17.4.2022

Motörhead julkaisi vuonna 1981 listojen kärkeen ampaisseen ”No Sleep ’til Hammersmith” -livelevyn, ja bändi oli kuumempaa valuuttaa kuin koskaan aikaisemmin. Tähdet olisivat olleet täysin oikeassa asennossa jatkaa ja nostaa suosiota myös sitä seuraavalla levyllä. ”Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa” on kliseinen sanonta, ja niin ajatteli myös Motörhead. Bändi alkoi kiireellä valmistella seuraavaa levyä, vaikkei yhtye ollut muusikoiden mukaan siihen vielä valmis.

Yhtye aloitti levyn valmistelut Jackson’s studioilla vuonna 1981 tuottaja Vic Mailen kanssa. Vastaajasta riippuen Maile myöhemmin joko vapautettiin tehtävästä, tai hän itse päätti yhteistyön tulleen loppuunsa. Ilmeisimmin ainakin bändin rumpali Philthy ”Animal” Taylor oli tyytymätön yhteistyöhön, joskin Lemmy Kilmister olisi halunnut sitä jatkaa. Yhtyeen sisällä sikisi ajatus, että kitaristi ”Fast” Eddie Clarke tuottaisi levyn lakeijansa Will Reid Dickin kanssa. Kaksikko oli aikaisemmin tuottanut Tank-yhtyeen levyn, ja idea tuntui ilmeisesti silloin hyvältä. 

Levyä äänitettiin tammi-helmikuussa vuonna 1982 Morgan- ja Ramport-studioilla Lontoossa. Kilmister on myöhemmin kertonut olleensa ”tarpeeksi selvä” tajutakseen, että he olivat tekemässä roskaa. Hänen mukaansa ainakin kolme biisiä olivat keskeneräisiä levyä tehtäessä. – On muuten jännä arvuutella levyä kuunnellessa, mitkä nuo biisit mahtavat olla. Itse kuulen valitettavan monta potentiaalista vaihtoehtoa. Lemmy on myös kertonut, että menestyksen myötä heistä oli tullut ylimielisiä luullen omistavansa Midaksen kosketuksen.

”Iron Fist” -nimen saaneen albumin kansi on yksinkertaisen selkeä: punaisuutta hehkuva värimaailma tuo esiin nyrkin, jonka jokaisessa sormessa on pääkallo. Ainoastaan pikkurillissä on nähtävissä legendaarisen Snaggletoothin piirteet. Lieneekö varovaisuuden syy siinä, ettei kansi ollut Snaggletoothin kehittäneen Joe Petagnon käsialaa? Hauskana yksityiskohtana olkoon kiitos-listalla oleva Smirnoff. 

Oli levystä mitä mieltä tahansa, niin nimikappale ”Iron Fist” on ilmiselvä ja edelleen vahvasti elävä Motörhead-klassikko. Lemmyn basson käskevällä tahdituksella käyntiin lähtevä biisi murjoo heti alusta lähtien tuhannen pommikoneen voimalla. Clarken soolon taustalla Lemmy taikoo omia bassokuvioitaan, ja vokalisointi on täsmällisen tiukkaa. Kaiken turpaanvedon ohella biisiin on onnistuttu rakentamaan tarttuva kertosäe ”You know me, evil eye/You know me, repair to die/You know me, the snakebite hiss/Devil’s grip, the Iron fist”. Kappale ei kuulu niihin ehdokkaisiin, joita veikkaisin keskeneräisiksi.

Heart Of Stone” jatkaa samaa rivakkaa tempoa, ja biisissä on havaittavissa bändille hyvin tyypillistä riffittelyä. Biisi on itse asiassa sooloa myöten hyvin perinteinen Motörhead-rymistely, hyvässä ja pahassa. Niin, tai en tiedä, voiko Motörheadin kohdalla pitää jälkimmäistä vaihtoehtoa kovin pahana… Biisissä on myös hyvin lemmymäistä lyriikkaa esimerkillä ”You tell me how I should behave/Sling your hook, I ain’t your slave/Leave me alone, get off the phone/I’ve got a heart of stone”.

”I’m The Doctor” ei ole suurikaan poikkeus edellisiin, mutta klassisen rockbiisin lailla käynnistyvässä rallissa lasketaan vähän tempoa, ja ote on perinteisemmän rock ’n’ rollin parissa. Biisi on itse asiassa juuri sellainen, jolla voisi aamulla rennosti lannetta vatkaamalla tehdä vaikutuksen yöllä hankittuun seuralaiseen, ja vaikka käynnistää hänet uudelleen. Lemmy laulaa jopa Lemmyksi ihanan alhaalta tehden karhealla karismallaan vielä suuremman vaikutuksen. Kuka sitä paitsi voisi vastustaa lauseita ”But rest assured I’m gonna help you ease your pain/I’m gonna put a thousand tiny implants in your brain/I’m your boy, I’ll make you undulate with joy/Cos I’m the doctor”. Huh huh, minä olisin ainakin ihan myyty! Feidaukseen päättyvä biisi sisältää Clarkelle tyypillisiä venytyksiä, joita alkaa tarkemmin kuunnellessa kuulla joka puolella – huomaamattoman tehokas tavaramerkki, joka ei ala rasittaa samalla tavalla kuin esimerkiksi Zakk Wylden tavaramerkki.

Taitoni käyttää musiikillisia termejä on aika lailla nolla, mutta rakastan nousevaa soinnutusta, jolla ”Go To Hell” -biisin riffi lähtee rumpujen kanssa jyräämään eteenpäin. Säväyksen tekee myös Taylorin tapa käyttää tomeja sekä haitsua, mikä antaa pikantin säväyksen muuten tasaisesti jyräävän junan kulkuun. Biisin keskelle on upotettu pätkä jotain toista Motörhead-biisiä, tai sitten liippaa ainakin hyvin läheltä. Perhana, kun en juuri tähän hätään saanut mieleen, mitä biisiä lainataan. Saa kertoa! Tekstissä Lemmy ei juurikaan kaunistele parisuhteen tilaa vaan toivottaa toiselle päähän tarttuvasti tervemenoa sinne syvimpään päähän.

”Loser” on hyvin kaksijakoinen tapaus: Riffi on hieno, ja Lemmy vetää upeasti tunteella. Silti tuntuu, ettei biisi oikein etene. Kappaleessa on kaikesta huolimatta jotain outoa tehoa, sillä minulle ei ole koskaan tullut mieleen hypätä biisin yli. Jammailun omainen väliosa on päivästä riippuen joko hyvä tai sitten ei. Jotenkin keskitempoisen biisin päämäärättömyyttä kuvaa se, että juuri tuo jammailu johtaa biisin feidattuun loppuun. Lemmyn kynäkään ei sivalla sanoja totutun terävästi.

”Sex & Outrage” palauttaa perusasiat kunniaan ja tempon rivakampaan juoksuun. Sanat ovat juuri sitä, mitä titteli lupaa. Jokainen voi mielessään käännellä kertosäkeen lausetta ”Teenage, backstage, sex & outrage”. Biisin rakenne on hyvin samanlainen kuin muissakin levyn jyrissä, joissa suurin piirtein samassa järjestyksessä tulevat säkeet, kertosäkeet ja soolot. Vaikka arvostan suunnattoman paljon Clarkea, niin soolot eivät mielestäni edusta mitään suurta mielikuvitusta, vaan saman soolon voisi huoletta sijoittaa moneen eri biisiin kokonaisuuden juurikaan muuttumatta.

”America” on ylistyslause maalle, johon varsinkin Lemmy sekä Philthy ”Animal” olivat ihastuneet. Teksti ei esitä sinällään mitään syvempää näkökulmaa, vaan jokainen tv-sarjoja seuraava olisi voinut sanoittaa mielikuvansa juuri biisin tekstin lailla. Sen verran sanat ovat kuitenkin jääneet päähän, että koulussa Amerikasta puhuttaessa tuli heti mieleen biisin avauslause ”America – hot as hell”. Biisin väliosa on hieno, ja Lemmyn laulu on kaikessa särmikkyydessään jopa haikean kaipaavaa. Muuten nykivän tempon omaava biisi on vähän sielunveli ”Loserin” kanssa, eikä biisi kuulu levyn ykköskastiin, vaikka se peseekin selkeästi ”Loserin”.

”Shut It Down” on bändille hyvin perinteinen potku nivusiin vailla kuitenkaan sen suurempia klassikkokappaleen aineksia. Kappaleella edetään tehokkaasti kohti maalia, mutta mitään sen suurempaa mielikuvaa biisi ei jätä päähän. Tämän tyyliset biisit bändi hallitsee vaikka unissaan niin hyvin, että se on asettanut omat standardinsa niin korkealle, että sen on esitettävä jotain erityistä poiketakseen omasta tasostaan.

Jämerällä bassolla takova ”Speedfreak” on tietysti yksi bändin tunnusbiiseistä, ja Lemmyn rakkaus erääseen pirteyttä aiheuttavaan tuotteeseen ei jää mitenkään epäselväksi. ”Up for a week, don’t need no sleep, Cos I’m a Speedfreak” kertonee kaiken olennaisen. Sävellyksenä kappale seuraa tutuksi tullutta kaavaa Clarken sooloilua myöden.

”(Don’t Let ’Em) Grind Ya Down” on yksi bändin tunnetuimmista titteleistä, osittain varmaan siksi, että se on päätynyt lukemattomiin bändin paitoihin. Biisin sanoma on ajaton, ja minua on aina suuresti hyvällä tavalla huvittanut lause ”Sons of bitches, crocodile tears in their eyes/We scare them shitless just by showing up alive”. Biisin arvosana on perus-Motörhead

”(Don’t Need) Religion” pureutuu yhteen kolmesta Lemmyn perusinhokeista. Allekirjoitan tekstin täysin lukuun ottamatta lausetta ”Don’t need no Santa Claus”. Biisin riffi on yksinkertainen mutta kiehtovan tarttuva, jota jauhetaan lähes hypnoottisella tasolla. Siinähän ne biisin suurimmat arvot ovatkin, vaikkei se nyt aivan hanurista olekaan. Levyn päättävä ”Bang To Rights” on hauska tarina tietynlaisesta kiinnijäämisen riemusta. Tekisi mieli sanoa jotain uutta, mutta tuota hauskaa tarinaa lukuun ottamatta biisi ei sisällä mitään, mitä en olisi sanonut jo aikaisempien biisien kohdalla. Hyvä ja perus muttei mikään ikivihreä.

”Iron Fist” on julkaisustaan asti ollut eräänlainen kiistakapula yhtyeen diskografiassa, eikä keskustelua ole himmentänyt ainakaan se, että myös yhtye on ollut hyvin kriittinen sitä kohtaan. Lemmyn mielestä oli jälkikäteen ajateltuna virhe, että Clarke tuotti sen. Hän on myös kritisoinut, että ilman Dickin hännystelyä moni asia olisi voitu selvittää paremmin aina Clarken eroa myöten. Levyn soundi on toki jokseenkin pliisu, eikä biisimateriaalikaan nouse aivan sinne kirkkaimpaan kastiin, mutta ei levy mikään turhake ole. Clarke on puolestaan kritisoinut sitä, ettei yhtye toiminut enää yhtenä yksikkönä. Hän on myöhemmin myös kertonut, miten Motörhead yhtyeenä rajoitti hänen taitojaan, ja miten hän nousi uuteen lentoon kunnon basistin (Pete Way) kanssa seuraavassa yhtyeessään Fastway.

Levyn julkaisun tukemiseksi tehtiin lyhytelokuva, jonka yhtye myöhemmin teilasi aika estoitta, eikä sitä voi oikein siitä syyttää.

Yhdysvaltain-kiertueella tapahtuneen Clarken eron myötä ”Iron Fist” jäi viimeiseksi niin sanotulla klassisella kokoonpanolla tehdyksi levyksi. Lemmy on kertonut, että Clarkella oli tapana lähteä bändistä parin kuukauden välein. Lopulta muut vain väsyivät pyytämään häntä takaisin. Viimeisen selkänikaman taisi katkaista Wendy O Williamsin kanssa yhteistyössä äänitetty vanha kantribiisi ”Stand By Your Man”, jossa asiat eivät oikein tahtoneet onnistua.

Kaupallisesti ”Iron Fist” ei ollut kuitenkaan aivan täydellinen floppi, ja se nousi Englannissa listasijalle kuusi. Maailmanlaajuisesti se taisi olla pettymys siinä, että sen odotettiin olevan se Motörhead-albumi, joka veisi bändin lopulta raskaan sarjan mestaruuteen. Lemmy on toki toisaalta sanonut, että listaykkösen jälkeen olisi ollut ihan sama, mitä he olisivat myöhemmin tehneet, sillä he eivät olisi kuitenkaan onnistuneet lunastamaan odotuksia. Minulle ”Iron Fist” oli ”Orgasmatronin” kanssa ensimmäinen Motörhead-levy, joten sen vuoksi sillä tulee aina olemaan oma paikkansa sydämessäni.