Rautaratsu ei ruostu – Arviossa Saxonin ”Hell, Fire and Damnation”

Vanha kunnon NWOBHM- sotaratsu Saxon julkaisi ”Hell, Fire and Damnation”- levynsä kuluvan vuoden tammikuun puolivälin hujakoilla. Albumi on jo bändin kahdeskymmenesneljäs studiosellainen ja sen tuotannosta vastasivat Andy Sneap ja laulaja Biff Byford. Saxon on vuosikymmeniä kestäneen uransa aikana saanut oman osansa miehistönvaihdoksista, mutta uudella kiekolla vaikuttavat edelleen pitkän linjan ratsusotilaat Byford ja Nigel Glockler (rummut).

Puolitoistaminuuttinen ”The Prophecy” toimii introna levylle. Efektit ja syntetisaattori muun sävelletyn materiaalin kanssa luovat synkän ja uhkaavan tunnelman. Hidastettu örinä on hölmöä, mutta puhutut osuudet tärähtävät tajuntaan kuin itse Christopher Leen suusta. ”Hell, Fire and Damnation”– biisin myötä päästään varsinaisesti asiaan. Hevikitara perusrunttaa A-osaa menemään alun yhteisiskujen jälkeen. Byford kiljaisee starttipistoolina ja todistaa kerrasta, että ääni soi ja toimii kuin silloin ennen. Komeassa kertosäkeessä sotketaan keitokseen Black Sabbathin ja Deep Purplen sävelmaailmat / laulumelodiat. Kitara sooloaa lyhyesti ja bändi paiskoo iskuja taustalla, kunnes ottaa hevihumpan haltuun ja kitara pääsee isosti ääneen. Byford kiljuu karstat pois ja biisi häipyy kaukaisuuteen.

Glockler tuuppaa Ian Paicen hengessä ”Fire and Steelin” käyntiin. Tuplabasarit jauhavat ja touhu on perusheviä perinteisimmillään. A-osan laulukuvio on rytmitetty kuin Iron Maidenin ”Aces High”– biisissä konsanaan. Osavaihdokset ovat kiihkeitä ja viisu itsessään jokseenkin mitätön löps. Väliosassa luodaan tunnelmaa ja kitara vääntää pakollisen soolon. Sitten onkin aika palata rytkeeseen. Kitaristit eivät kuitenkaan anna periksi, vaan soittavat soolot kahteen pekkaan. Touhu on turhaa, eikä kappaleesta paljon pyttyyn jää. Loppuiskut kajautetaan myös suoraan Iron Maidenin pelikirjasta.

”Pirates of the Airwaves” nostalgioi merirosvoradion kulta-ajoilla. Alun vastaanotinkohinaefektin sekaan kasvaa kitara ja biisi alkaa. A-osa humputtaa menemään tutulla kasarityylillä ja B-osassa Byford pudottelee tippa linssissä radiokanavien nimiä. Nuottiviivastolla haiskahtaa AC/DC, eikä mitätön kertis lisää intoa tai tee touhusta enemmän itsensä näköistä. Kuulija saa vaikutelman, että tekstin sisältö on oleellisempaa kuin itse sävellys. Tässähän ei sinänsä mitään pahaa ole. Kitarasoolo on hahmoton perusuikutus ja sitä seuraa toinen mokoma, kuten albumilla tapana on. Lopussa hoetaan biisin nimeä ja lyödään tutut yhteisiskut tämänkertaisen aikamatkailun päättymisen merkiksi.

Kitara tykittää alun, kunnes bändi yhtyy tavaramerkiksi muodostuneilla iskuillaan mukaan. Näin on saatu albumin päätösbiisi ”Super Charger” täyteen laukkaan. 80-luku on jälleen koko kropallaan läsnä A-osassa. Näppärä kitarakulku / -pudotus leimaa lyhyttä väliosaa, josta siirrytään kertosäkeeseen pyörittämään tuplabasarirätkätystä. C-osa on mainio, vaikka biisi muutoin meneekin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tusinasoolot eivät pidä mielenkiintoa yllä ja niitä on liikaa. Kertosäe tuplataan lopussa kuuntelijan alkaessa jo kyllästyä. Ehkä parempikin viisu olisi löytynyt albumin lopettajaisiksi, mutta kukaan ei viitsinyt ryhtyä etsimään.

Vaikka ”Hell, Fire and Damnation”- levystä ei ole klassikoksi, se tyydyttää silti sujuvasti kasarihevinälän. Ihmeitä ei loihdita, mutta niitä tuskin kukaan pyytääkään. Homman nimi on selvä ja se selvyys alleviivataan asianmukaisella pieteetillä. Albumi puolustaa paikkaansa myös populaarihistorian kepsakkana matkaoppaana. Tässäkin yhteydet ovat ilmeiset Iron Maideniin, jonka kanssa Saxon on kulkenut samanmittaisen polun. Joten tölkki taikajuomaa auki ja ”Hell, Fire and Damnation” soimaan. Siihen tilanteeseen levy on enemmän kuin omiaan.

Kappalelistaus:

1. The Prophecy
2. Hell, Fire and Damnation
3. Madame Guillotine
4. Fire and Steel
5. There´s Something in Roswell
6. Kubla Khan and the Merchant of Venice
7. Pirates of the Airwaves
8. 1066
9. Witches of Salem
10. Super Charger