Räväkkää menoa nostalgian merkeissä – Arviossa Miehalan debyyttialbumi

Vuonna 2021 perustetun Miehalan taival on lähtenyt liikkeelle räväkästi, sillä bändi ehti julkaista jo viime vuoden joulukuussa täyspitkän debyyttialbuminsa ”Gods of Death”. Varkaudesta liikkeelle lähteneen yhtyeen rumpalina toimii Elias Lepistö. Tuomas Lepistö vastaa kitaroista ja jakaa veljensä kanssa albumin lauluosuudet. Basson varressa taikuroi Jarkko Pesonen. 

Omakustanteena julkaistu puolen tunnin mittainen rykäisy kumartaa niin musiikillisia kuin ulkoisiakin seikkoja myöten varsin klassisen 80-luvun thrash metal -skenen suuntaan. Eniten vaikutteita lienee otettu Jenkeistä ja Isosta-Britanniasta vaikutteensa omaksuneista kotimaisista yhtyeistä.

Musiikillisesti levy on yhtä omintakeinen kuin sen sisältävien kappaleiden nimet. Esimerkiksi ”Hellraider”- ja ”I Am the Beast” -nimiset hengentuotokset eivät sisällä mitään uutta, mutta ne ovat kuitenkin tällä vuosikymmennellä varsin selkeästi yleismassasta erottuvaa alkukantaista ryminää: saundeja, rumpukomppeja, huutolaulujen rytmityksiä ja kitarariffejä myöten 80-luvun kellarifiilis sikisee niin, että korvat soivat. Miehalan tapauksessa identiteettikriiseistä ei tarvitse murehtia, sillä bändi tietää, mihin kohderyhmään se vitossoinnuillaan iskee.

Vaikkei täyspitkän taso riitä vielä aivan alan kärkikaartinimien rinnalle, on meininki taatusti Exodusta, Stonea ja muita vastaavia paahtajia palvovien korviin taatusti aitoa ja mieltä nostattavaa. Livemeininki on genrelle ominaiseen tapaan bändin rivakan soiton puolesta taattu. Olisi tosin mielenkiintoista nähdä, miten energiseen live-esitykseen kolmikko soitannoltaan ehtii, sillä tämä musiikki on tehty keikoille! Jos muinaisrässi nappaa, en usko, että kappalemateriaaliinkaan tarvitsee liiemmin tutustua esityksistä nauttiakseen. 

Peruselemetit biisien toimivuuden suhteen ovat levyllä kunnossa. Kappaleet pysyvät kasassa, ja niiden tahtiin alkaa jalka huomaamattakin vipattaa. Saundillisista seikoista voisin marista sen verran, että äänimaailmassa ei ole ilmaa nimeksikään, vaan saundit ovat aika tukkoisiksi pintaan ahdetut. Itsessään rytmikitarat, bassot ja napakka bassorumpu kuulostavat ihan hyviltä, mutta kun kokonaismaisema hyödyntää ehkä 40 prosenttia käytettävissä olevasta kapasiteetista, jää kuunteluelämys siltä osin ahtaaksi. – Seikkoja, joita voidaan hioa sitten tuleville julkaisuille. Vuosi bändin kasaamisesta julkaistu Miehelan debyyttialbumi on kuitenkin hyvä saavutus.

https://www.instagram.com/miehala/?hl=fi

https://www.facebook.com/miehala/

Kirjoittanut: Lauri Nieminen