Rebound teki radikaalin muutoksen ja vaihtoi englannin kielestä suomen kielelle uusimman albumin myötä – haastattelussa yhtyeen vokalisti-kitaristi Repa Nurmi

Kotimainen rockabillyä ja rockia yhdistelevä Rebound julkaisi kesällä viimeisimmän pitkäsoittonsa, ”Riva!”-albumin. Kaaoszine tavoitti yhtyeen vokalisti-kitaristi Repa Nurmen ja kyseli värikkään yhtyeen kuulumiset. Haastattelussa käytiin läpi niin uusinta pitkäsoittoa kuin itse yhtyettä, Nurmi kertoi oman mielipiteensä, mitä kaipaisi nykyajan musiikilta.

Moro Repa! Ihan alkuun, mitä Reboundin leiriin kuuluu?

Repa: Kiitos kysymästä, ihan kohtuullisen hyvää. Tosi hyvistä arvosteluista huolimatta keikkoja voisi olla enemmän, mutta aina niitä sentään jonkun verran on. Korona on kyllä hyydyttänyt jengin tehokkaasti, baareissa ei käy porukkaa entiseen malliin, mutta ymmärrän kyllä senkin. Saattaa olla, että siihen on tullut pysyvä muutos, mutta sen näkee vasta kunnolla, kun tästä riesasta päästään. Siihen voi mennä aikaa, mutta toivon, ettei ihmiset unohtaisi sitä, miten tärkeätä on oikeasti kokoontua, riehaantua ja kokea yhdessä asioita. Bunkkeroituminen omiin lokeroihin ja sosiaalisten suhteiden hoitaminen yksinomaan somen kautta voi olla nykyaikaa, mutta se on silti suppeata elämää.

Näin se kyllä juurikin on. Rebound julkaisi loppukesästä lennokkaasti nimetyn ja myös lennokkaan kuuloisen ”Riva!”-albumin. Mistä albumi sai nimensä ja ideansa?

Repa: Levyä tehtiin lähes päivälleen kolme vuotta. Joten varsinaista ideaa ei ollut, että tehtäisiin just tarkoitushakuisesti tällainen. Se syntyi pienistä puroista ja vasta viime metreillä puroista syntyi virta ja virrasta joki. Aluksi oli hahmotelma, ja biisien työstämisestä seuraavaa ajatus oli, ettei tekisi samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan.

Halusimme kuitenkin siirtää jotain edellisestä kappaleesta aina seuraavalle kappaleelle, ikään kuin linkkinä biisien välillä. Joskus se saattoi olla vain pieni intuition hippunen siitä, mikä voisi muuttaa albumin suunnan. Vähän samalla lailla kuin jossain elokuvissa, jossa rakennetaan draamankaarta ja yhtäkkiä selän takaa nousee joku hyypiö kuin tyhjästä. Miksi toi on nyt tossa? Mistä se tuli? Ja sitten lähdettiin ikään kuin hetkeksi sen kyytiin ja katsottiin mihin tämä tie vie. Emme varsinaisesti ajatelleet, että kappaleiden erilaisuus olisi itsetarkoitus. Mutta meillä oli myös vapaus tehdä niin, jos idea kantaa.

Olen mieltynyt sellaiseen ajatukseen, että Rebound on enemmän sellainen hautomo, missä ei katsella vastaantulevia ideoita tiukasti arvioiden niin, että niiden pitäisi palvella tiettyä formaattia. Maailma on pullollaan bändejä ja artisteja, jotka kuulostavat tietyltä genreltä tai yhtyeitä, jotka ovat mielestään keksineet oman juttunsa ja sen jälkeen sitten tehneet kappaleita, jotka sopivat siihen muottiin. Siitä tulee fiilis, kuin bändien liikkumavaran tarkoitus olisi olla musiikin Burgerkingejä: Erilaisia nimikkeitä, mutta kaikki maistuu aika pitkälti samalta. Välillä sekin on ihan jees, mutta vedä koko viikko pelkkää pitsaa niin tiedät mitä tarkoitan.

Hyviä huomioita, aina ei tarvitse rajoittaa ilmaisuaan liian tiukasti. Rebound on aiemmin julkaissut musiikkinsa englannin kielellä laulettuna. Mistä syntyi ajatus vaihtaa kansainvälinen kieli kotimaiseen?

Repa: Tässä ei ole mitään sellaista dramatiikkaa, mitä jengi varmaan haluaisi kuulla. Mulla tuli vaan kilsat täyteen englannin kielen kanssa. En keksinyt enää sanoituksiin uusia juttuja, jolla olisin loihtinut melko suppeasta sanavarastostani uusia lauseyhdisteitä. Haluan kuitenkin sanoa sanoituksilla jotain. Se on sitten asia erikseen, ymmärtääkö kuulija niitä vieläkään sen enempää, haha!

”Riva!”-albumin sanoituksissa kuin itse musiikissakin liikutaan monenlaisissa tunnelmissa ja vesissä. Fyysisen äänitteen kotelokin on hyvin kirjava ja eläväisen näköinen. Miten tärkeänä pidät albumien visuaalista puolta?

Repa: Teen Reboundin levyjen kannet ja se on aina viimeinen homma millä sinetöidään kokonaisuus. Tosin tykkään tehdä kansia ihan jo matkan varrella ja ”Riva!”-levystäkin on monta kansiversiota, jotka jäivät puolitiehen. Lopullisen version aloitin tapani mukaan tyhjästä. Aluksi mulla oli fiilis, että teen vanhojen jazz-levyjen tyyppisen kannen. Siinähän voisi olla jotain palikka-elementtejä. Ladoin niitä laatikoita neliön muotoiselle alustalle ja katselin kokonaisuutta. Se muistutti karttaa, ja ehkä siinä on vivahteita Afrikan Tähdestä ja Monopoli-peleistä. Sitten mietin, miltä tuntuisi jos saisi oman nimikkotien. Siitä se ajatus alkoi kehittyä. Niitä osoitteita ja tarinoita tuli sinne levynkanteen. Ja se alkoi tuntua kiehtovalta.

Väänsin kansitaidetta viikon ajan lähes koko valveillaoloajan. Edellinen levy-yhtiö ei pitänyt ajatuksesta, että kansissa olisi tekstejä, sillä ne eivät näkyisi suoratoistopalveluissa. Nyt sitten laitoin niitä joka paikkaan.

Itse olen niitä tyyppejä, jotka voi ostaa levyn pelkän kansikuvan perusteella. Kuuntelen varsinkin vinyylilevyä, ja jos kansikuva on yksinkertainen, se on nopeasti katsottu läpi ja sen jälkeen jatkaa matkaa tiskaamaan tai paskalle. Hyvä kansikuva liimaa kuuntelijaa mielenkiinnon kiinni ja hanurin sohvaan.

”Riva!”-albumilla kuullaan pitkä liuta vierailevia muusikoita. Minkälaisella kokoonpanolla liikutte keikkapaikoilta toiselle?

Repa: Joo, me ollaan nykyään ihme leiri! Riippuen siitä ketä sattuu pääsemään paikalle, ja edellyttäen että se on taloudellisesti järkevää näille vierailijoille, voi kokoonpanossa olla mukana trumpettia, Antero Priha, ja tausta -ja soololaulajaa, Hanna Hush. Ja sitten meille on jo vähän jäänyt riesaksi asti – haha! – Nippe Römark, joka täyttää saundia kongilla ja perkussiivisilla suhinoilla.

Se toimii ja on tosi hämmentävän näköistä, koska harvalla rokkibändillä seisoo lavalla jotain, mikä viittaa enemmän johonkin apurahakehitysmaa-orkesteriin. Pidän esimerkiksi Bruce Springsteenistä ja Elviksestä ison bändin kera, joten Reboundissa on nyt sitäkin mukana. Jos lavalla on tilaa, niin olisi nastaa että siellä olisi vielä enemmän muusikoita. Homma kuitenkin taittuu myös nelistään ”perusbändillä”, josta loppupeleissä on kyse. Me neljä tehtiin ”Riva!”-albumi ja siihen liittyvät päätökset siihen. Eikä toki sovi unohtaa Bobby Niemistä, joka oli viides Reboundin jäsen studiossa.

Vierailevien muusikoiden rooli on merkittävä albumilla. Uskon, että me saimme hellävaraisesti tuottamalla vierailijoista parhaan terän ja osaamisen noihin biiseihin. Olin pyöritellyt todella pitkään mielessäni ajatusta, että kuinka hienoa olisikaan, jos biisissä olisi mukana viulu, haitari, trumpetti, saksofoni, naislaulaja yms. Ja nyt niitä on! Meillä on Reboundissa avoin asenne ja halutaan kokeilla kaikenlaista!

Tuo on kyllä hyvä asenne. Kaikki lukijat tuskin ovat nähneet teitä esiintymässä, minä mukaan lukien, joten kysynkin: kuinka kuvailisit Reboundin keikkoja?

Repa: Reboundin keikat ovat näkemisen ja kuulemisen arvoisia. Parhaimmillaan ne ovat tiukkoja, hikistä ja hieman levällään olevan soiton riemua, koska siitä, ettei ihan koko ajan ole kartalla tulee se mystinen ”reunalla olon” -tunne. Artturi Ranta-aho on hiton kova kitaristi, rumpali Tommy Rolexille on jotenkin tarttunut Charlie Wattsin geenejä. Basisti ja sekatyömies Mikki Niinivaara on mahtava ja mielikuvituksellinen musatyöjuhta. Mä oon mä, kaikista heikoin elementti, mutta me ollaan yhdessä parasta.

Suurin vahvuus ja onnistumisprosentti on silloin, kun kaikki auttaa toisiaan ja petaa paikkaa toiselle loistaa. On meillä omat egotkin, jotka tappelevat, mutta pääosin kun ryhdytään sorvin ääreen alkaa tapahtumaan. Kannattaa tulla tsiigaa. Jos pettyy, ei se ole kun yksi ilta. Jos ei, niin tulee hyvä mieli!

Juuri näin, aina kannattaa käydä kokeilemassa. Uusin pitkäsoittonne on selvästi hieman kallellaan espanjalaisen/meksikolaisen kansanmusiikin suuntaan. Kuinka iso intohimon kohde se on sinulle?

Repa: Musa on mulle intohimo. Jos mä kuulen hyvän biisin, niin genrellä ei ole väliä. Kansanmusassa on paljon hyviä juttuja ja nehän ovat roots-musan ydinjuuria ja alkulähteitä. Roots-musiikki inspiroi mua ehkä eniten. Uskallan silti tunnustaa rakkauteni, jos joku lälläribändi tekee hyvää musaa. Mun mielestä itse musa merkitsee, mutta voihan siihen kakkuun ja koristeluun tarvittaessa tuoda visuaalisuutta tai vaikka tanssivia karhuja. Mikäs siinä, jos se musakin toimii. Vaikka ”less is more”, niin toisaalta ”more is more”.

Kuten totesin levyarvostelussani aiemmin, ”Riva!” on hyvin kirjava albumi, ja pidän sellaisesta. Arvostan rohkeutta kokeilla erilaista. Miten tärkeänä koet itse luoda ja soittaa erilaista musiikkia?

Repa: En koe tekeväni silleen ”erilaista” musiikkia, mikä olisi jotain kokeellista fuusiota, avaruusmetallia ja kaukana ihmisten arjesta. Me tehdään sellaista musaa, mikä jotenkin inspiroi ja tuntuu omalta. On ne joskus aikamoisia työvoittojakin, että jokin saadaan toimimaan, mutta kiellän ehdottomasti sen, että me tehtäisiin ihan vaan erikoisuuden tavoittelun mukaan ”erilaista” musaa.

Pikemminkin, voisin nimetä kymmeniä artisteja, jotka tekivät ja jättivät rock ´n rolliin sellaisen perinnön, mitä me osaltaan jatketaan ja työstetään. Ei Led Zeppelin ollut vain ”Whole Lotta Love”, ei edes Elvis tehnyt vain ”Heartbreak Hotellia” ja ”Hound Dogia”. Jopa AC/DC:n alkupään levyille on eksynyt kappale nimeltä ”Big Balls”, joka ei ole yhtään AC/DC biisi. Niilläkin oli mahdollisuus lähteä tekemään ihan mitä vaan ja se olisi ollut silti kova bändi. Kuten sanoin jo aiemmin, syö viikon pelkkää pitsaa, niin rupeaa tekemään mieli vähän jotain muutakin.

Ikäväkseni musan suhteen moni, joka on ”kaikkiruokainen” kuuntelee vaan jotain tiettyä genreä, rajaa itselleen aitoja. Melkein pahimmillaan se voi olla tarjontaa, mikä sekin tulee vaan yhdestä kanavasta, missä luodaan asiakasprofiileja ja palavereissa puhutaan yleisösegmenteistä. Voi perse! Sori vaan, mutta tuollainen ajattelutapa ja musiikin kahlitseminen ”ei rokkaa” yhtään!

Totta turiset. Vuosi alkaa olla lopuillaan, ja katseet suuntautuvat väistämättä kohti ensi vuotta. Millaisia suunnitelmia Reboundilla on ensi vuodeksi?

Repa: Häh, suunnitelmia? Yritetään myydä keikkoja, missä me ollaan tosi huonoja. Ihan varmaan ruvetaan tekemään uutta musaa. Intohimolla, tuumaakaan periksi antamatta. Sellaista kuin tulee. Onko se vielä parempaa, onko se huonompaa? Ei voi varmaksi sanoa. Sitä tulee mitä sattuu tulemaan. Pidän vapaudesta, vaikka siitä koko ruumis kärsii ja varsinkin talous, ellei tästä tule yhtäkkiä main streamia!

Sitten olemme suunnitelleet, että ”Alaspäin Ois Iisii” ja ”Riva!” kappaleiden videoille tehtäisiin jatkoa. Kaurismäeltä varastetut Reiska-hahmot ansaitsivat saada jatkoa, sillä koen, ettei niiden koko tarinaa ole vielä kerrottu. Ne alkavat erkaantua Kaurismäen luomasta maailmasta ja elää omaa elämää. Erittäin mielenkiintoista!

Kiitos ajastasi, Repa! Haluaisitko lähettää lukijoille vielä jotkin terveiset?

Repa: Haluan lähettää terveisiä. Ensin äidille Ouluun. Se lukee tämän. Täällä sitä taas puhutaan itsestäänselvyyksiä ja diipadaapaa! Hei, koulu on loppusuoralla, valmistun ihan kohta! Mutta, sitten yleisempää.

Ei, rokotteiden mukana ei tule suonensisäisiä tarkkailuohjelmia. Facbookit, Googlet, Instagrammit tarkkailevat kyllä jo muutenkin. Ja muutkin palveluntarjoajat seuraavat sinua ja tekevät analyysejä. Joten jos oikeasti haluat olla individualisti ja todellinen rebel, niin lopeta mieluummin kaikenlainen sometus. Rokotteilla sen sijaan suojaat itsesi lisäksi muita, vaikka ei olisikaan sataprosenttista varmuutta.  Tämä korona olisi kyllä nyt saatava taltutettua. Ehkä se on luonnon kosto, mutta silti.

Sitten ihan musiikin kuuntelijoille ja Kaaoszinen lukijoille. Kyllä on hienoa kun on kaikenlaista musiikkia ja kaikenlaisia ihmisiä. Se on rikkaus ja osa vapauden tunnetta, mitä harvoin saa oikeastaan mistään muusta. Pidetään siitä kiinni! Support your favourite bands and artists and friends! Take care!

Tästä tuli mieleen, että soitamme keikan Vantaan Old Story -klubilla 10. joulukuuta. Sinne olette lämpimästi tervetulleita!

https://www.facebook.com/reboundgreen

Haastattelu: Aleksi Parkkonen