Reckless Love – InVader

Reckless Love on yhtye, johon minulla on tietyntasoinen viha – rakkaus-suhde. Bändin debyyttialbumi on yksi kaikkien aikojen suosikkilevyjäni, ja tunnustaudun bändin suureksi faniksi, mutta samaan aikaan jokaiselta suorastaan nerokkaan ensimmäisen albumin jälkeiseltä bändin levyltä on löytynyt asioita, joihin suhtautumiseni on ollut nuivaa. Pääasiallisesti tähän on ollut syynä bändin flirttailu modernin popin kanssa, mistä en kasarihevin nimeen vannovana oikein perusta, vaikkakin bändin suurimpana syntinä pidän yhä edellisen ”Spirit”-levyn suorastaan hirveitä soundeja. Siksi olinkin suorastaan ekstaattisen onnellinen kuullessani bändin uusimman ”InVader” -levyn ensisinkun ”Monster”.

Edellisen kahden levyn ensisinkut ”Hot” ja ”Night on Fire” ovat molemmat biisejä, jotka ovat aktiivisen kuuntelun myötä osoittautuneet erittäin päteviksi. Silti ensireaktioni kumpaankin oli kyseenalaistava ”Hotin” kuulostaessa hiukan liikaa 2000-luvun popilta ja ”Night on Firen” kertsin lainatessa hiukan liikaa itselleni ei kovin mieluisalta Shakiralta. ”Monster” sen sijaan iski heti ensikuulemalta -kovaa. Ensinnäkin soundimaailma on huomattavasti parantunut edellisen levyn tuhnuisista soundeista, mikä on helpotus erityisesti levyä ennakoineen ”Keep It Up All Nightin” jälkeen, jossa soundit olivat yllättäen jopa huonommat kuin ”Spiritillä”. Kyseinen biisi onkin yhtyeen heikointa tuotantoa, minkä vuoksi on helpotus, että se löytyy ”InVaderilta” vain brittipainoksen bonusbiisinä. Viralliseen albumikokonaisuuteen se ei olisikaan ansainnut pääsyä.

Musiikkillisesti ”Monster” on myös allekirjoittaneelle erittäin mieluisa kipale. Melodioiden puolesta biisi jatkaa kyllä bändin tuttua popahtavaa linjaa, mutta ei niin ylilyödysti, että rokkipuoli jäisi taka-alalle. Biisin tarttuvat melodiat sen sijaan tukevat sen kitarariffejä ja Acceptin mieleen tuovaa kitarasooloa, mahdollistaen sekä biisin mukana laulamisen että moshaamisen. Olli Herman on myös eräässä haastattelussa todennut, että bändi pohti kappaleen myymistä eteenpäin Mr. Lordille mutta piti sitä niin hyvänä, että se oli pakko levyttää itse. Ymmärrän väitteen, sillä sanoituksia hiukan muuttamalla biisistä tosiaan olisi saanut erittäin toimivan myös Lordille. Reckless Loven pitäisi joskus vaikka pyytää Mr. Lordi mukaan keikalle vetämään tämä biisi kanssaan. Tai miksei vaikka pyytäisi herraa vierailijaksi seuraavalle levylle?

”Monster” on sitten debyyttialbumin ensimmäinen Reckless Loven levyn ensisinkku, josta minulla ei ole ollenkaan negatiivisia kommentteja annettavana. Omalta osaltaan voin nyt nähdä tämän ennakoineen valmista levyä, jolta löytyy useampia biisejä, jotka voi lukea bändin parhaimpien joukkoon. Esimerkiksi ”We Are the Weekend” on yhtyeen toistaiseksi paras albumin avaus, kun taas levyllä heti seuraava ”Hands” on taas yksi bändin raskaimpia biisejä ja niin täynnä energiaa, että se taitaa jopa jättää edellisten levyjen loistavat biisit ”Badass” ja ”Bad Lovin'” varjoonsa, mitä en edes uskonut mahdolliseksi. Samaa energistä linjaa jatkaa kunnon kitaratilutusta ja tuplabasareita täynnä oleva ”Bullettime”, jota kuunnellessa kertsin tyhjät kohdat tulevat ainakin itselläni täytettyä Olli Hermannin lauluun vastaavilla huudoilla. Keikoilla tämä biisi varmasti toimiikin mainiosti – jäihän se jo itsellänikin päähän soimaan fanien keikoilla kuvaamien YouTube-videoiden jäljiltä, ennen kuin ehdin studioversiota edes kuunnella. Niin jäi toisaalta myös ”We Are the Weekend”. Hyvä biisi tekee näemmä sitä aina.

”InVaderin” rankemmat ja rivakammat biisit ovatkin levyn parasta antia. Popahtavammat biisit eivät sitten tällä kertaa onnistuneetkaan yhtä hyvin. Ainoastaan erittäin piristävä ”Scandinavian Girls” on itseeni iskevä biisi. Muiden taso sitten vaihteleekin vähän rajummin. ”Child of the Sun” on esimerkiksi piristävä siinä mielessä, että modernien pop-vaikutteiden sijaan Reckless Love tuntuu selkeästi hakeneen vaikutteita kasarisyntikkapopin suunnalta, mikä on kasaritukkahevistä hyvin pitkälti ammentavalta bändiltä huomattavasti toimivampi valinta. Myös säästeliäisyys kitaran suhteen toimii tässä biisissä itse asiassa todella hyvin. Biisin kompastuskiveksi muodostuukin lopulta sen kertsi, joka ei minuun oikein iske, vaikkakin on annettava pisteet siitä, että ainakin se on suhteellisen tarttuva eikä pahalla tavalla ärsyttävä.

Yllättäen myöskään ”Pretty Boy Swagger” ei allekirjoittanutta ärsytä ollenkaan siitä huolimatta, että kyseinen biisi lainaa kasarin sijaan taas hyvinkin paljon nykypäivän trendeiltä ”bae”- ja räppäri-viittauksillaan. Liekö syynä se, että nämä hoidetaan melko nopeasti alta pois heti biisin alussa, vaiko se, että ainakin itse aistin edes jonkinasteista itseironiaa kyseisestä biisistä. Eihän Reckless Love merry metal -titteliään ylpeästi kantavana bändinä koskaan haudanvakava tekemisissään ole, mutta toisaalta ”Pretty Boy Swagger” tuntuu enemmän kieli poskessa tehdyltä yritykseltä pitää hauskaa kuin aidolta yritykseltä sovittaa näitä räppivaikutteita yhteen bändin rokki- ja hevivaikutteiden kanssa. Oikeastaan biisin suurimmaksi ongelmaksi nouseekin vahvan kertsin puute puristeja ärsyttävien genrekokeilujen sijaan.

Levyn melodisimpien biisien joukkoon kuuluu yllättäen myös ”Rock It” -niminen veisu, jonka nimestä päätellen uskoisi yhdeksi levyn raskaammista vedoista. Sen sijaan biisin säkeissä räpätään jopa enemmän kuin ”Pretty Boy Swaggerissa”, vaikkakin tämän olisi voinut hoitaa paremmin joku hiukan tummasävyisemmän ääneen omaava laulaja – raskaamman musiikin puolelta vaikkapa Marilyn Manson. Biisin kohokohdaksi nousee lopulta sen syntikoilla höystetty kertsi. Levy päättyy lopulta kunnon rokkimeininkiin ”Let’s Get Cracking (THWP)” -nimiseen biisiin, joka yllättäen tarjoaa loppupuoliskollaan levyn suurimman WTF-hetken. Tällä kertaa hämmennystä eivät aiheutakaan Shakira– tai räppivaikutteet vaan akustinen kitara.

Vaikka Reckless Love ei ole koskaan tehnyt huonoa levyä, jäi edellisen kahden levyn suhteen jotain silti hampaankoloon, oli kyseessä sitten tiettyjen biisien liialliset poppivaikutteet tai ”Spiritin” suoraan sanottuna vituttamaan jääneet huonot soundit. ”InVaderin” kuuntelun jälkeen on yleisvaikutelma sen sijaan pelkästään positiivinen. ”InVader” ei vituta ollenkaan, ja se tuntuu vain paranevan useamman kuuntelun jälkeen. Kaikista niistäkin biiseistä, jotka levyllä eivät oikein toimi, löytyy jotain positiivista, eikä yksikään niistä jää ärsyttämään tai vihastuttamaan millään tavalla. Loput levyn biiseistä ovat taas parhaita, joita Reckless Love on koskaan levyttänyt. ”Spiritin” monet biisit lähestulkoon pilanneet tuhnuiset soundit ovat myös tällä kertaa vaihtuneet ”Animal Attraction” -levyä muistuttaviin erittäin kirkkaisiin ja selkeisiin soundeihin, jotka tukevat kappalemateriaalia loistavasti, poikkeuksena ehkä edellisen levyn ”Dying to Live” -kappaletta etäisesti muistuttavan ”Destinyn” kertsi. Reckless Love tuskin saavuttaa enää koskaan debyyttialbuminsa tasoa, mutta ei bändi ”InVaderin” myötä ole ainakaan pariin edelliseen levyyn verrattuna yhtään huonompaan suuntaan mennyt.

9-/10

Kappalelista:
1. We Are the Weekend
2. Hands
3. Monster
4. Child of the Sun
5. Bullettime
6. Scandinavian Girls
7. Pretty Boy Swagger
8. Rock It
9. Destiny
10. Let’s Get Cracking (THWP)

http://www.recklesslove.com/
https://www.facebook.com/RecklessLove/

Kirjoittanut: Markus Mickels

Kommentit