Red Hot Chili Peppers – The Getaway

Red Hot Chili Peppers on vuonna 2016 näennäisesti täysin eri yhtye kuin se villi-ihmisten jengi, joka loi vuonna 1991 Rick Rubinin ohjauksessa  ”Blood Sugar Sex Magik” klassikon. Pyörä keksittiin tuossa kohtaa jollain tavalla uudestaan. Levy oli kuoreltaan raaka ja siloittelematon. Ydin pursusi funkista, rock n’ rollista, punkista, soulista ja vaikka mistä puristettua ydinmehua ja 17 kappaleen latinki toimi helposti parin vuoden ajan yhtenä reaalielämän soundtrackin osasena nuoren jannun toiminnoissa, sekä myötä- että vastamäessä. Kalifornialaisen asenteen ja atmosfäärin lähettiläät eivät ole sittemmin onnistuneet saamaan aikaan yhtä rajuja säväreitä meikäläisen kehossa, vaikka tasossa ei mitään radikaaleja laskusuhdanteita ole tapahtunutkaan. Ehkä syy hienoiseen turtumiseen on siinä, että RHCP on jäänyt taiteellisesta näkökulmasta katsottuna polkemaan paikoilleen. Mahdollisuuksia uudistumiseen äijillä on kyllä ollut. Tilasuuksista ei vain olla saatu kaikkea mahdollista irti.

Edellisen kerran oltiin uuden ja tuntemattoman äärellä, kun kitaristi John Frusciante lähti kävelemään yhtyeen riveistä toistamiseen. Josh Klinghoffer onnistui tuomaan mukanaan tuulahduksen raikasta ilmaa, mutta ”I’m With You” jäi silti hieman puolitiehen. Tarvittiin vielä yksi säätö, joka tätä kirjoittavan mielestä olisi saanut tapahtua jo ”Californicationin” jälkeen. Rick Rubin ulos, Danger Mouse sisään. Ja nyt, lopultakin, kaikki studion nurkat on tuuletettu. Välitilasta on päästy pois ja samalla Red Hot Chili Peppers on lopultakin matkalla eteenpäin muutenkin kuin vain ”Scar Tissuen” videossa.

Tosin, ensimmäiset fiilikset levystä olivat lähinnä negatiivisia. ”The Getawayn” kuunteleminen nosti esiin suoranaista vitutusta. Ensimmäinen syy nihkeään jälkimakuun oli Danger Mousen liiankin tutun kuuloinen tuotantopolitiikka. Miehen askel kun taitaa kulkea kerta toisensa jälkeen samoilla kujilla. Tai ainakin nyt tuntui aluksi siltä, että olisin voinut ihan yhtä hyvin kuunnella vaikka The Black Keysin viimeisintä pitkäsoittoa. Ei niin, että viimeksi mainitussa olisi mitään vikaa, mutta ”Turn Bluen” ja ”The Getawayn” äänimaailmojen samankaltaisuudet saivat hetkeksi ajattelemaan, että Brian Burton on yhden tempun poni, joka haluaa pestä kaikilta tuottamiltaan yhtyeiltä/artisteilta oman ilmeen pois ja marssittaa heidät tämän jälkeen näyttämölle esittelemään maestron tuotannollisia patenttiratkaisuja.

Toinen syy nipottamiseen on ensikuuntelujen jälkeen ilmassa leijuva väsähtäneisyys. Levyllä esiintyvän yhtyeen kasvoille piirtyy Vegasissa uransa loppumetreillä esiintyvän kehäraakin luovuttanut ilme. RHCP:n potku on täysin kateissa. Ikäänkuin munat sekä pallit olisi heitetty likaisten tennissukkien mukana tarpeettomina lopullisesti pois ja kaikki räkä tai hiki olisi ehdottomasti kiellettyjen ainesosien listalla. En minä ole mikään eritteiden ystävä, mutta haluan aistia edes ripauksen elämän aromia kuulemassani musiikissa. ”The Getaway” näyttäytyy ensimetreillään ihmisille teoksena, joka on hiottu niin sileäksi, että kaikki tarttumapinta on kadonnut. Samalla kapina on poistunut rakennuksesta ja kaduilta. Kojootteja ei enää puolusteta. Nyt on tärkeintä oma lompakko.

Mutta niin se vain menee, että asiat ovat ovat harvoin juuri sitä, miltä ne ensikohtaamisella näyttävät. Vaikka Danger Mousen läsnäolo on voimakasta, nousee kaiken koristelun keskeltä ylös silti bändin oma lihaksikas ruoto. Tällä kertaa käy onneksi niin, että kaksi vahvaa näkemystä lyö yhteen osuessaan voimakkaasti, mutta inspiroituneesti kipinää. Osapuolien kemiat kohtaavat, kokonaisuus hahmottuu muutaman kuuntelun jälkeen ja alan nähdä silmät suljettuani musiikin mukanaan tuomia mielikuvia. Kimalteleviin ja pulputtaviin soundeihin kietoutuu mukaan annos kaihoa ja kaipuuta johonkin, mitä ei pysty tarkemmin määrittelemään.

Verkkokalvoille piirtyy kuvia Hollywoodin kukkuloilta eteen aukeavasta valo- ja tähtimerestä. Öiset erämaita halkovat valtatiet muuttuvat monikaistaisiksi suurkaupunkeja lähestyviksi moottoriteiksi, jotka saavuttavat lopulta päätepisteensä väriloisteen. Rannalla on käynnissä öisen valaistuksen ja mahtavien palmujen alla aavistuksen paheelliseet bileet. Kovia huumeita ei kaivata. Surulliset kohtalot ovat vieneet mukanaan tärkeitä ihmisiä. Heitä muistellaan haikeasti tötsyjen kiertäessä ihmisjoukossa. Musiikki myötäilee yön flowta. Rantaan ajautuu lempeitä tyrskyjä. Joku karkaa Detroitiin, toinen taas päätyy kalastelemaan New Orleansiin, Meksiko ei ole kaukana. Myrskystä ei ole tietoakaan.

Red Hot Chili Peppers tarjoillaan viimeisimmässä kattauksessa kypsempänä, aikuisempana ja surumielisempänä kuin kertaakaan aiemmin. Mutta edellä mainitut sanat eivät tarkoita automaattisesti tylsyyttä tai henkistä kuolemaa. ”The Getawayn” seesteisempi syke saa ravintonsa 1970-luvun syntisestä soulista ja funkista. Kappaleista voi onkia esille vähintään etäisesti tuttuja sävelkulkuja, jotka nekin viittaavat menneiden vuosikymmenien suuntaan. Kukin päättäköön itse tahoillaan, meneekö homma plagioimisen puolelle. Mutta joo, etsikää itse nämä pienet knopit. Minä katson menneisyyden ja nykyisyyden paiskaavan keskenään kättä vailla ristiriitoja. Rockmusiikki on silloin tällöin sitaattitaidetta.

Täytyy sanoa, että uusi tuottaja on kaivanut esiin olennaisimman nykyisen kitaristin repertuaarista. Josh Klinghofferin kitaroiminen on kauttaaltaan tyylitajuista, oivaltavaa. Hän alleviivaa soitollaan juuri sen, mitä kappaleessa yritettän tuoda esille musiikillisesti ja sanallisesti. Kitara tuo esille sanoituksien tajunnanvirran, yhtyeen kotiseudun, sydänsurut, menetykset ja vuorokauden syklin. Ja ei se väärin ole, että Anthony Kiedisin lauluun on löytynyt uusia sävyjä. Ei hän vieläkään mikään virtuoosi ole, mutta pahimmasta yksioikoisuudesta on päästy askeleen verran oikeaan suuntaan.

Yhden kappaleen haluan nostaa esille seikkailunhaluisen sovituksensa ansiosta. ”This Ticonderoga” luo vision radiokanavia selaavasta autoilijasta, joka päätyy matkallaan esimerkiksi Dream Theaterin viimeisimmän levyn kaltaisen progeilun äärelle. 13 kappaleen jälkeen fiilis on kylläinen. Ähky ja kyllästyminen olisivat todennäköisiä, mikäli paketti olisi vain päältä komea. Onneksi tuotteessa on myös sisältöä, sielua. Vahva kappalemateriaali näyttää meille kaikille, mitä on 2010-luvun loppupuolen funkympi stadion rock/AOR.

Suljetaan ympyrä ja lopetetaan tämä vuodatus siihen, mistä se alkoi. Red Hot Chili Peppers saattaa tänään vaikuttaa miedommalta kuin 25 tai 10 vuotta sitten. Punaisen kasvin väri ei ole kuitenkaan haalistunut yhtään, se vain loistaa eri tavalla. Ja chilin sisältä löytyvät siemenet ovat yhä täyttä tavaraa vaikka eivät poltakaan enää limakalvoja karrelle. Maukkaan grooven ympärille rakennettu paletti on kasattu kekseliäämmin kuin vuosikausiin. Kojootit on ehkä unohdettu, mutta sydän on silti paikallaan. Kysykää vaikka Elton Johnilta ja Bernie Taupinilta.

9/10

Kappalelista:

1. The Getaway
2. Dark Necessities
3. We Turn Red
4. The Longest Wave
5. Goodbye Angels
6. Sick Love
7. Go Robot
8. Feasting On The Flowers
9. Detroit
10. This Ticonderoga
11. Encore
12. The Hunter
13. Dreams Of A Samurai

RHCP Facebookissa

RHCP kotisivut

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen

 

 

Kommentoi julkaisua