Rehellinen ja riipaiseva testamentti legendan elämästä – kirja-arvostelussa Ozzy Osbournen ja Chris Ayresin ”Viimeinen voitelu”

Hetki sitten julkaistiin yksi loppuvuoden kiinnostavimmista kirjajulkaisuista, Ozzy Osbournen elämän käänteistä kertova ”Viimeinen voitelu” (Ozzy Osbourne ja Chris Ayres, suomentanut Jarkko Jokelainen). Nimi on kuvaava: varsinaisen elämäkertateoksen sijaan (jollainen hänestä myös löytyy, vuonna 2009 julkaistu ”Minä, Ozzy”) tämä kirja keskittyy oikeastaan lopun alkuun. Vuonna 2003 Ozzylle tapahtuneen mönkijäonnettomuuden jälkeen pimeyden prinssin terveys alkoi pikkuhiljaa pettää moneltakin osin, ja hidas syöksykierre oli valmis. Kukaan, tuskin mies itsekään aavisti, millainen kärsimysten tie siitä lopulta tulisi.

”Ihmiset kysyvät minulta, tekisitkö jotain toisin, jos voisit aloittaa alusta ja tietäisit, mitä tiedät nyt. No, hitto en. Jos olisin ollut ’selvä ja symppis’, en olisi Ozzy. Jos olisin tehnyt normaaleja järkeviä asioita, en olisi Ozzy. Vaikka onhan se ihan perseestä, mitä minulle on tapahtunut. Kun ylität seitsemänkympin rajapyykin, et vain vilustu tai nyrjäytä nilkkaasi. Ongelmat ovat paljon paskamaisempia. Ja jos olet elänyt sellaisen elämän kuin minä, ongelmat ovat paskamaisempia potenssiin kaksi.”

Kirjassa hypätään alusta asti suoraan tapahtumien ytimeen. On siis oletettavaa, että teokseen tarttuu lukija, jolle ei tarvitse asioita tai Ozzy Osbournen elämää ja edesottamuksia kummemmin avata.

Alussa kaikki vaikuttaa vielä suhteellisen lupaavalta: paluukeikkoja mietitään, ja Ozzy treenaa itseään kuntoon niitä varten ja pyrkii hoitamaan kaiken mahdollisimman hyvin. Iän mukanaan tuomat ongelmat tuovat toki haasteita, mutta mikään ei vaikuta ylitsepääsemättömältä. Kunnes hän eräänä yönä vessareissulta tullessaan hyppää takaisin sänkyyn – tai sittenkin sen ohi. Tuon seurauksena murtuu selkärangasta taas nikamia, ja epäonnen kierre on valmis alkamaan.

Tästä eteenpäin ”Viimeinen voitelu” kuljettaa kronologisesti sairaalasta toiseen. Eräs selkäleikkaus aiheuttaa Ozzylle verenmyrkytyksen, joka puolestaan tuottaa sydänongelmia. Useat ovatkin sitä mieltä, että tämä oli lopulta se kaikista suurin kuolemaan johtanut syy.

Apua yritetään hakea usealtakin lääkäriltä, mutta pikkuhiljaa jokainen alkaa ymmärtää vääjäämättömän: aika on käymässä vähiin – tällä kertaa ihan oikeasti. Yksikään lääkäri ei onnistu saamaan ketään kuolemattomaksi. Eivät ne parhaimmatkaan.

”Viimeinen voitelu” on paikoitellen aika raskastakin luettavaa. Itsellenikin tuli yllätyksenä se, miten paljon terveysongelmia matkan varrella todella oli. Oman harminsa toivat tietysti myös keikkojen ja muiden esiintymisten perumiset – miten pahalta tuntuikaan tuottaa faneille pettymys. Samalla yritetään pitää edes pientä toivonkipinää hengissä. Välissä on selvästi myös valonpilkahduksia ja parempiakin hetkiä, mutta niitä seuraavat laskut ovat taas sitäkin suurempia. Epätoivoon ei silti kukaan suostu vaipumaan, vaikka syytä saattaisi jo ollakin.

Raskauden vastapainoksi kirjassa on myös paljon iloa, rakkautta ja hyvää huumoria. Muistellaan vanhoja hyviä hetkiä, puhutaan kauniisti vaimosta, perheestä ja ystävistä sekä faneista. Kiitetään elämää. Näissä lipsutaan usein herkästi turhan siirappisuuden puolelle, mutta tällä kertaa imelyys vältetään. Keveämmät pätkät soljuvat mukavasti raskaampien hetkien joukkoon, helpottaen lukukokemusta.

Verenmyrkytys, Parkinsonin tauti, emfyseema, verisuonten sairaudet ja sitä ennen tietysti vuosikymmeniä jatkunut lähes jokaisen mahdollisen päihdyttävän ja huumaavan aineen käyttö. On tehty ja on eletty. On ollut hyvää ja huonoa tuuria. Nyt oli aika maksaa lasku.

Niin viihdyttävä ja mukaansatempaava kuin ”Viimeinen voitelu” onkin, ei se välttämättä ole tosifanille kuitenkaan se helpoin mahdollinen lukukokemus: teoksen rehellisyys on niin aseistariisuvaa, että ennen kirjaan tarttumista voi olla hyvä miettiä, onko valmis tietämään asioista sittenkään ihan kaikkea. Jos lukupäätöksen kuitenkin tekee, se puhuu kyllä puolestaan.