Rehellisin elämäkerta Andy McCoysta? Arviossa Lamppu Laamasen kirja ”Andy – Rock ’n’ Roll Star”

Lamppu Laamanen: ”Andy – Rock ’n’ Roll Star” (Johnny Kniga 2018)

Onko tässä Andy McCoyn rehellisin elämäkerta? Ehkä on, ehkä ei.

Andy McCoy on Suomessa syntynyt rocklegenda, myyttisen Hanoi Rocksin kitaristi ja lauluntekijä sekä arvioijan musiikillinen sankari. Muusta ei sitten tiedäkään. Herra McCoy on uransa aikana nimittäin liioitellut, muunnellut, vääristellyt, kiertänyt ja kieltänyt totuutta enemmän kuin keskiverto eduskuntapoliitikko – eli paljon. Antti Hulkon luoma performanssitaideteos Andy McCoy on nelikymmenvuotisen levytys- ja keikkauransa ohella tehnyt kokoillan elokuvan, tosi-TV-sarjan, kasan hieman hämmentäviä maalauksia sekä vielä suuremman kasan yhä hämmentävämpiä haastatteluja.

Ammattiärsyttäjän julkinen ura vertautuu vuoroin Johnny Thundersiin, vuoroin Sergé Gainsbourgiin. Haastatteluissa ilmiselvä musiikillinen nerokkuus ja oikeasti fiksut ajatukset sekoittuvat kolmellakymmenellä donalla ja kansainvälisillä julkkiksilla leveilyyn sekä pelkkään räkäkänniseen uhoamiseen. Ei ihme, että koko kansan Andystä on vaikea saada otetta – tai edes positiivista kuvaa. Petri Pakkasen yli vuosikymmenen ikäinen nettiartikkeli ”Andy Von Münchausen” on vieläkin ohittamaton summaus miehen päättömimmistä sekoiluista mediassa ja pakkolukemista aiheesta kiinnostuneelle.

Lamppu Laamanen yrittää kirjassaan kaivaa objektiivista totuutta esiin ja vaikuttaa paikoin onnistuvankin siinä.  Kirjan sivuilla Laamasen järjen ja kriittisyyden ääni kuuluu tavalla, jota aiemmista McCoyhin keskittyvistä opuksista ei löydy. Esimerkiksi lapsuuden vaiheet ja asuinpaikat käsitellään kiitettävällä pieteetillä, ja esimerkiksi aikoinaan jokaisessa aikakauslehdessä julistetut väitteet mustalaisjuurista julistetaan epätodeksi – tosin sillä verukkeella, että Andy on kyllästynyt toistelemaan totuudenmukaisia vastauksia haastatteluissa. Selitys tuokin, luulisin.

Andymäiset sitaatit ja puheenparret ovat lähdekritiikistä huolimatta vahvasti läsnä, ja tarinat pääsevät nytkin kasvamaan eeppisiin mittoihin, jossa kuulijalla on vastuu – jos silläkään. Ja kyllä, aineisto ulottuu jopa länsimaisen sivistyksen uuteen kehtoon, Vauva.fi-sivustoon. Alice Cooper -yhteistyön kariutuminen McCoyn päihdesekoilujen myötä tunnustetaan viimein omaksi mokaksi, mutta muuten julkkistutuista tehtävät paljastukset ovat aika vähissä. No, Sipilästä Andy ei pidä – kukapa tällä hetkellä pitäisi?

Täyslaidallisen saa entinen bändikumppani ja nykyinen Voice of Finland -tuomari Michael Monroe, joka ”flöittaa kaikesta”, ”on valtakunnallinen zoukki” ja epävarmuuttaan ”hyppää jokaisen kans lavalle”. Kiinnostavaa, että juuri Andy ja kitaristi Nasty Suicide olivat Andyn nykykäsityksen mukaan Hanoi Rocksia koossa pitäneet henkilöt. Toisin kuin esimerkiksi Andyn itse (?) kirjoittaman Sheriffi McCoy:n  (julkaistiin vuonna 2001) aikana, jolloin juuri McCoy ja Monroe olivat bändin kantavat voimat. Oman Big Brother -pestinsä tai taipumuksensa taskuvarkauksiin McCoy selittää parhain päin, kuten kunnon huijarin kuuluukin.

Jotain kertoo sekin, että käsirysyyn Foo Fightersin Chris Shifletin kanssa johtanut The Real McCoy Band ja monet muut tulenarat aiheet sivuutetaan vajaan puolen sivun läpiluennalla eli kaikkia puolia tarinasta ei selvästi ole vieläkään kerrottu. Sekkiväärennöksistä seurannut porttikielto USA:han sentään käsitellään jollain tasolla, syyte on kuulemma kumottu tavalla tai toisella. Hieman yllättäen kirjan kiinnostavimmat kohdat käsittelevät päähenkilön elämänfilosofiaa ja henkisyyttä – puolta, joka normaaleissa lehtiartikkeleissa harvemmin nousee esiin.

Andya itseään käsittelevistä kirjoista tyylikkäimpänä, persoonallisimpana ja epäkronologisuudessaankin yhtenäisimpänä lukukokemuksena säilyy yhä ”Sheriffi McCoy”, mutta ”Andy – Rock ’n’ Roll Star” saavuttaa paikkansa informatiivisimpana McCoy-biografiana. Aika näyttää, mikä osa kirjasta osoittautuu oikeasti todeksi. Suosittelenkin todella viitseliäistä harrastajaa lukemaan uuden kirjan kanssa rinnakkain ainakin kirjoja ”Hanoista ikuisuuteen” (kirj. Måns Kullman), ”Sheriffi McCoy” (kirj. Andy McCoy), ”Hanoi Rocks – All Those Wasted Years” (kirj. Ari Väntänen, ”Michael Monroe” (kirj. Ari Väntänen) ja ”Sami Yaffa – Tie taipuu” (kirj. Tommi Liimatta). Lopuksi tämän nippelitiedon summauksen voi lähettää Kaaoszinen sähköpostiin allekirjoittaneelle. Totuus löytyy ehkä sieltä jostain, kaikkien noiden rivien välistä.

 

Tässä kirjassa Andy McCoy siteeraa itseään ja kysyy taas kerran, ”Haluutsä totuuden, vai niin että se kuulostaa nastalta?”. Ja vaikka Lamppu Laamanen ja koko Suomen kansa huutaisi yhteen ääneen ”Totuuden!”, yrittää Andy kertoa nastan tarinan vielä uudelleen. Puutteistaan huolimatta kirja jättää hahmosta nimeltä Andy McCoy sympaattisen ja aidon kuvan. Olisiko nyt viimein sen kauan odotetun sooloalbumin aika?

Teksti: Juhani Mistola