Rehellistä metallia elämästä ja kuolemasta à la Lamentarium
Viikonlopun toinenkin esittelyssä oleva demobändi tulee Joensuusta. Lamentarium pakoilee genremäärityksiä, mutta hautajaismetalliksikin tituleerattu orkesteri asettunee melodisen deathin kentälle. Viime kesänä uuden ”The Past Defines Us” -EP:n julkaisseen yhtyeen vokalisti-kitaristi Marko Kettunen vastaili kysymyksiimme.
Missä ja milloin yhtyeenne on perustettu?
Lamentarium perustettiin syksyllä 2011 Joensuussa. Alettiin opiskella hienoiksi insinööreiksi, jos se lisäisi muusikon uskottavuutta, vaan taisi olla lähinnä päinvastainen vaikutus… Saman koulun kautta kuitenkin tavattiin, ja tällä tiellä ollaan vielä viiden vuoden jälkeenkin.
Miten luokittelisit musiikkinne?
Välillä on itsellekin vaikeaa kuvailla tyyliä, mutta liikutaan mielestäni sinfonisen ja melodeathin välissä. Jotkut ovat luokitelleet musiikkiamme funeral metaliksi, mutta valtaosa biisien lyriikoista ohjaa enemmän melodeathin puolelle.
Miten bändinne eroaa muista samankaltaisista yhtyeistä?
Tämmöistä jyystöä on tehty kyllä aika paljon aikojen saatossa, mutta ehkä säveltäjät (minä ja Niko) yrittävät oman taustansa kautta tuoda musiikkiin pieniä nyansseja, jotka kuulija sitten voi haarukoida. Tehdään semmoista musaa, jota itse halutaan soittaa tai kuulla.
Mitkä yhtyeet ovat suurimpia vaikuttajianne?
Oikeastaan suurimpia vaikuttajia ovat suomalaiset melodeath-bändit kuten Insomnium, Eternal Tears of Sorrow, Swallow the Sun yms.
Kuka tekee ja miten syntyy yhtyeenne kappaleet/ sanoitukset?
Meillä oli alussa sellainen työnjako, että kaikki saivat tehdä biisejä, mutta pääsääntöisesti se on muokkautunut niin, että minä ja Niko sävellämme. Lyriikkapuoleen ei nykyisellään minua lukuun ottamatta kukaan muu koske, koska minun pitää itse saada kirjoittaa ja sovittaa sanat. En jaksa huutaa mikrofoniin enää ilman, että tiedän, mistä laulan, tai paremminkin, mistä alun perin biisin sanoitus on ideansa saanut. Sävellykset saavat yleensä alkunsa hyvästä melodiariffistä ja jatkuvat pala kerrallaan. Muistan eräänkin biisin: heräsin keskellä yötä ja päässä soi biisiin sopiva melodia… Pakkohan sitä oli nousta ja kirjoittaa se ylös. Harvoin näin käy, mutta ideoita pompahtelee milloin mistäkin mieleen pyörimään.
Kuinka tärkeä osa sanoitukset ovat yhtyeelle? Halutaanko niillä vaikuttaa, ottaa kantaa vai onko niillä mitään merkitystä?
Oikeastaan tässä tullaan taas meikän mieltymyksiin biisien sanoman suhteen. Pari kappaletta on sanoitettu ottamaan kantaa maailman menoon ja ihmisten itsekkyyteen, mutta oikeastaan itse elämää ja sen raakuutta tai haasteita ilmaistaan useimmissa biiseissä. Myös pelot ja ahdistus ovat paljon tapetilla. Meillä on ensin biisit kasassa, ja sitten aletaan miettiä, mistä lyriikoita tehdään. Lyriikoiden tärkeyttä sivuten, allekirjoittaneelle se on tapa ilmasta tuntemuksiaan. Puhutaan siis terapeuttisesta kokemuksesta.
Miten yhtye on otettu keikoilla vastaan? Ikimuistoisin keikka tähän mennessä?
”Ei tämä huonoa ole, tulee vain niin perkeleen kovaa!” Vielä toistaiseksi nautitaan pienen bändin tai paremminkin tuntemattoman bändin huomiota. Kohteliaita taputuksia keikalla kyllä kuulee, mutta kun soittajilla ei pitkää tukkaa rumpalia lukuun ottamatta ole, kanssamoshaajat ovat jossain muualla. Meille mieluisin keikka oli ehdottomasti meidän ”The Past Defines Us” -levynjulkkarikeikka kesäkuussa 2016.
Missä näette yhtyeenne 10 vuoden päästä?
Pari levyä on tullut lisää, ja ehkäpä Ilosaarirockissa olisi tervettä ko. aikavälillä päästä soittamaan – tähdätään siihen.
Miksi ihmisten pitäisi olla kiinnostuneita juuri teistä?
Ehkä ihminen, joka kuulee meitä ensimmäistä kertaa, mieltyy biisien melodioihin ja saa niistä sen ”vau”-efektin. Ja tietysti komea hopeakettubasistimme on varttuneellekin kuulijaväestölle silmiä miellyttävää katseltavaa, naisille eritoten. Mielestäni jo edesmenneellä Sentencedillä oli hyvä asenne ylipäätään omassa tekemisessä: tehdään omilla ehdoilla eikä nuoleskella kenenkään persettä. Ei meilläkään ole tarvetta kosiskella ketään tai esittää mitään, mitä me ei olla, jotta kuulija pitäisi meidän musiikista. Rehellistä metallia, jossa on sanomaa elämästä ja kuolemasta. Perkele, sillä mennään, kiitos.