Reippaasti rapattu ja roiskittu – arviossa Melvinsin ”Tarantula Heart”
Seattlen grunge-buumin ensimmäisten alulle panneiden ryhmien joukkoon kuuluva vaihtoehtorock-pioneeri Melvins on palannut levytyskantaan 27. albumillaan. 41 vuoden ikään ehtinyt veteraaniryhmä koostuu vuonna 2024 kovista tekijöistä: keulahahmonsa, laulaja-kitaristi Buzz Osbornen ja bändin pitkäaikaisen rumpalin, Dale Croverin lisäksi yhtye koostuu tällä kertaa Ministrystä toiseksi rumpaliksi lainaan otetusta Roy Mayorgasta, Red Kross -basisti Steven McDonaldista ja We Are The Asteroid -kitaristista Gary Chesteristä.
Albumi starttaa heti kärkeen Black Sabbathin ”Vol. 4”:n ja The Jamin ”In The Cityn” hengessä letkeästi klenkkaavalla stoner-rouskuttelulla ”Pain Equals Funny”. Kappaleen ainoa ”mutta” on, että se muotoutuu yhdeksäntoistaminuuttiseksi järkäleeksi jatkuen tummasyisen, staattisen bassokuvion varaan rakennetun post-punk-osion entistä minimalistisemman kraut-jumittelun ja aavistuksen Type-O-Negativen duuripitoisen maalailun myötä. Syvältä alavireisenä pohjamutia viistäen kroolaava ”Working the Ditch” ja Mr. Bunglen suuntaan taipuvaa, mielipuolista tivolisoundia kilkutteleva videobiisi ”She’s Got Weird Arms” vääntävät kokonaisuutta vielä enemmän solmuun. Tästä huolimatta Osbornen laululinjoista kaikuu jälleen kerran vahva Peter Steele -vainaan tyylinen ilmaisun keveys, mikä tuo kokonaisuuteen raikastavaa kontrastia.
Croverin ja Mayorgan ryhdikkäästi läiskimän drum & bass -intron saattelema kiihkeän vinoutuneesti eteenpäin rynnivä ”Allergic to Food” edustaa ivallisessa ironisuudessaan albumin reikäpäisintä osastoa lähennellen tyyliltään jo suorastaan piristeillä käyvää noise rockia. Albumin onnistuneimmaksi kappaleeksi nousee hienosti McDonaldin ja Doverin tiukan grooven kyytiin istuva päätösraita ”Smiler”. Se edustaa raskaasti rullaavaa Melvinsiä tarjoillen tyylillä ja maltilla yhtyeen parhaita rujon melodisia puolia.
”Tarantula Heart” on tapaus sinänsä. Lopulta, kaikessa sekopäisessä loogisuudessaan, se on kuitenkin aivan asiallisesti toimiva albumi. Melvinsin osaamistason tuntien se on kuitenkin hieman puolihuolimattomasti roiskaistu kokonaisuus, jossa olisi ollut aineksia parempaankin.
