Richard Hell – Sopeutumattomien sukupolvi

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 11.3.2014

Punk rockin ensimmäinen Brittein saarilta juurensa juontava aalto 70-luvun puolessavälissä on varmasti monelle se ensimmäinen mielikuva, joka genrestä sisäisten silmien eteen muodostuu. Yhtyeet, kuten Sex Pistols ja The Clash yleisesti yhdistetään olleen ensimmäisiä bändejä ja tyylinsä uranuurtajia, mutta vain harva on koskaan kuullutkaan nimeä Richard Hell.

Kaupallinen yhteistyö

Vinyylien suosio kasvaa kasvamistaan - Backstage Rock Shop tuo myyntiin kiinnostavia harvinaisuuksia ja uudelleenjulkaisuja →

Tämä pikkukaupungin kasvatti muutti epäonnistuneiden koulutusyritysten jälkeen teini-ikäisenä 60-luvun lopun New Yorkiin ja päätti ryhtyä runoilijaksi. Työskennellessään useissa hanttihommissa ja asuen vähintään yhtä monessa asunnossa, alkoi bändin perustaminen vaikuttamaan luonnolliselta jatkumolta tähän taiteelliseen elämäntyyliin. Vuosi oli 1972 ja glam-henkisten tukkabändien ja hippien rakastamat pilvenhuuruiset rakkaudenjulistukset hallitsivat listoja, mutta tuntui, etteivät nämä tyylit kuvastaneet kansan, ja varsinkaan nuorison, todellista tilaa. Ekonomia oli raunioina Vietnamin sodan takia ja kaikilta oletettiin yleistä hyväksyntää tämän isänmaallisen aatteen takia jättääkseen huomiotta maailman ympärillään.

Ensimmäinen versio yhtyeestä, joka kulki nimellä Neon Boys, oli kaksihenkinen ja koostui Hellistä ja Tom Verlainesta bassossa ja kitarassa. Tämä kokoonpano kuitenkin pian haudattiin ja sen raunioista perustettiin Television 1973-vuoden lopulla. Tarkoituksena oli luoda jotain rujoa ja mahdollisimman rumaa, tosin energistä, musiikkia joka heijastaisi New Yorkin alamaailmaa rehellisestä näkökulmasta. Tätä yhtyettä on monessa historiikeissa pidetty punk rockin perustajana, ja Malcolm McLaren, vaatekauppias josta myöhemmin tuli Sex Pistolssin manageri, kopioi pitkälti englantilaisten yhtyeiden ulkoisen habituksen heiltä, nähtyään nämä livenä CBGB:s klubilla. Myöhemmin Hell vaikutti Johnny Thunderssin Heartbreakersissa ja viimein Richard Hell and the Voidoidsissa, joka jäi hänen viimeiseksi yhtyeekseen. Mies nimittäin jätti musiikkimaailman vuonna 1984 ja päätti keskittyä kirjalliseen uraansa.

Kuten usein rock-historiikeissa on tämäkin tarina vahvasti väritettu huumeilla ja naisilla itse musiikin lisäksi. Kuitenkin lähestymistapa on normaalista poikkeava ja yllättävän rehellinen ollakseen artistin itsensä sanelema. Monesti tämäntyyppisissä kirjoituksissa huumeiden roolia koitetaan perustella mahdollisimman hyvin ja esittää niiden olleen ratkaiseva tekijä innoitukseen. Hell kuitenkin, vaikkakin myöntää niin toimineensa, tuntuu tiedostavan addiktionsa ja sen haitat niin omalle, kuin läheistensäkin elämään ja tietysti bändin toimintaan.

Punk rockia harvemmin yhdistetään intellektualismiin, mutta tässä tapauksessa se on jopa selviö. Vaikka musiikki onkin rujoa on sanoituksiin monesti sisälletty vihjeitä kirjallisuuteen, runoihin ja alamaailman kulttuuriin; se kuulee jolla on korvaa ja ymmärrystä kuunnella. Kiinnostava fakta, jota en ollut itse tullut ennen kirjan lukemista ajatelleeksi, oli maininta Sex PistolssinGod Save The Queen”-kappaleen teksteistä. Sen lopussa huudetaan toistuvasti ”No future”, joka tavaillaan summaa koko punkin olemuksen itsessään. Punk on teini-ikäisten ja nuorison musiikkia ja tähtää muutokseen. Ihminen ei kuitenkaan pysy loputtomasti tässä iässä, joten ainakaan samojen henkilöiden toimesta ei sillä voi olla tulevaisuutta. Se on mahdottomuus.

Lopuksi haluan vielä mainita suomentajan älyttömästä nimestä kirjalle, sillä alkuperäinen on ”I Dreamed I Was A Very Clean Tramp: An Autobiography”. Nimi on suora lainaus eräästä herran runosta ja ymmärrettynä kuvaa kokonaisuutta huomattavasti paremmin kuin nykyinen suomennettu nimi.

Voisin myös suositella toista teosta, joka sivuaa vahvasti käsillä olevaa aihetta: ”Please Kill Me: Punkin Sensuroimaton Esihistoria”. Kirjan kannessa myös komeilee Hellin kuva Heartbreakerssin ajoilta. 550 sivua suorastaan lentää ohitse.

9/10

Kirjoittanut: Tuukka Franck