”Richmondin metallijyrän ehein albumikokonaisuus?” – Arvostelussa Lamb Of God : ”Lamb of God”
Virginian Richmondin metallijätti Lamb of God palaa kymmenennellä kokopitkällä albumillaan ennätyspitkältä, viiden vuoden mittaiseksi venähtäneeltä levytystauoltaan. Foo Fightersin ja Nirvanan David Grohlin studio 606:lla Kalifornian Northridgessä äänitetyn albumin julkaisu siirtyi alunperin kaavaillusta koronaviruksen takia kuukausitolkulla eteenpäin. Toisaalta puhtaasta levytystauosta ei voi puhua, sillä vuonna 2017 vanhalla Burn The Priest -nimellään yhtye loihti raikkaan, yhtyeen toisen cover-pläjäyksen ”Legion: XX” 1980- ja 1990-lukujen suosikkihevandereistaan ja vaihtoehtorock-klassikoista.
Mainos päättyy
Yhtyeen omaa nimeä kantava kokonaisuus on napakan tiukka, vinyylimittaan puristettu, vajaan 45 minuutin mittainen kymmenen biisin rytistys. Yhtyeen tie kymmenennen albuminsa julkaisuun ei ole kuitenkaan ollut sieltä helpoimmasta päästä. Mm. vuonna 2016 julkaistulla Megadethin erinomaisella ”Dystopia”-albumilla oikein ärhäkästi lainarumpalina rummutellut, mutta sittemmin vakavaan moottoripyöräkolariin joutunut LOG:n alkuperäisrumpali Chris Adler korvattiin lopullisesti kesäkuussa 2019 pääbändissään entisellä Winds of Plague ja Prong -kannuttaja Art Cruzilla. Yhtyeen rumpalinpallilla tapahtunut muutos on, yllättävää kyllä, itseasiassa tuonut mukanaan rytmiryhmän poljentoon raikasta suoraviivaisuutta ja musiikin massiivisuutta korostavaa dynaamisuutta ja menevyyttä. Ehkä myös Burn The Priestin pari vuotta takaperin versioimat hardcoremmat ja suoremmat cover-rykäykset ovat tuoneet tiukasti soittavan Cruzin ja varmaotteisen basisti John Campbellin otteisiin tarvittavaa ytimekkyyttä. Rytmiryhmän herkullisesti maustamat, pienet rytmijipot lisättyinä pääosiltaan suoraviivaisiin tykityskomppeihin ja vanhan liiton thrash-myllytykseen ovat tuoreen LOG-albumin toimivinta ja mieluisinta antia.
”Memento Mori” käynnistyy utuisella, puhtaalla kitaraintrolla, jossa vokalisti Randy Blythen henkäilevä laulu vaikuttaa vaarallisen paljon jopa Moonspellin Fernando Ribeiron tumman pehmeältä tulkinnalta. Kuin seinään biisi ampaisee lähtötelineistään alleen lanaavalla niskantaittoriffillä muuntuakseen edelleen metalcoremaiseen katkorytmeillä operoivaan säkeistöön, jossa Blythe pääsee läksyttämään totutun ärhäkästi mörisevään tapaansa. Albumin toisena videobiisinä julkaistu, maukkaalla blues-kitaroiden vuoropuhelulla käynnistyvä ja kokonaisuuden tarttuvimpaan kolmannekseen kepeästi kimpoava ”Checkmate” lunastaa paikkansa albumin tarttuvimmassa kolmanneksessa. Kyseessä on jonnekin Exhorderin ja Children of Bodomin välimaastoon tyylillisesti putoava, monivivahteinen southern boogie-mausteinen groove-metal myllytys. Terhakasti käynistyvä, mutta hieman yksitoikkoiseksi emometallisiksi riffinipuiksi kangistuvat ”Gears” ja Sepulturalta riffirepertuaarinsa lainaileva sub-thrash-pala ”Reality Bath” eivät puolestaan saa missään vaiheessa kunnollista nostetta alleen.
Mainos päättyy
Rytmisesti albumin mielenkiintoisinta osastoa tarjoilee kertosäkeessään valssin tempossa riuhtova, mutta säkeistössään ilkeän kipakoilla neljäsosilla thrashia paiskiva, hurmehisen maukas tykittelypala ”New Colossal Hate”. Testamentin death metal-kaudelta raskaita, äkäisiä sävyjä lainaileva, vaikkakin pidemmän päälle ”VII Sturm Und Drang” -levyn Upean ”512” -kappaleen B-luokkaiseksi jäljitelmäksi lässähtävä ”Resurrection Man” on puutteistaan huolimatta verrattain laadukasta biisimateriaalia.
Kitaristikaksikko Mark Mortonin ja Willie Adlerin alati itsensä thrash-riffipikkaamisen mestarillisuudessa haastamaan pyrkivä ”Poison Dream” saa loppupuolen drop-osassaan kunnollista ryhtiä Hatebreedin Jamey Jastan huutofeattauksen ansiosta. Muutoin kappaleen sekavan ja tukkoon soitetun riffiviidakon syövereissä on hankalaa erottaa metsää puilta. Kappaleen punainen lanka ei välttämättä katkea, mutta vähintään virittyy pariin kertaan matkansa varrella hiuksen ohueksi säikeeksi.
Mainos päättyy
Kolmas videobiisi, uppiniskaisen väkevästi runnova ja idioottivarmasti toimiva vanhan liiton hardcore-pätkytykseen pohjaama, Testament-vokalisti Chuck Billyn kertosäelauluissa täydentämä lyhyt ja ytimekäs ”Routes” piristää ja suoristaa levyn kulmikkainta antia merkittävästi. Kyseessä on ehdoton livebravuuri ja biisi, jota Lamb Of Godin ei soisi jättävän tulevien kiertueidensa live-setistä pois missään nimessä.
Puhdasoppisemmassa groove metal-numerossa ”Bloodshot Eyes” Blythen rennolla otteella tulkitsemat lauluosuudet kuulostavat miehen normisuoritukseen verrattuna huomattavasti kuulaammilta ja notkeammalta. Blythen sinällään tunnistettava laulusoundi paranee heti, kun mies poistuu mukavuusalueeltaan jättäen geneeriset ärrinmurrin-ulosantimaneerinsa sivummalle. Vokaalisuorituksena biisi on ehdottomasti albumin parasta antia. Levyn tanakasti päättävä ”On the Hook” pulttaa uurnan kiinni Slipknotin ja Panteran kaltaisella syvän etelän väkivaltaboogiella. Mukana on myös aavistuksen verran maukasta grindcore-blastausta sotkettuna emometalliseen seokseen. Biisin lopussa runttariffin kylkiäisenä Blythen kiihkeästi hokema fraasi ”I’m Gonna Kill Them All” ei jätä mitään kenellekään epäselväksi, vaikka se vähän saattaisikin huvittaa hyvässä mielessä.
Lamb Of Godin kappaleiden soitannollinen haasteellisuus ja biisien rakentamisen kulmikas kokeellisuus on kääntynyt heidän aiemmilla albumeillaan ikävästi myös yhtyeen suurimmaksi ongelmaksi. Syvimpänä yhtyeen ja kuulijan väliin jäävänä kuiluna on ollut havaittavissa todellisten kovien biisien harvalukuisuus ja pidemmän päälle Blythen yksiulotteisen monotoniseksi jäävä, sävytön ärinälaulu.
Mainos päättyy
Tällä kertaa niin Lamb Of God yhtyeenä kuin Blythe vokalistina onnistuvat laajentamaan ja fokusoimaan musiikillisen ilmaisunsa skaalaa ja samalla parantamaan albumimitassa biisiensä keskimääräistä toimivuutta ja kokonaisuuden eheyttä. Allekirjoittanut kokee, että kyseessä on ensimmäinen kunnolla kypsynyt Lamb Of God -albumi, jonka biiseistä ei tule kuulijalle viimeistään albumin puolivälin jälkeen puuduttavaa riffi- ja huutoähkyä. Albumin biisejä ei tee mieli skippailla, ja sen jaksaa myös mielellään kuunnella kokonaisuutena useampaan kertaan alusta loppuun – jopa yhtä soittoa putkeen. Tämä esitys antaa myös toisaalta vakaata uskoa sille, että yhtyeen paras levy on vielä edessäpäin.
8+/10
Kappalelista:
01. Memento Mori
02. Checkmate
03. Gears
04. Reality Bath
05. New Colossal Hate
06. Resurrection Man
07. Poison Dream (feat. Jamey Jasta, Hatebreed)
08. Routes (feat. Chuck Billy, Testament)
09. Bloodshot Eyes
10. On The Hook
Mainos päättyy