Riemastuttavaa New Yorkin groovea – klassikkoarviossa Kiss-yhtyeen debyytti

Kiss-yhtyeen debyytti täytti taannoin pyöreitä lukemia. 50 vuotta on kunnioitettava ikä kenelle tahansa tai mille tahansa. Kyseessähän on yhtye, joka ei liikaa esittelyjä kaipaa rock- ja metal-diggareille, näin vuonna 2024, mutta kerrotaanpa jotain taustaa alkuun. Nuorten Paul Stanleyn, Gene Simmonsin ja Peter Crissin tiet kohtasivat niin ikään nuoren Ace Frehleyn kanssa. Koe-esiintyminen sujui itsetietoiselta muusikonalulta rennon luontevasti, vaikka tarinan mukaan jo tuolloin ei oltu täysin yksimielisiä ihan jokaisesta asiasta. Kuten esimerkiksi kappalevalinnoista. Itse debyyttialbumin äänityksiin nelihenkiseksi kasvanut tuleva hard rock-suuruus pääsi kiinni jo vuoden 1973 lopulla. 

Albumilla on edelleen kuultavissa dynamiikkaa, idearikkautta ja sitä aitoa intoa, jonka taltioiminen ei ole aina itsestäänselvyys. Ja ah! Nämä 1970-luvun soundit, joita ei takaisin täysin saa, vaikka miten koittaisi retro-hengessä sellaisia jäljittelemällä äänittää. Kymmenen kappaleen kokonaisuus ei ole sävellyksien laadulla ihan parasta Kissiä, mutta suunnilleen Top-5:n tai vähintään Top-6:n listalle Kissin debyytti päätyy helposti. 

Albumihan starttaa yhdellä Kiss-yhtyeen suurimmista hiteistä ja helmistä. ”Strutter” ei ole vanhentunut groovessaan ja intensiivisyydessään päivääkään. Väitänkin, että tälle kappaleelle ovat velkaa monet 80-luvun hard rockarit W.A.S.P:sta Twisted Sisteriin. Mukana kappaleella ja koko albumilla kaikuu mukavasti glam rockin lisäksi pieni fiftari-tyyli, eli 50-luvun rock ’n’ rollin kaiku. Mukanaan tyylikästä pitkätukkaisten nuorten asenteikkuutta ja ennakkoluulottomuutta, ennen kaikkea. On melko selvää, että sama asenteikkuus ja ennakkoluulottomuus on periytynyt mutkan kautta maskeineen päivineen myöhempien black metal-bändien edesottamuksiin. 

Kiss-yhtyeen debyytti tarjoaa musiikillisesti hittejä ja huteja. Menemättä sen suuremmin huteihin, mainittakoon albumilta kuitenkin ne tärkeimmät kappaleet. Ilman ”Black Diamond” kappaleen tunnelmallista katurockin riffittelyä ja hempeilevän sävyisen laulun yhdistelmää, yhtye olisi tuskin selvinnyt live-keikoistaan puhtain paperein ja tulevaisuuskin olisi saattanut olla toisenlainen. ”Cold Gin” ja ”Deuce” tuo albumille varhaisen heavy metalin iskevyyttä dynaamisuudellaan, näppäristä riffikoukuista puhumattakaan. Duurivoittoinen ja monella tavalla nokkelahko ”Kissin’ Time” kuulostaa itsevarmalta ja hieman kokeilevaltakin, edelleen 50 vuotta julkaisunsa jälkeen. ”100.000 Years” puolestaan lähes stoner-otteella groovaavaa tarkkaan soitettua jytää, josta ei voi olla pitämättä, vaikka kliseitä sisältääkin.

Moni albumin kappaleista päättyy niin sanottuun ”ulos-feidaukseen”, joka oli tuossa rock-musiikin ajassa melko yleinen tapa lopettaa kappaleet. Paljoa muuta tuotannollista seikkaa ei albumilta tule mieleen, mistä valittaa tai osoittaa sormella, että tuo olisi voitu tehdä toisin, tylsyyden mahdollisuuden minimoimiseksi. Kiss-yhtyeen debyytti ”Kiss” ei ole vakava, eikä välttämättä kaikille edes vakavastiotettava tuotos vieläkään. Mutta albumille on saatu vangittua sielua ja selkeää soundia 1970-luvun ajan hengessä. 

”Kiss” on taltiointi, joka on tehty nuoruuden innolla, tulevaisuus kirkkaasti mielessä. Tulevaisuus, joka oli oleva yhtyeelle hohdokkaampi, kuin monelle muulle samoista lähtökohdista ponnistaneelle alan yrittäjälle. Kovalla työllä ja häpeilemättömällä asenteella Kiss löysi paikkansa rock-musiikin kirkkaimpien timanttien joukkoon, toimien esikuvana miljoonille nuoremmille muusikoille. Eikä yhtyeen debyytti tee muuta jälkikäteen, kuin alleviivaa häpeilemättä kyseisen työn kannattavuutta.