Riemukkaan mykistävä paluu rytinän huipulle – Motörheadin ”1916” kolmekymmentä vuotta

Varoitus etukäteen: kuolematon rakkauteni Motörheadiin voi johtaa siihen, että olen aika kritiikitön yhtyeen tekemisiä kohtaan. Yritän silti parhaani.

1980-luvun lähestyessä loppuaan oli uransa käännekohdassa. Edellinen studiolevy ”Rock ’n’ Roll” ei saavuttanut kriitikoiden varauksetonta suosiota eikä ostava yleisökään innostunut vanhaan malliin. Edes legendaarisen rumpalin Philthy ”Animal” Taylorin paluu ei saanut bändin kurssia nousemaan. Levy saavutti yhtyeen kotimaassa Englannissa korkeimmillaan sijan 34, joka oli yhtyeen kehnoin sijoitus sitten uran alkuaikojen. Kaiken lisäksi bändi riitaantui levy-yhtiönsä kanssa, joten jotain muutoksia oli tehtävä. Suomessa kesällä 1988 äänitetty livelevy ”No Sleep At All” ei juuri tilannetta parempaan suuntaan muuttanut. Vuosikymmenen lopun yhtye vietti tien päällä, mutta keulakuva Lemmy Kilmister sanoi olleensa vararikossa ja ilmoitti samalla kyllästymisensä silloiseen asuinpaikkaansa Lontooseen.

Lemmyn uusi osoite tuli olemaan Los Angelesissa, joka oli tullut tutuksi hieman Motörheadin maailmaa siloitellumman musiikin tyyssijana. Myöhemmin hän on sanonutkin, että bändi olisi varmaan hajonnut ennen pitkää, jos he olisivat jääneet Englantiin. Yhtye ilmoitti, että Yhdysvalloissa heitä ei tunneta, joten oli korkea aika antaa amerikkalaisille aimo annos Motörheadin jytinää.

Samalla oikeusjuttu GWR-yhtiön kanssa saatiin päätökseen, ja yhtye oli vapaa uuteen levytyssopimukseen. Yhtye päätyikin ensimmäistä kertaa ison levy-yhtiön listoille, sillä he tekivät sopimuksen Epicin kanssa, ja ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa äänitettävän yhteistyön tuottajaksi valittiin Ed Stasium. Yhteistyö tuottajan kanssa lähti käyntiin hyvässä hengessä, mutta pian Snaggletoothin muotoisia pilviä alkoi muodostua taivaalle. Jo levyä valmistelevissa harjoituksissa Lemmyn ja Stasiumin näkemykset päihteiden käytöstä menivät ristiin. Siitä huolimatta kaikki oli vielä hyvin, mutta varsinaisten nauhoitusten alkaessa Lemmyn tapa pitää virvokkeita lähettyvillä ei ollut Stasiumin mieleen, joka sanoi drinkkien kumoamisen johtaneen aina jonkinasteiseen kaaokseen. Yhtyeen mielipide-erot kasvoivat muutenkin, ja Stasiumin mukaan Lemmy epäili hänen miksailevan yhtyeen äänityksiä hänen selkänsä takana. Lopulta tilanne eskaloitui pieneen yhteenottoon molemmilla ollessa erilainen näkemys äänitysten miksauksesta esimerkiksi basson kuuluvuuden suhteen. Yhteistyö loppui siihen ja levyn tuotti loppuun Pete Solley. Levylle jäi kolme Stasiumin kanssa tehtyä biisiä.

Bändin yhdeksäs levy sai nimekseen ”1916”, joka oli erään levyn sykähdyttävimmän kappaleen nimi. Albumin kannen oli loihtinut tuttuun tyyliin Joe Petagno, joten luonnollisesti hänen kehittämänsä ikoninen Snaggletooth oli kannessa monien eri maiden lippujen ympäröimänä. Valitettavasti yhtyeen suuresta kannatuksesta huolimatta kannessa ei nähdä Suomen lippua.

”The One To Sing The Blues” tärähtää käyntiin Taylorin takomilla tomeilla, ja heti alusta käy selville, että nyt Motörhead hyökkää päälle aivan uudella vaihteella. Itse luonnollisesti pidin myös ”Rock ’n’ Roll” -levystä, mutta kyllä jo alusta ”1916”-levyllä kuuluu uudenlainen soittamisen riemu. Biisi julkaistiin singlenä, ja siinä on kaikki klassisen Motörhead-biisin ainekset läsnä: Lemmyn tuttu kähinä sylkee sanoja konepistoolin lailla, kitaristipari Campbell/Würzel repii sointuja kitaroistaan ja Taylor takoo kuin eläin konsanaan. Lemmyn tekstit olivat harvoin tyhjää sanahelinää, eikä niin käy tälläkään kertaa. Tehokkaan avauksen kruunaa tämäkkä kertosäe, joka ei kuitenkaan varsinaisesti erotu muusta biisistä.

Temmoltaan rivakampi ”I’m So Bad (Baby I Don’t Care)” on kuin avausraidan kaksoisveli. Se on pajatson tyhjentävä rämistely, ja jo avauslause ”I make love to the mountain lions” kertoo paljon. Sanoihin Lemmy on upottanut myös huumoria; minua kovasti huvittaa lause ”black-hearted to the bone, older than The Rolling Stones”. Toisaalta en voisi kuvitella kenenkään muun kuin Lemmyn lausuvan uskottavammin biisin nimen. Täydellinen biisi yleiseen paskan haistatteluun ja pään takomiseen, koska I’m so bad, baby I don’t care!

”No Voices In The Sky” -biisissä Lemmyn kynä sivaltaa pirullisen tarkasti, ja piiskaa saavat niin välinpitämättömät rikkaat, valtioiden päämiehet, poliitikot kuin tv-saarnaajat. Yksinkertaisen tarttuvalla riffillä käynnistyvässä biisissä on myös yksinkertainen, mutta äärimmäisen tarttuva kertosäe, jossa on havaittavissa Motörhead-mittarilla herkkää melodisuutta. Biisi on yksi niistä, jotka olivat jääneet levylle Stasiumin kanssa tehdyistä sessioista. Kappale viihtyi aika pitkään yhtyeen keikkasetissä ja aivan syystä.

”Going To Brazil” on myös Stasiumin aikaisia äänityksiä. Teksti on hauska pikku tarina lennosta Brasiliaan ja täynnä huvittavia yksityiskohtia, ja varsinkin bändin mukana kuin perhe liikkunut roudariryhmä saa oman osansa piikittelystä. Aurinkoisen aiheen myötä biisikin on ”kepeän” rokkaava ja kappaletta on vaikea kuunnella kuvittelematta omaan käteen drinkkiä alla umbrella. Ei auta kieltää, että väistämättä myös lanteet alkavat keinua biisin tahtiin ja meininki on nopeasti aika hula hula.

A-puolen päättävä ”Nightmare/The Dreamtime” on aluksi hämmentävä biisi koskettimineen ja kaikkine avaruusäänineen. Turvallisuutta tuo Lemmyn murea bassosoundi, joka kannattelee biisiä eteenpäin. Alun hämmennyksen jälkeen biisi ”normalisoituu”, eikä biisiä osaa enää ajatella mitenkään täysin bändiin liittymättömänä kokemuksena. Kitaristit saavat sekoilla, ja kyllähän Lemmy saa kappaleen kuulostamaan ainoastaan itseltään, vaikka hän kaivaakin itsestään esiin pelottavan puolen. Jos tämä kappale olisi tehty silloin, kun olin aivan pikkuskidi, niin uskoisin, että tämä biisi olisi pelottanut ihan helvetisti, sillä kyllä Lemmy sellaisen latauksen siihen saa.

B-puolen käynnistävä ”Love Me Forever” on aiheuttanut keskustelua Motörhead-fanien keskuudessa suuntaan ja toiseen, mutta itse pidän biisiä aivan järjettömän hienona. En löydä siitä oikeastaan yhtään heikkoa kohtaa. Teksti ja Lemmyn suoritus on kylmiä väreitä kuljettava, soinnutus hieno, ja vaikka biisi seuraa perinteisen balladin rakennetta, niin se ei sen aiheuttamaa tunnemyrskyä vähennä millään tavalla. Biisi on kuulemma syntynyt hetken huumassa kitaristien näppäiltyä alkusointuja, jolloin Lemmy oli komentanut kaikki soittimien ääreen ja näin minun mittarillani suuri klassikko sai muotonsa. Sanoista on turha tähän erikseen siteerata pätkiä, mutta vilpittömästi kehotan tutustumaan biisiin kokonaisuutena. Ei ihme, että kappale on kelvannut myöhemmin muun muassa Doron coveroitavaksi.

”Angel City” lienee Lemmyn rakkaudenosoitus uudelle kotikaupungille enkelten laaksossa. Teksti on jälleen tulvillaan hyväntuulista huumoria, ja siinä Lemmy ilmoittaa haluavansa juoda Bon Jovin viinat, ja lause ”I wanna get crabs in my elegant rags” ei jätä tulkinnan varaa. Kappale on Motörhead-asteikolla keskitempoinen sisältäen torvisektion, ja biisiä kuunnellessa mieleen hiipii, että kuinka paljon pidänkään Campbellin ja Würzelin dynaamisesta duosta.

”Make My Day” on levyn varsinainen hurjastelu ja ampuu kuulijaa kohti täydellä lippaalla. Ne, joille ”Love Me Forever” oli kauhistus, niin ”Make My Day” tuo pelastuksen! Suosittelen kuunneltavaksi etenkin silloin, kun voi samalla kumota tuopin ja viskicolan jos toisenkin.

”R.A.M.O.N.E.S.” on bändin kunnianosoitus amerikkalaisille heimoveljille, joita Lemmy piti omina innoittajinaan. Joey Ramone on sanonut biisin olevan äärimmäinen kunnianosoitus, ja kuulemma soitti ajoittain itsekin biisiä keikoillaan. Kappale lähtee käyntiin oikeaoppisesti one-two-three-four-laskennalla, ja biisi on puhdasta kultaa sekä rock ’n’ rollin riemua aina ramonesmaista väliosaa myöden. Henkeen sopivasti kappaleen kesto pidetään alle puolentoista minuutin.

”Shut You Down” on bändin mittapuulla hyvin perinteinen tykittely ilman mitään turhia koristeita ja krumeluureja. Lemmy antaa mennä keuhkojensa kyllyydestä, ja bändi tälle antaa kaiken tukensa. Huolimatta siitä, että biisi on kaikin puolin menevä, niin mitään erikoista se ei esittele, ja periaatteessa sen paikka voisi huomaamatta olla millä tahansa yhtyeen levyistä.

Albumin päättää varsinainen yllätys, sillä Lemmyn kunniaosoitus ensimmäisessä maailmansodassa henkensä menettäneille veteraaneille ”1916”-kappaleen muodossa on mykistävä kokemus. Marssirummun, jousisoittimien ja koskettimien säestyksellä Lemmy laulaa lähes puhtaalla ja poikamaisella äänellä saavuttaen sellaisen koskettavuuden, että jopa tällainen sodasta mitään ymmärtämätön hippi voi eläytyä tunteella jokaiseen sanaan. Ei siitä enempää, sillä sanattomaksi jättävä kokemus.

Minulle ”1916” on äärimmäisen tärkeä albumi, sillä se ilmestyi ollessani 14-vuotias, ja vaikka sillä hetkellä death metal alkoi raivata paikkaansa sydämeeni, niin Motörheadin tilaa ei vienyt kukaan ja tämä albumi vain vahvisti sen asemaa. Yleisesti ottaen myös levy otettiin maailmalla iloiten vastaan, ja se sai jopa nimityksen Grammy-ehdokkaana. Bändi kiersi Amerikkaa muun muassa Sepulturan kaverina sekä osana isompaa Rock ’n’ Roll Operation -kiertuetta, jossa pääesiintyjinä olivat ja .

Oli ilo huomata bändin lisääntynyt energia, ja kitaristi Phil Campbell pitää levyä helkkarin hyvänä soundeja myöden. Minulla oli jotenkin muistikuva, että levyn soundit olisivat olleet ohkaiset ja olisin kaivannut potkua enemmän, mutta kyse taisikin olla vain täysin paskoista stereostani, jotka olivat kuitenkin minulle rakkaimmat maailmassa. Kansiteksteissä on kirjoitus bändin maisemanvaihdoksesta ja sen tarpeellisuudesta bändin selviytymisen kannalta. Valitettavasti albumi jäi Philthy ”Animal” Taylorin viimeiseksi bändin riveissä. ”This album is ozone hostile” julistetaan kansissa, ja minulla ei ainakaan riitä kapasiteettia väittää vastaan.

Kappalejärjestys:
The One To Sing The Blues
I’m So Bad (baby I Don’t Care)
No Voices In The Sky
Going To Brazil
Nightmare/The Dreamtime
Love Me Forever
Angel City
Make My Day
R.A.M.O.N.E.S.
Shut You Down
1916

Kommentoi julkaisua