Riffikynä oli terävänä 10 vuotta sitten – Juhla-arvostelussa Megadethin ”Endgame”

Paljastetaan heti alkuun, että Megadeth on allekirjoittaneelle hyvin tärkeä yhtye. Sitä se ei ole kuitenkaan aina ollut, vaikka olosuhteiden pakottamana olen joutunut kuulemaan yhtyeen renkutuksia ihan pienestä nassikasta asti. Tähän oli tietenkin syypäänä isoveljeni bänditoiminta. Herätyksiä tapahtuu elämässä kuitenkin yllättäin, ja viimein yläasteikäisenä minuun puri jokin, joka sai minut tuntemaan sisimmässäni jotakin muutaman yhtyeen sävellyksen kohdalla. Tuolloin elettiin 2000-luvun alkupuoliskoa, aikaa, jolloin Megadeth oli hetkellisesti haudassaan mutta nousemassa sieltä uudelleen kohti uudenajan kukoistustaan.

Dave Mustaine toi Megadethin takaisin vuonna 2004 julkaistulla ”The System Has Failed” -albumilla, jonka piti alunperin olla puhtaasti Mustainen soololevy. Levy-yhtiö oli siitä kuitenkin toista mieltä. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi albumi ”United Abominations”, jonka jälkeen, vain kaksi vuotta myöhemmin, putkahti synnytyssalista maailmaan ”Endgame”, jonka merkkipäivää nyt juhlistamme.

Jos 2000-luvun Megadethin kaksi ensimmäistä luomusta osoittivat, ettei Dave Mustainen uran suunta ole alaspäin, niin ”Endgame” vain vahvisti sitä teoriaa. Kyseiselle albumille saimme (jälleen kerran) myös uuden soolokitaristin, Chris Broderickin, jonka live-vedot saivat fanit haukkomaan henkeään. Olisiko siinä vihdoin se uusi Marty Friedman, jota olimme jo tovin odotelleet? Kokoonpano oli muutoin sama kuin edellisellä albumilla (bändin ainoana alkuperäisjäsenenä oli enää mukana yhtyeen perustaja, Dave Mustaine).

”Endgamelta” julkaistiin ensimmäisenä sinkkulohkaisuna kappale nimeltään ”Head Crusher”, joka sai ainakin allekirjoittaneen pään nyökkymään armeijatuvassamme. Kappaleessa oli mukiinmenevää riffittelyä, joskaan ylimääräisiä koukkuja ja melodioita ei niinkään löytynyt. Single onnistui kuitenkin nostattamaan pienen kuumeen tulevaa kohtaan.

Viimein koitti päivä, kun ”Endgame” näki päivänvalon. Hyviä juttuja alkoi löytyä välittömästi: ”44 Minutes” osoitti yksinkertaisella jykevyydellään kaapin paikan luoden pienehkön ”’Countdown to Extinction’ kohtaa ’Youthanasia’” -vaikutelman. ”This Day We Fight” mätti kuulijaansa turpaan kuin muuan ”Hook In Mouth” konsanaan, ja ”1,320” sai paatuneen kitaranörtin alun tarttumaan Jacksoniinsa ja kokeilemaan, josko sitä pysyisi korvakuulolta edes jotenkin mukana. Albumin nimikkobiisi ”Endgame” tarjoili taattua Mustainen poliittista tykistystä kovan poljennon saattelemana.

Täytebiiseiltä ei luonnollisestikaan vältytty, mutta sehän kuuluu asiaan, eikö? Albumin avausraita ”Dialectic Chaos”, joka on muuten instrumentaali, on kuin kynäilty suoraan NHL-pelin alkuvalikkoon, ja kappas vain, sieltähän se myöhemmin löytyikin. ”Bite The Hand” ja ”Bodies” tylsistyttävät kuulijaansa paremman tykityksen välimaastossa. ”The Hardest Part of Letting Go…Sealed With a Kiss” on levyn pakollinen imelä hempeily, joka ei istu ainakaan minun korviini Mustainen esittämänä.

Isot pojat väittivät kymmenen vuotta sitten, että ”Endgame” kärsii hitusen muovisista saundeista. Näin vanhempana sen viimein ymmärtää. Entäpä sitten se fanikunnan kauan odottama uusi ”Marty Friedman”? Ei, sellaista ei saatu valitettavasti tälläkään kertaa matkaan. ”Endgamen” soolot kärsivät nimittäin liiallisesti robottimaisesta tilutuksesta, josta ei välity kuulijalle mitään sen syvällisempää. Samaa robottimaista suoritusta löytyi valitettavasti myös kokoonpanon rumpalipuolelta. Muutoin soitto taipui kyseisellä kokoonpanolla varsin nätisti.

”Endgame” ei ole täydellinen Megadeth-albumi, mutta se osoitti kymmenen vuotta sitten, että Mustainen sävellyskynä ei ollut tylsistymään päin. Kahden edellisen teoksen jälkeen yhtye valitsi nimittäin oikean suunnan: ”ei väkinäisiä radiohittejä vaan tehdään sitä, missä olemme parhaimmillamme!”. Albumi osoitti, että yhtye on edelleen  2000-luvullakin kykenevä luomaan vaarallisen kuuloista materiaalia.

Kappalelista: