Ritva Neron debyyttialbumilla 1800-luvun kansantanssin musiikkiperinne ja folk metal sulautuvat sopuisasti – arviossa ”Immortal Tradition”

Miltä kuulostaisi reilun neljänkymmenen minuutin verran instrumentaalista ja omintakeista folk metalia? Jos vastasit myönteisesti, on Ritva Neron ”Immortal Tradition” valintasi.

Kun Ritva Neron ”Immortal Tradition” -albumi alkaa soida, ei mielenkiinto voi olla heräämättä. Kokoonpanon reipasotteinen ja mielikuvituksella leikittelevä äänimaisema on innostavaa kuunneltavaa. Yhtyeestä löytyvät instrumentit ovat myös jännittäviä: Sanna Salonen soittaa sopraanosaksofonia, Petri Prauda suomalaista säkkipilliä ja Emilia Lajunen avainviulua. Ritva Nerosta löytyy myös kaksi perinteisempää soitinta, rummut ja basso, jotka antavat äänimaisemaan oman jyhkeän täytteensä. Rumpukorokkeelta löytyy Patrik Fält, ja bassoa soittaa Jani Snellman (Poets Of The Fall).

Ritva Nero on perustettu vuonna 2017 Salosen johdosta, mutta yhtyeen musiikilliset juuret löytyvät huomattavasti kauempaa, 1800-luvulta. Yhtyeen musiikki on saanut innoituksensa 1800-luvun kansantanssin musiikkitraditiosta sekä nykypäivän folk metalista. Ei olekaan ihme, että albumi avataan reipasotteisella ”Trepatska Thrasherilla” ja tunnelmallisesti groovaavalla ”Slayer Of Schottische” -kappaleella. Myös ”Moshpit Mazurka” antaa nimensä puolesta vihjausta raskaammasta ulosannista, vaikka tanssittavan kansamusiikin letkeys ja tuplabasarin rytmikkyys samoin kuin rujosti kolisevat bassoriffit ovat osa lähes jokaisen kappaleen äänimaisemaa.

Vaikka ”Immortal Tradition” sisältää vain instrumentaalisia kappaleita, ei pitkäsoiton kuuntelu ole missään määrin raskas saati haastava kuuntelukokemus. Ritva Nero on valikoinut albumille sopivasti erilaisia teoksia ja koostanut kappalelistan siten, että kuuntelijan mielenkiinto pysyy yllä. ”Dragon Quadrille”, ”Rutvan Polkka” ja ”Kaks’askelvalssi” ovat esimerkkejä tehotanhuamista, vaikka ”Kaks’askelvalssi” muuttuukin luontonsa puolesta kevyemmäksi sen alun energisyyden jälkeen. Vastaavasti ”Rahapolska Helsingistä” edustaa äänimaisemansa suhteen perinteisintä folk-musiikin antia, mikä ei toki vähennä sen hienoutta.

Jos albumilta pitäisi valita niin sanotusti tärppejä, joihin ainakin kannattaa tutustua, olisivat kappaleet ”Moshpit Mazurka” ja ”Megapolka” juuri sellaisia. Teokset nousevat hyvin mieleenpainuviksi niiden radikaalisti muuttuvien luonteiden takia. Samaan lokeroon lukeutuu myös täyspitkän päättävä ”Master Of Maanistus”, joka on henkeäsalpaava lopetus albumille.

”Immortal Tradition” on albumi, jollaista en ole aiemmin kuullut. Ja Ritva Nero on kokoonpanona sellainen, jollaista en ole aiemmin nähnyt. Yhtyeen debyyttialbumia kuunnellessa ei ole kuitenkaan vaikea ymmärtää, miksi siihen on helppo viehättyä. Folk ja metal sopivat hyvin yhteen, sen on moni yhtye jo ennen Ritva Neroa todistanut. En ole kuitenkaan aiemmin törmännyt folk metal -albumiin, joka olisi täysin instrumentaalinen. En ole myöskään tavannut yhtyettä, jonka instrumenttien valikoimaan sisältyisivät niin sopraanosaksofoni kuin suomalainen säkkipilli. Sen takia Ritva Neron esikoisalbumi on hyvin erityinen.

”Immortal Tradition” -pitkäsoitolla on paljon tutkittavaa. Kappaleissa on runsaasti yksityiskohtia, jotka haastavat pysymään terävänä koko kuuntelutuokion ajan. Kun Ritvan Neron kokoonpanoon valikoidut persoonalliset soittimet yhdistyvät taitavien muusikoiden käsissä yhteiseksi äänimaailmaksi, ei lopputuloksena voi olla muuta kuin todellinen melodioiden ja harmonioiden kirjo, jonka äärellä riittää pitkäksi aikaa kuunneltavaa ja tunnelmoitavaa.

https://www.facebook.com/ritvanero/?ref=page_internal

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen