Yhdysvaltalainen Skid Row eli huippuvuosiaan 90-luvun taitteessa. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä olivat kaupallisia menestyksiä, ja yhtyeen ura lähtikin nousuun raketin lailla. Valitettavasti yhtye ei ehtinyt paistatella suosiossaan kovin kauan.

Sebastian Bachin (oikealta nimeltään Sebastian Bierk) kirjoittama teos on tyyliltään ja sisällöltään hyvin samantyylistä kuin esimerkiksi Mötley Crüesta kertova ”Törkytehdas”. Viina ja kokaiini kuuluivat vahvasti kuvioihin, eikä eriskummallisilta tapahtumilta voitu välttyä. Kirjoitusasu on paikoitellen hyvin puhekielimäistä, mikä ei toki haittaa vaan lisää kirjaan elämänmakuisuutta. Hieman yllätyksellisesti kirja ei alakaan suoraan Sebastian Bachin lapsuudesta vaan vuonna 1989 tapahtuneesta kohtauksesta keikalla. Siitä Bach on kuitenkin tehnyt hyvän aasinsillan lapsuuteensa.

Se, missä kanadalaisrokkarin elämäkerta eroaa monesta muusta yhtyeestä ja artistista on siinä, että Bachin lapsuuden koti on ollut onnellinen – ainakin siihen saakka kunnes hänen vanhempansa erosivat. Kirjan ensimmäisiä sivuja sävyttää rakastavien vanhempien suhde lapseensa. Bach elää onnellisen perhe-elämän kuplassa, joka puhkeaa vanhempien eron myötä. Tapahtuman seurauksena kirjoittaja päätti tukeutua rock ’n’ rolliin, etenkin KISSiin, ja vannoi, ettei sitä voida viedä häneltä.

Erityisen mielekkään ”Sebastian Bach – Skid Rowsta Broadwaylle” tekee se, että kirjassa valotetaan yhtyeen kontakteja muihin bändeihin. Kirjan sivuilla vierailevat niin Ozzy Osbourne, Bon Jovi, Gun N’ Roses, Metallica, Pantera, Aerosmith kuin Mötley Crüe. Näihin kohtaamisiin sisältyy paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Kirjan ollessa kirjoitettu Bachin omasta nakökulmasta, keskittyy se luonnollisesti lähinnä Bachin omiin sekoiluihin ja tekemisiin. Sen seurauksena muu yhtye jää hyvin paitsioon, eikä bändiin saa muodostettua oikein mitään suhdetta. Bach ei myöskään kerro paljon omista suhteistaan muihin yhtyeen jäseniin, lähinnä kirjan alkupuolella. Kirjan puolivälin jälkeen Bachin ja yhtyeen muiden jäsenten tiet erkanevatkin. Taustoja Bach ei kerro kovin tarkasti vaan toteaa yhtyeestä erottamisen tulleen yllätyksenä. Bachin ajattelu on naivin kuuloista, etenkin, kun sitä peilaa hänen päihteiden käyttöön ja niistä kummunneeseen sekoiluun.

Bachin omaelämänkerta etenee joutuisasti, mutta kirjan puolen välin kohdalla ei ole ihme, jos lukija alkaa kyllästyä kokaiinilla ja viinalla sekoiluun. Siitäkin huolimatta, että sen ohessa tavataan rock- ja metallimaailman merkkihenkilöitä. En voi kiistää, etteikö minua kyllästyttänyt, kun Bach kirjoittaa kymmenennen kerran, miten ”kokaiini ei hänelle sovi” mutta muutaman aukeaman päästä hän kertoo taas, miten hän vetää viivoja jonkun kanssa. Niinä hetkinä mietin, että ”päättäisit nyt, pidätkö siitä huumeesta vai et”. Jossain vaiheessa kirjaa Bach vielä väitti, ettei hänellä ole ollut huumeongelmaa, yeah right…

Se, mikä Sebastian Bachin urasta tekee erikoisen, on se, että hän sai kimmokkeen laulamiseen kirkon kuorosta. Toinen erikoinen piirre hänen urassaan on ollut aika näyttelijänä. Kuten moni lukijoista varmaan tietää Sebastian Bach on näytellyt ”Gilmoren tytöt” -tv-sarjassa. Näyttelijän ura ei tosin alkanut tv-sarjasta vaan teatterin lavalta. Bach on tehnyt laulajana myös soolouraa, eikä sitäkään huonolla menestyksellä.

Sebastian Bachin elämäkerta on hänen näköisensä. Siitä välittyy Bachin persoonallisuus. Kirjan perusteella Bach on sinisilmäinen, hyvää tarkoittava ihminen, joka on usein toilailuillaan satuttanut lähimmäisiään. Siitä huolimatta hän on aina pyrkinyt tekemään parhaansa (täysillä heittäytymiseen hän sai innostusta muun muassa sarjakuvista). Kanadalaisrokkarissa on myös pohdiskelijan vikaa. Bach nostaa nimittäin monessa kohtaa esiin tuntemuksiaan ja ajatuksiaan eri asioista, jotka antavat kirjalle syvyyttä – jopa sellaista, mitä tämän kaltaiselta kirjalta ei osaisi odottaa.

Kirjoittajana Bachilla on oma tyylinsä, joka onnistuu pitämään lukijan kirjassa kiinni, vaikka asioiden toistoa esiintyikin kirjassa muutamaan otteeseen. Toisaalta, jos elämä on jossain vaiheessa koostunut pitkälti yhdestä ja samasta, tässä tapauksessa bilettämisestä, niin ei sitä voi kirjassa sivuuttaakaan. Ari Väntänen on tehnyt suomentajana myös hyvää työtä, sillä Bachin kirjoitustyyli on pysynyt persoonallisena, eikä rock ’n’ roll -henkisyydestä ole hävinnyt hitustakaan. Sebastian Bachista kertova kirja on monessa suhteessa hyvin tyypillinen kirja rock-starasta mutta monessa suhteessa myös hyvin ainutlaatuinen.

8/10

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen