”Rock ’n’ roll unelmaa etsimässä” – haastattelussa Plastic Tears -yhtyeen solisti ja keulahahmo Miqu December

Eräänä syksyisenä aamupäivänä selailen kotonani someja ja etsien päivääni jotain uutta, kunnes eteeni ilmestyvä kuva vangitsee huomioni. Plastic Tearsin kitaristi Kupe on jakanut kuvan, jossa Steve Conte, tuo maailmankuulu säveltäjä ja kitarasankari pitelee käsissään levyä. Singleformaatti kantaa nimeä ”Class of ´92” ja sen kansiin on painettu kaksi bändin nimeä; Paradise Alley ja . Tuumailen itsekseni onko helsinkiläinen kotimaisen punkrockin kivijalka tosiaankin aloittanut yhteistyön brittiläisen kollegansa kanssa? Sehän on aivan mahtava uutinen! Mutta miksi en ole kuullut tästä mitään? Kaikkien täytyy kuulla tästä! Tuumailusta teoiksi, totean ja päätän kysyä asiasta suoraan Plastic Tearsin johtohahmolta ja perustajajäseneltä Miqu Decemberiltä, jolla tiedän olevan parahin tieto asiaan.

– Noooo, Paradise Alleyn laulaja Steve Vincent vetää radio-ohjelmaa, ja hänellä oli ollut Steve Conte vieraana ja olivat ilmeisesti puhuneet levystä, kertoo Miqu kuin vastaavaa tapahtuisi viikottain.

– Meillähän on Paradise Alleyn kanssa aika pitkä historia yhdessä. Mä oon tavannut Steve Vincentin kanssa jo vuonna -92 Lontoossa, että täs on pitkä aika tunnettu, Miqu pohjustaa minun höristellessä korviani.

90-luku, Lontoo, nuoruutta ja kapinaa ja rokkia… Kerro lisää! Miten ootte tavanneet, miksi Lontoo, mitä tapahtui?

– Mä muutin ite Lontooseen kesällä 1992. Aattelin kattoo löytyskö sieltä jotain rock´n´roll-unelmaa. Ja heti, varmaan ihan ekalla kerralla, kun lähdettiin silloisen tyttöystäväni kanssa Lontoon klubeille, me tavattiin suomalainen mimmi siellä, jonka tää mun tyttöystävä tunsi. No, tää suomalainen mimmihän sit sattui seurustelemaan Steven kanssa ja soitti samantien hänelle: ”Sun on pakko tulla heti tänne klubille! Tääl on suomalaisia rokkareita! Sä haluut tavata nää!
Siellä me sit tavattiin eka kerran, laulaja muistelee hymysuin.”

– Sitten, sen kesän ajan mitä siellä asuttiin, hengailtiin paljon yhdessä. Yritettiin saada erilaisia bändivirityksiäkin pystyyn, mut ei niistä oikein tullut sit mitään. Mä tulin sit syksyllä takaisin Suomeen ja silloin aika nopeesti sen jälkeen perustin täällä Plastic Tearsin. Samana vuonna Steve kasasi tahollaan Paradise Alleyn ja siitä on tullu tää sinkun nimi, koska silloin on molemmat bändit perustettu ja kaikki alkoi; ”Class of ´92”.
Muistot näyttävät jääneen tuoreina mieleen, kuin tuosta kesästä ei olisi montaa hetkeä aikaakaan. Mieleeni palaa Hanoi Rockin syntytarina.

Mitä jos olisit jäänytkin sinne Lontooseen? Olisko Paradise Allesta ja Plastic Tearsista tullut yksi ja sama bändi?

– Todennäköisesti ei, koska ollaan Steven kanssa molemmat laulajia. Joku duo-systeemi olis ollut tietysti mahdollinen, mut hyvin epätodennäköistä. Todennäköisesti oltais kyllä tehty paljon yhteiskeikkoja ja tällästä, jos sinne oltais jääty. Mut siinä oli kaikkea… Rahat loppui ja kämppä lähti alta ja tollasta, eikä ollut saanut aikaan mitään bändivirityksiäkään sieltä niin ei tuntunut enää järkevältä jäädä sinne. Käytiin kokeilee, mut ei kala napannut sillä reissulla. Tuolla kerralla ei rock´n´roll-unelmaa löytynyt, mutta hauskaa oli kaikinpuolin riittänyt ja mikä tärkeintä, Plastic Tearsin siemen oli istutettu, joten aivan merkityksettömästä reissusta ei todellakaan ollut kyse.

Oletteko tehneet aikaisemmin yhteistyötä näinä vuosina Steve Vincentin kanssa? Oliko joku erityinen syy, että yhteislevytys tehtiin tässä kohtaa?

Paradise Alley oli pitkään telakalla. Sittenhän ne vihdoin innoistuivat taas aktivoitumaan ja ehkä halusivat saada vähän vauhtia lähtöön, Miqu summaa.

– Me oltiin bändin kanssa just silloin studiossa alkamassa äänittää meidän tulevaa levyä, joka julkaistaan ensi vuoden alkupuolella. Paradise Alley oli myös menossa studioon ja pyysivät meitä messiin tekemään tämmöstä yhteissinkkua. Mehän satuttiin olemaan jo valmiiks studiossa, joten äänitys kävi aika näppärästi.

Kuinka äänitykset sitten käytännössä toteutettiin kahden maan välillä? Saitte demot Suomeen ja lähetitte valmiit äänitykset Britanniaan?

– Juurikin näin. Se tais mennä jotenkin niin, että kun saatiin demoraidat, Eco äänitti ensin rummut, läheteltiin nauhotukset välillä Britteihin ja kun muut pohjat oli valmiina, niin mä lauloin sit siihen ne laulut. Jätkät duunas tän sit loppuun siellä päässä.
Tuli kyllä tällainen aika hauska spesiaaliyhteistyö, mikä oli varsin sydäntälämmittävää näin pitkän tuttavuuden jälkeen, että saatiin vihdoin jotain aikaiseksi yhdessä.

Tavallaan ympyrä sulkeutui?

No tavallaan joo.

Olette Paradise Alleyn keulahahmon Steven kanssa tunteneet kauan. Millaisia yhtäläisyyksiä näet bändien välillä?

– Kyllähän me samoista lähtökohdista ponnistetaan. Paradise Alley on periaatteessa samaa genreä, tämmöstä, mikä on vähän vaikeesti kuvailtava genre: Siinä on vähän punkkia, siinä on rokkia, siinä on vähän poppia, siin on vähä kaikkee… Selvästi he on meidän hengenheimolaisia niin musiikillisesti ku henkisestikin. Kiva on ollutkin tehdä heidän kanssa duunia ku ollaan ikäänkuin samaa heimoa, kertoo Miqu. Mistään kilpailusta tai riffien varastelusta ei ole bändien välillä ikinä ollut kysymys, vaikka tavallaan samaa sampoa tahkotaankin.

Minkälaisia muita tavoitteita tämän yhteistyön suhteen on, muutakin kuin ystävien yhdessä tekeminen?

-Joo, kyllä tän oli tarkotus laajentaa sekä meidän yleisöä, että heidän yleisöä, että molempien bändien fanit voisi tutustuia toiseenkin bändiin. Yhteiskiertue oli buukattu viime elo-syyskuulle, mutta koronan takia se jouduttiin perumaan, laulaja kertoo hieman pettyneenä ja jatkaa;

– Meillä olis ollu noin parin viikon kiertue Briteissä, sekä myös yksi festarikeikka siellä kans, mikä olis tietenkin ollut aika hyvä. Tällä hetkellä kiertuetta on lykätty ens vuoteen suurinpiirtein samoihin ajankohtiin, että katotaan nyt sitten että onnistuuko!
No toivotaan todella, että onnistuu, kuulostaa nimittäin juuri siltä rock-unelmalta, mitä nuorena Lontoosta etsittiin.

Olisiko Plastic Tearsin markkinat sitten mielestäsi ennemminkin jossain ulkomailla, kuin kotimaassa?

– Tottakai me toivotaan, että saadaan lisää kuulijoita Britanniasta ja onhan siellä isommat markkinatkin. Meidän musa on silleen aika universaalia ja tää periaatteessa sopii maailman joka kolkkaan. Aika hyvinhän tää leviääkin näin nettiaikoina, musiikkia on helppo jaella ihan mihin vaan. Mutta, tärkeää on tietenkin se, että pystyy mennä johonkin livenä soittamaan ja näkemään jengiä, joka kertoo sitten omille tutuilleen. Sehän tottakai tois lisää yleisöä.

Kuulijakunnan laajentaminen onkin varmasti kaikkien muusikoiden tavoite, tai ainakin yksi niistä levymyyntien ollessa nykypäivänä lapsenkengissä, joten kysynkin Miqulta vähän sinkun markkinoinnista. Törmäsin julkaisuun itsekin vasta nyt, eikä sitä ole kovin suuresti markkinoitu. Onko tälle jokin syy? Miten tämän ”Class of ´92”-sinkun voi saada täällä Suomessa? Vai onko parempi kääntyä Lontoon suuntaan Paradise Alleyn puoleen?

Paradise Alleylla kappaleita varmaan on enemmän, meillä aika vähän. Ollaan lähinnä myyty sinkkua ainoastaan keikoilla. Omaan verkkokauppaan ei laitettu ollenkaan myyntiin, muut meidän levyt sieltä kyllä löytyy, mutta tämä julkaisu haluttiin pitää tarkoituksella tällaisena spesiaalina. Muutama kappale löytyy vielä omista pöytälaatikoista.

Ahaa! Nyt selvisi! ”Class of ´92” on siis keräilykappale? Plastic Tearsin ja Paradise Alleyn rakkauslapsi?

– Aivan, just näin, vahvistaa Miqu selkeästi ylpeänä saadessaan puhua vihdoin omasta erikoispainoksesta bändinsä soiteltua kitaroita ja katuja jo liki 30 vuoden ajan.

Plastic Tearsilla on pitkä historia ja kokemus rokkaamisesta sydämensä ja vision asialla, mutta onko konemusiikin miehittämässä valtavirtakulttuurissa vielä olemassa keikkaa punkkareille?

– Kyllä täällä joitakin keikkapaikkoja on löytynyt, periaatteessa jonkinlaista rundia on pystyny tekee täällä Suomessakin. Ne on vaan pienelle bändille ainakin rahallisesti tosi raskaita, koska keikkaliksat on pienentyneet huomattavasti ja ne on muutenkin kiven alla verrattuna siihen mitä joskus silloin ammoisina aikoina oli, kun mekin on aloitettu, harmittelee Miqu ja pohtii;

– Hankala ala siinä mielessä, että ei tähän kannata ryhtyä, jos ei todellakin tykkää tehä tätä. Jos sä haluut tehdä rahaa, niin kannattaa opiskella ja mennä oikeeseen työhön! Eli kyllä soittajan fyrkka on tosi tiukasti kiinni nykyään ja tän koronan jälkeen se tulee olee vielä tiukemmalla.

Rock´n´rollin rotat

Vallitsevan maailmantilan vuoksi, jutustelumme sivuaa väistämättä päällä olevaa koronapandemiaa ja sen vaikutuksia. Yleisesti tiedetään musiikki- ja tapahtuma-alan olevan tässä sodassa etulinjassa.
Mitä ajatuksia Miqu Decemberillä on tästä?

– Sit kun tästä koronasta selvitään, niin takuulla on moni paikka mennyt konkurssiin ja suljettu. Se on vähän niin, että kortit jaetaan uudestaan sitten kun tää on ohim että katotaan millaseks tilanne kehittyy. Voi olla ettei kaikki ihan samalaiseks enää palaakaan. Toivotaan kuitenkin, että keikkapaikkoja löytyy vielä ja elävää musiikkia arvostetaan ja sitä tulee olemaan jatkossakin, kertoo Miqu toiveikkaana.

Onko Plastic Tearsilla jokin strategia miten selviätte tämän yli?

– Kyllä me selvitään, me ollaan vähän niinku rock´n´rollin rotat, me selvitään mistä vaan! naurahtaa solisti ja myönnän itseänikin vähän naurattavan, olipa hyvin sanottu! Onhan tämä elävä punklegenda tosiaan selvinnyt jo kauan ilman viitettäkään siitä, että pillejä laitettaisi pussiin, vaikka pulmia ratkaistavaksi on vuosien saatossa riittänytkin.

Onko teillä bändin kesken ollut tarvetta miettiä vaihtoehtoisia tapoja musiikin tekemiseen ja esittämiseen pandemia-aikana?

– Meillä on ollu puhetta stream-keikoista, nehän oli tosi suosittuja sillon kun tää hässäkkä alko. Ehkä kuitenkin on tuntunut vähän siltä, ettei viitsitä änkeä väkisin siihen junaan. Voi toki olla et me tehdään joku streamattu keikka tai vastaava. Kunhan saadaan tää levy ulos, niin esimerkiksi levynjulkkarikeikka voitaisiin tehdä streamina, tämmönen on mahdollista, sanoo Miqu ja kertoo, ettei tällä hetkellä ole bändin kanssa hirveästi treenaattukaan, mutta uusia biisejä syntyy kyllä bändin jäsenten kotisohvilta käsinkin. Bändillä riittää lisäksi vielä työtä tulevan levyn kanssa.

– Tässä levyntekoprosessissa on aikamoinen homma kaikkineen; kansien suunnittelua, promoamista ja tommosia, mitkä on ainakin osittain bändin harteilla, että töitä kyllä riittää. Promohommakin on semmonen loputon suo, että siihen pistetään sen verran aikaa ja energiaa kun pystyy. Meidän uusi levy julkaistaan alkuvuodesta ja siihen pitää keksiä ne konstit, miten promotaan enemmän netissä, koska keikkailemaan ei samalla lailla pysty.

Teillä on siis uusimman albumin matskut purkitettuna ja se alkaa olla  viittä vaille valmis?

– Joo, saatiin muutama päivä sitten masteroinnista versio hyväksyttäväksi. Siinä oli kaikki ookoo, joten se lähtee seuraavaksi levypainoon ja levy-yhtiölle, kun saadaan tarvittavat materiaalit kasaan ja lähetettyä. Sitten se on periaatteessa pois meidän hartioilta. Levy tulee olemaan tosi hyvä ja ollaan kaikin puolin siihen tyytyväisiä, Miqu December kertoo tyytyväisenä uutukaisestaan. Plastic Tearsin viimeisin levy ”Angels with attitude” oli monen mielestä varsinainen helmi ja levyllä kuultiin vähän uskaliaampia juttuja ja erilaisia kikkoja edellisiin albumeihin verrattuna. ”Angels with attitude” on saanut myös hyviä arvosteluja pitkin Eurooppaa.

Onko uudella levyllä kuultavissa samanlaista meinikiä vai mitä on odotettavissa?

– Ainahan meillä on ollu aika laidasta laitaan noita vaikutteita ja biisit olleet erilaisia, mutta ehkä tällä levyllä se korostuu vielä enemmän kuin tolla edellisellä. Ei tuu semmosta puudutusta mitä usein tulee, kun sä kuuntelet jotai levyä missä on hyvä staili, mutta kun vedetään sillä samalla staililla 12 biisiä levylle, niin se käy vähän tylsäksi. Mä voin luvata sen, että tolla tulevalla levyllä ei tuu ainakaan sillä tavalla tylsää. Levyllä on edellistä laajempi skaala, jokainen biisi on erilainen ja huomaat kun biisi vaihtuu. Biisit on aika laidasta laitaan tyylitelty, kuulostaen kuitenkin edelleen Plastic Tearsilta. Oon itse kyllä tosi tyytyväinen ja toivon, että muutkin tulee tykkää tästä. Edellinen levy oli kyllä hyvä, mutta tää on soundillisesti ja biisillisesti omasta mielestä vielä onnistuneempi. Innostun vanhana PT-fanina itsekin odottelemaan levyä. Omasta mielestäni kun viimeisin julkaisu sitoi bändin musiikin juuri siihen nippuun, mitä olin odotellutkin. Mutta että tulossa on jotain vieläkin parempaa!

Solistin antamien lupausten ansiosta haluankin tietää, mikä on Miqu Decemberin itsensä suosikkibiisi Plastic Tearsilta?

– Uudelta levyltä ylivoimaisesti semmonen kun ”Candlelight hate affair”. Uudelta levyltä löytyy kyllä varmasti jokaiselle oma suosikkinsa, se on niin monipuolinen. Edelliseltä levyltä paras oli ”Nuclear Nights”.

Sydän mustana ilman suunnitelmaa

Millaista on tehdä rock´n´rollia Suomessa vuonna 2020?

– Tää on tämmöstä rakkaudesta lajiin-tyylistä hommaa, yleensä menee enemmän rahaa, mitä sitä tulee, ainakin tällä hetkellä. Pitää tykätä siitä mitä sä teet. Me nyt ollaan aina oltu vähän oman tiemme kulkijoita, eikä olla ihan hirveesti välitetty mitä muut miettii ja ajattelee.

– Mehän ei olla sellanen poikabändi, joka tekee kaikkensa ollakseen myyvä ja kaupallinen, vaan me tehdään musaa meidän ehdoilla. Ja me uskotaan kyllä, että paljon löytyy vielä jengiä, ketkä diggaa kunnon rock´n´rollista, vaikka se ei niin trendikästä tai se hittijuttu olekaan tällä hetkellä, miettii laulaja.

Kysyessäni, miten bändi on muuttunut liki 30 vuodessa, Miqu kertoo muutosten olleen lähinnä kokoonpanollisia kehityksen hidasteita ja musiikillisen kypsymisen aikaansaannosta musiikkityylin ja punkkari-ideologisen tekemisen pysyttyä ennallaan. Viimein oikeat jäsenet lienevät löytyneet, sillä tuleva levy on toinen pitkäsoitto täysin samalla kokoonpanolla ja julkaisutahtikin kasvanut eksponentaalisesti ainakin niiden mielestä, ketkä tuntevat bändin historiaa.

– Onhan noita kaikennäkösii sähellyksiä ja juttuja ollu… Viime vuonna ennen ku tää koronahässäkkä alkoi, oltiin Euroopassa kiertueella parisen viikkoa.
Aina on haluttu lähtee kattoo maailmaa ja silloin saatiin se mahdollisuus. Siinä bändi hitsautui kyllä yhteen, muistelee Miqu viimevuotista reissua jätkien kesken.

Suunnitelma on siis pitänyt ja alkaa tuottaa hedelmää?

– Ei täs mitään suunnitelmaa oo ollu, menty niinku ihan sydämen mukaan. Välillä se on ollu musta ja välillä lyöny vähän huonosti, mut eteenpäin on kuitenkin menty. Uuden sukupolven punkkareille haluaisin sanoa, että pitäkää tyylinne, pitäkää päänne kylmänä ja pitäkää itsestänne kovaa ääntä, että muutkin osaisivat kuunnella hyvää musiikkia!

Kiitän sydämestäni Miqu Decemberia haastattelusta ja pyydän lyyrikkoa vielä kiteyttämään Plastic Tearsin yhteen lauseeseen.

”Plastic Tears on rock´n´rollia omalla tyylillä oman tyylinsä kulkijoille suoraan sydämestä”

Haastattelijana toimi Tini Antikainen.

 

Kommentoi julkaisua