Plastic Tearsin uran aikana levytykset ovat ilmestyneet varsin verkkaiseen tahtiin, mutta onneksi siihen on nyt tullut muutos. Kolme vuotta sitten ilmestynyt edellinen kokopitkä ”Angels With Attitude” oli varsin onnistunut kokonaisuus, joten odotukset uudelle levylle olivat vähintäänkin kohtuulliset. Yhtyeen ajattoman rock ’n’ rollin luulisi lyövän läpi missä vain, milloin vain, mutta valitettavasti kotimaan keikkapaikat ovat melkoisen äkkiä koluttu ja maailmalla vallitsevan tilanteen myötä ulkomaillakin kiertäminen on tällä hetkellä poissuljettua. Toivottavasti yhtyeen levyt kuitenkin leviävät ja keikat odottaisivat tilanteen helpotettua, sillä vahvasti huudan sen perään, että tällaista musiikkia tarvitaan aina. Huolimatta siitä, että se ei ole kovinkaan isossa huudossa tämän hetken musiikkimaailmassa, se on kuitenkin kevyen musiikin peruskivi. Jos nojaa siihen peruskiveen yhtä hyvin kuin Plastic Tears, kaikkien oikeudenmukaisuuslakien perusteella bändi tulee kiertämään maailmalla hyvinkin hanakasti.

Minuun teki suuren vaikutuksen jo edellisellä levyllä käytetty kapakkapiano ja, kuinka ollakaan, hurmaavan kauniisti se soi heti levyn aloitusraidan ”Doomsday Girlsin” alussa. Eikä siinä vielä kaikki, sillä välittömästi mukaansa tempaavan rytmin lisäksi minut hurmaa viettelevästi soiva slidekitara, ja tässä vaiheessa on jo selvää, että haulit on haettu himaan. Kuulostamatta henkilöltä, joka kuuntelee rokkinsa siihen rakastuneena vaaleanpunaisten kuulolaitteiden läpi, niin onhan ”Doomsday Girls” aivan helvetin kova biisi. Siinä ei sinällään ole mitään uutta ja mullistavaa, mutta kun ne olemassa olevat osaset on osattu sovittaa liki täydellisesti yhteen, en minä voi kun antautua. Kertosäkeen stemmat soivat niin upeasti kuin vain voivat, ja piano- ja kitarakuviot johdattavat läpi biisin tilanteeseen, jossa tajuaa vain hymyilevänsä koko ajan ja tuntevansa loppumattoman halun laittaa tanssiksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Toisena soiva ”Riot Zone” osoittaa, että yhtye hallitsee suvereenisti perinteisemmän rockin. Se ei kuitenkaan ole perinteisiin ja yksioikoisiin ratkaisuihin nojaavaa, vaan yhtyeellä on visiota luoda esimerkiksi hienoja kitaramelodioita. Vähäpätöisemmäksi ei jää esimerkiksi ”Riot Zonen” laulumelodia sekä voimalla ladattu kertosäe. Sovituksissa heillä on rohkeutta ja kykyä toteuttaa laatikon ulkopuolelle meneviä ratkaisuja, kuten juuri ”Riot Zonen” hauska ja svengaava väliosa.

Plastic Tears ei ole kahlinnut itseään pelkästään rokkaamaan 100 desibelin voimalla, vaan tuo yhtyeen aiemmin mainittu visiointikyky kantaa paljon pidemmälle. Kiireettömästi soiva ”Clash In The Night” henkii jollain tavalla surumielisyyttä, mutta ei alistuvaa sellaista vaan enemmänkin kohtalokkaan kaunista . Vokalisti Miqu Decemberin laulusuoritus on melodian myötä koskettava ja samoja tunnelmia luo myös ”Look Of Lies”, jota värittää heleästi soiva akustinen kitara ja intron kaunis melodia.

”Hallucinations” on muuten siitä jännä biisi, että rehellisesti sanottuna minä pidin sitä aluksi vähän levylle eksyneenä välipalana. Kuunteluiden myötä biisi onnistui kasvattamaan itseään ja nyt ei tulisi mieleenkään painaa skip-nappulaa, sillä sormien napsautukset toimivat aina ja Miqun kuiskaava laulu soi tehokkaasti. Miqun laulussa on paljon samaa sointia kuin edesmenneellä Stiv Batorilla, mutta kyllä hänellä on ihan uskottava oma äänensä ja pidän hänen tavastaan kokeilla äänensä kanssa onnistuneesti erilaisia tunnelmia biisin hengen mukaan.

Sen lisäksi, että bändillä on erityinen kyky liikkua tunnelmasta toiseen, sillä on myös taito säilyttää mielenkiintoinen draamankaari läpi koko levyn. Levyn loppupuolella on aivan uskomattoman hieno nippu biisejä, sillä ”Radar Eyes”, ”Candlelight Hate Affair” ja levyn päättävä ”Imaginary Virgin Mary” ovat sellaista hittisuoraa, että oksat pystyyn. Hienoja riffejä, uskomattomia tunnelmia ja äänimaailma, joka saa kyyneleiden ja liikutuksen partaalle siitä, kuinka hieno taiteenmuoto musiikki onkaan tulkitsemaan ja luomaan erilaisia tunnetiloja. ”Radar Eyesin” tekstin lause ”darkness seems to find me wherever I go” on kuin omasta päiväkirjastani ja ”Imaginary Virgin Maryssa” piano ei ole enää kapakassa, vaan on kannettu jonnekin missä se soi haikeaa kauneutta kaiken verhoavan surun soundtrackina.

Huomioitavaa on muuten, että ”Restless Outsider” on todellinen anthem for misfits, ja on hienoa millä painolla sanat ladataan kuulijan kasvoille. Uskon, että aika moni itsensä ulkopuoliseksi ja sopeutumattomaksi tunteva voi löytää tuosta tekstistä samastuttavuutta.

Bändin ote on kansainvälinen, vaikka välillä biiseissä voi aistia slaavilaista melankoliaa. Isot kertosäkeet eivät soi päälle liimatun tai väkinaisen oloisesti, vaan rennon luonnollisesti. Musiikkia piristetään ja kuulijaa yllätetään yllättävillä nyansseilla sekä yksityiskohdilla ja varsinkin kitaristien elävä sekä monipuolinen soitto ovat yhtyeen rikkauksia. En tiedä, onko kasvaminen oikea sana, mutta yhtyeen musiikissa kuuluu elämänkokemus iloineen ja suruineen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Levyn kannessa on minun silmiin nähtävissä syvällinen teema ja julistus, sillä vaikka millaiset tuulet puhaltavat, yhtye seisoo vakaasti omilla jaloillaan. Yhtyeellä on ikää ja monenmoista taistelua takana, mutta soittamisen ja tekemisen riemu paistaa heistä läpi. Se on sellainen asia, jota ei voi teeskennellä.

8,5/10

Kappalejärjestys:
Doomsday Girls
Riot Zone
Clash In The Night
Look Of Lies
Hallucinations
Divine
Radar Eyes
Restless Outsider
Nobody Likes A Crybaby
Candlelight Hate Affair
Communication
Imaginary Virgin Mary