Rockfest avasi ovensa ensimmäistä kertaa – Vehkalan kahden päivän tunnelmia

Maailmanlaajuiseksikin itseään tituleerannut Vantaan Vehkalassa paikkansa ottanut Rockfest kiinnitti ensimmäisenä vuotenaan pääartisteikseen Rammsteinin ja Evanescencen. Nämä huippunimet saivat festivaalille toivottua näkyvyyttä heti alkuun ja näiden julkistusten ohessa sekä jälkeen kiinnitettiin tukku kovimpia genreen kuuluvia bändejä ja artisteja. Genressä oli ehkä hieman joustamisen varaa, kun listalta löytyi myös israelilainen Infected Mushroom, mutta kotimaiset suosikkibändit kuten Stam1na ja Turmion Kätilöt loivat hyvää pohjaa koko esiintyjäkaartille.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Kysymyksiä tulvi silti festarin suuntaan runsaasti jo ennen sen alkamista. Toimiiko kyseinen alue festivaalipaikkana? Mikä oli stockmannin hullujen päivien halvempien lippujen myynnin idea? Onko kaikkea ehditty miettimään loppuun? Kuinka toimivat ensikertalaisfestarin järjestelyt ja äänentoisto? Ja mistä saa kahvia?

Junan saavuttua Vehkalan asemalle ja samassa hetkessä, kun oman jalkansa sai astutettua laiturille, nousi festarifiilis kerralla kattoon. Näkymä alueelle laiturilta oli houkutteleva: ihmiset nauttivat auringosta, toisistaan ja niin ikään alkoholista. Turvatarkastukset olivat korkealla tasolla ja ihmisten saapuminen alueelle oli selvästi kaukaa mietitty. Jonoa pääsi luonnollisesti kertymään perjantaina porttien avaushetkien jälkeen, mutta tämä jono oli purettu miellyttävässä ajassa. Rockfest kuulutti parhaansa mukaan ihmisiä saapumaan mielellään jo kaksi tuntia etuajassa oman ensimmäisen artistinsa näkemistä, mutta aikaa ei tarvinnut varata läheskään näin kauaa – parempi näin päin.

Porteilla oli odotetusti monta eri jonoa eri lipputyypeille ja kyltit narikkoineen oli sijoitettu sisäänkäynnin tuntumaan niin hyvin, että järjestyksenvalvojat saivat keskittyä jonojen purkuun eikä heitä juuri tunnuttu vaivaavan liikennepoliisikysymyksillä. Alue vaikutti jokseenkin uniikilta ja päälava tuntui kököttävän jo naamalla heti sisäänpäästyä. Anniskelualueet olivat sijoitettu päälavan molemmin puolin, joista oli kiitettävä näky itse meininkiin etenkin laajojen screenien ansiosta. ”Perkele” -nimen saanut kakkoslava teltan uumenissa toi aivan päinvastaista festarimeininkiä, mutta oli huonosti sijoitettu suhteessa päälavaan, anniskelualueeseen sekä yleisesti koko alueeseen sen sijaitessa hieman ihmeellisesti festivaalialueen kulmassa. Alue oli muuten hyvin yksinkertainen ja kompaktiin tilaan oli mahdutettu paljon. Ruokailualue oli selvästi oma hommansa, sen vierestä löytyi kiitettävän kokoinen tarpeiden toteutus -alue ja pari aktiviteettiakin oli saatu paikalle kuten kaikkien rakastama benjihyppy. Alueen maasto toi liikkumiseen mielenkiintoa etenkin anniskelualueilla, kun toinen oli täynnä ihmeellistä murkulakiveä joiden päällä sai varsinkin huonoilla kengillä tasapainoilla. Muta ja lätäköt kuuluvat asiaan, mutta esimerkiksi vessoille ja vesipisteelle suunnatessa helpotus oli suuri, kun alla oli kuiva tasainen asfaltti, jonka päälle kykeni vain välillä suoriltaan rojahtaa istumaan.

Festarikauden avaus tapahtui suuren ihmismassan läsnäollessa ja jo parissa tunnissa alue oli kerännyt valtavasti väkeä. Kesäisessä säässä päälavalla soi raskas ”iskelmä” Viikatteen tapaan ja suomalaisuus tuntui olevan vahvasti läsnä – vain Lapin Kulta ja Karjala puuttuivat valikoimista. Meininki oli hieman aloitteleva ja odotteleva, kun herrat vetivät lavan edustan jo täyteen ja ihmiset lauloivat mukana kappaleita kuten ”Viina, Terva & Hauta” sekä lopetuskappaletta ”Kuu Kaakon Yllä”. Kun Viikate oli saanut settinsä päätökseen, ihmismassalla oli aikataulun mukaan vartti aikaa siirtyä jatkamaan saman tyylisen musiikin tahtiin sivulavalle katsomaan Kotiteollisuuden esiintymistä. Se jäi osalle kuitenkin vain haaveeksi, sillä tässä kohtaa vastaan tuli festarin ikävin ongelma. Siirtymäaikaa lavojen välille olisi pitänyt varata enemmän ja täten pihistää esiintymisaikaa päälavan bändistä. Telttalava oli nimittäin aivan täyteen pakattu, vaikka ihmiset sinne rauhassa pääasiassa siirtyivätkin. Hyvin moni olisi varmasti halunnut edes jonkin osan keikasta nähdä ja tätä olisi jeesannut screenit myös ko. lavan tuntumassa. Tunnelma teltan sisällä oli tiivis ja sen ulkopuolelle kyllä kuuli, mutta etenkin esiintymisen loppua kohden oli hyvin ikävää kuulla toisella korvalla soundcheckiä päälavalta, jossa esiintymistään valmisteli ruotsalainen Pain.

Ruotsalaisnelikon aikaan tuntui, että festivaalin hieman vanhempaa väkikuntaa hemmotellaan, sillä jo Kotiteollisuuden aikaan väki jakautui vähän kuin kahtia: toista osaa tämä Viikate, Kotiteollisuus, Pain -kolmikko ei kiinnostanut ollenkaan ja toiset olivat näistä aivan pähkinöinä. Hyviä kiinnityksiä jokainen bändi tälle festivaalille, sillä ne vetivät populaa esiintymistään katsomaan ja fiilistelemään. Samalla kuitenkin korvaan kantautui myös haukkuja jokaisen bändin suuntaan – no makuasioita, ei niistä sen enempää. Painin aikana rupesi vähän harmittamaan äänentoiston laatu nimittäin bändin elektroniset systeemit eivät tuntuneet kuuluvan mm. pauhaavien kitaroiden lomasta välillä juuri ollenkaan ja täten keikkaa oli siirryttävä katsomaan pois anniskelualueelta. Polyrytmikkäät kompit yhdistettynä bändin äänimaailmaan toivat yllättäen mieleen niin ikään länsinaapurista kotoisin olevan Avatarin, johon Painia on mielestäni helppo verrata, vaikka bändeillä kokemuseroa onkin. Kuunneltavuuden mielekkyyttä lisäsi puhtaat vokaalit, joita en tietämättömyyttäni odottanut – silti tämä oli mainitun kolmikon raskain veto ja se toimi näistä parhaiten.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Paras oli festariväelle silti vasta tulossa. Itse olin jo hetken saanut odottaa mahdollisuutta nähdä Fear of Dominationin naama Saku Solin lavalla Turmion Kätilöiden kanssa. Homma toimi aivan kuten ennenkin, vaikka puitteet olivatkin uudet ja sinänsä fiilis erikoinen, kun bändi ei päälavalla syystä tai toisesta esiintynyt. Kultasinglejen jakotilaisuus kesken kaiken sai varmasti jokaiselle hymyn kasvoille ja yhteisöllisyys kiteytyi telttakatoksessa. Uskaltaisin epäillä, että moni paikalle saapuneista on kyseisen bändin nähnyt livenä ennenkin, sillä sen verran herrat ovat tehneet keikkoja maaperällämme. Yleisö sai tästä kiitosta ansaitusti ja rakkaus paistoi molemmin puolin sekä lavalta, että lavalle. Fanit varmasti tietävät about mitä settilista sisältää, mutta muiden muassa ”Grand Ball”, ”Teurastaja” sekä ”Hades” saivat homman kattoon uusine vokalistineen. Jallua olisi ollut kiva huutaa, mutta se jääköön ensi kertaan. Nappisuoritus omiin silmiin ja korviin jälleen kerran.

Yhtäkkiä koko päivä olikin mennyt ja sitä heräsi todellisuuteen tai toisin sanoen nukahti jonnekin pilvilinnoihin, kun aivot rekisteröivät tiedon siitä, että Rammstein esiintyy seuraavaksi. Odotellessa screeneillä näkyi teksti, joka kehoitti hyvin ytimekkäästi yleisöä nauttimaan esiintymisestä tai esityksestä eikä tuhlata aikaa sen nauhoittamiseen. Esitys tai esiintyminen ovat hieman huonosti kuvaavia sanoja spektaakkelista, jonka Rammstein kiertueillaan tuo tullessaan. Hetkeä myöhemmin screeneillä alkoi minuutin mittainen lähtölaskenta keikan alkuun. Kellon lyödessä nollaan, lavan takaa lensivät näyttävät punertavat pyrot ja alku lähti odotetusti kunnon paukkeella käyntiin. Uudehko ”Ramm 4” loi tunnelmaa tulevaa varten, vaikka ihmisten pakkautuminen ja paljous nostatti sen jo äkkiä kattoon. Välispiikkeihin ei kulutettu aikaa ja itse en osaa mieltää esiintymistä konsertiksi. Homma oli mietitty hyvin tarkkaan alusta loppuun ja sanomattakin on selvää, että teatraalisuus oli vahvasti läsnä. Vaikka Rammstein ei Suomessa paljoa vieraile, teatterissa oli silti hyvin tuttuja piirteitä sekä performanssin, että totta kai musiikin puolelta. ”Feuer Frein” aikaan tuli lensi esiintyjjien naamasta ja vaikka mm. tämän monet fanit olivat jo nähneet, on se silti jotain todistamisen arvoista puhumattakaan muusta visuaalisesta performanssista jota bändi suoritti settinsä aikana.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Vaikka et olisi koskaan kuunnellut Rammsteinia, kykenisit silti nauttimaan tästä showsta, josta tulee äkkiä fiilis, että vajaa kaksituntinen hetki on ainoita elämässä. Mielessä kävi kieltämättä enemmän kuin kerran, että kuinka kaikki oikein tapahtuu ja kuinka paljon väkeä tarvitsee vastaavan shown valmistelemiseen ja toteuttamiseen. Koko lavaa käytettiin katosta lattiaan ja vaikka homma on hyvin sarjatulimaista konsertoimista, herrojen elekieli on niin omistautunutta, että pitkään saa vastaavaa ryhmää etsiä. Tämä näkyi esimerkiksi asiaankuuluvissa kiipparin kurinpitomenetelmissä, joita ei voi hymyilemättä katsoa. ”Du Hast” sekä ”Ich Will” menivät hyvällä tapaa överiksi, sillä on vain niin käsittämätöntä, että niin yksinkertaisella musiikilla voi saada ihmiset pauloihinsa. Tämä on tietenkin aina pätenyt koko bändiin ja oli vain uskomatonta, millä tavalla bändi esimerkiksi nämä kaksi kappaletta esittää. ”Sonne” ja ”Amerika” kuuluvat niihin kappaleisiin, jotka fanit haluavat todistaa ja kun setin viimeinen kappale ”Engel” sai päätöksensä, ei kenelläkään voinut olla hampaankolossa mitään.

Upeaa, että saimme pitkähkön ajan jälkeen herrat Suomeen ja suuren kiitoksen ansaitsee ryhmä, joka onnistuu illasta toiseen tuomaan shown nähtäville pitkin eri maita sekä viemään sen kunnialla alusta loppuun virheettömästi. Mutta ei perjantain bileet vielä tässä olleet, eivät suinkaan. Kiitokset Rammsteinille, mutta olihan festaripäivää vielä tunti jäljellä, joten siirtykäämme eteenpäin.

Israelilainen duo Infected Mushroom oli tuonut jälleen kitaristinsa ja rumpalinsa mukanaan liveshowtaan varten. Kyseessähän on siis psy-trance artisti, joka festarin genrestä erottuneena toimi tällä kertaan ikään kuin jatkobile-esiintyjänä. Fiilis nimittäin oli kuin jatkoilla olisi, kun pääesiintyjä oli juuri spektaakkelinsa lopettanut. Paljoa ei sulattelulle aikaa jäänyt, kun telttakatoksen sisällä rupesi vielä tapahtumaan. Tilaa oli alussa suhteellisen paljon ennen kuin ihmiset löysivät paikalle, mutta ei Infected Mushroom ilman katsojia jäänyt.

”Kipod” ja nimenomaan se riot-remix versio tästä kappaleesta nosti ihmisten jalat maasta ja oli aika puristaa viimeiset voimat yhdeksän tunnin festaripäivän jälkeen. Jos meinasit tulla vielä paikan päälle vain rentoutumaan ja katselemaan, kaljusta päästään tuttu Amit Duvdevani piti huolen, että et ollut paikoillasi. Tämän artistin musiikki on jo itsessään jotain niin mukaansatempaavaa, että kyseistä herraa ei periaatteessa lavalla tarvitsisi, mutta ilman häntä show ei olisi lähellekään sitä mitä se oli. Kun hänen bändikaverinsa hoitaa soittamispuolen ”urkuriherra” Eisenin johdolla, kaljupää hyppii ja laulaa ja boostaa showta aivan käsittämättömällä energialla – hymyssä suin alusta loppuun. Vaikka playbackin läsnäolo oli vahva, ”jatkoilla” se ei haittaa eikä heidän esiintymisessä muutenkaan.

Tänä vuonna julkaistulta ”Return to the Sauce” -albumilta ei kuultu kuin pieni pätkä nimikkokappaleesta, joka oli ajankohdalle vain hyvä juttu. Suurimmalle osalle tutut kappaleet kuten ”Becoming Insane” ja ”Saeed” toimivat paremmin tunnin setissä ja setin viimeiset kymmenen minuuttia käytettiin paremmin kuin hyvin. ”Heavyweight” kokonaisuudessaan soitettuna livenä oli aivan täydellinen päätös päivälle. Hiki valui pitkin ohimoja, jalat huusivat moosesta, naisilla olivat tissit selässä ja tulevaa lauantaita kauhisteltiin junamatkan aikana.

Jos et matkustanut junalla päivän jälkeen, menit todennäköisesti bussilla. Monet tuntuivat valittavan matkan keston pituutta esimerkiksi keskustaan päin, mutta omasta mielestäni ainakin koko homma oli helvetin hyvin mietitty. Junat olivat ainakin kolme kertaa tavallista pidempiä, ihmisiä ohjattiin oikeaan suuntaan ja ryysikseen oli varauduttu runsaalla järjestyksenvalvojien määrällä. Niin ikään kävelymatkan varrella oli isoja opasteita festarikansalle ja saatavilla olevista kartoista ynnä muista suuri plussa festivaalin organisoinnille.

Mikäli itse olisin päättänyt porttien avaamisajoista, olisin kääntänyt ne toisin päin, jotta ihmiset olisivat kerenneet nukkua yöllä. Kello neljä perjantaina oli suhteellisen myöhään varsinkin, kun ottaa huomioon lauantain ihmismassan määrän. Se poikkesi aloituspäivästä noin puolella – perjantai oli selvästi vetävämpi päivä kuin lauantai. Statistiikka kertoi lopussa ihmisiä olleen Rockfestillä noin 50 000, joka saavutti tavoitteen, ja joka sallii järjestämään festivaalin myös ensi vuonna. Ensimmäinen päivä tosin keräsi suurimman osan ihmisiä ja lauantaipäivän kuluessa huomasi myös miksi.

Alue oli tyhjähkön oloinen yleisön sinne uudestaan saavuttua, mutta ennustetut sadepilvet eivät kastelleetkaan kansaa ja perjantain intensiivisyyden jälkeen oli mukava nauttia festarista muutenkin kuin lavojen luona hikoilemassa. Yleisö oli hyvin rauhallisen oloista, mutta ei kuitenkaan huonokuntoista. Tämä sopi epäilemättä monille ja lauantaipäivän esiintyjät myös tukivat tätä ajatusmaailmaa. Metsatöll ei kylläkään tähän kastiin kuulu, nimittäin jäi harmittamaan, että saavuin paikalle sen verran myöhään, että ehdin näkemään setistä vain arviolta kolmasosan. Tämä folkmetal-bändi oli loistava avaus lauantaille ja jäi festareilta mieleen semmoisena bändinä, johon haluaa ehdottomasti tutustua enemmän ja käydä katsomassa uudestaan.

Odotukset olivat kovat sen suhteen, että lavoille nousisi vastaavanlaista henkeä huokuvia yhtyeitä, mutta nämä odotukset täyttyivät vain puoliksi. Santa Cruzissa ei ole koskaan ollut varsinaisesti mitään vikaa eikä myöskään Lost Societyssa, mutta jotenkin aina onnistun nämä sekoittamaan. Nyt tiesin mitä bändiä olin telttakatoksessa katsomassa, sillä eihän kello ollut vielä edes neljää. Hieman väkinäistä se silti oli, ja jos perjantaina soitettiin iskelmää raskaaseen tapaan ja fiilisteltiin sitä nojaamalla jalalta toiselle, lauantaina sama homma tapahtui Santa Cruzin ja Michael Monroen kanssa. Ennen encorea soitettu ”Waisted and Wounded” sai kuitenkin vähän liikettä niveliin kuten myös setistä löytynyt ”6 (66) Feet Under”. Myös tuttu Pirates of the Caribbean -tunnari oli kiva sävelmä alussa – ehdottomasti mainitsemisen arvoinen. Kundit vetivät täysiä alusta loppuun juuri kuten pitääkin eikä kellonaika haitannut menoa lavalla.

Michael Monroen aikaan saattoi jopa istahtaa jo alas alkoholivirvokkeen ääreen ja katsella hieman etäämmältä äijän kiipeilyä ympäri stagea. Hän otti lavan tuntumasta vauhtia ja laittoi kroppaansa likoon hänen saksofonista puhumattakaan. Energiaa semmoiseen kieltämättä on piisattava ja arvostukseni häntä kohtaan nousi siinä mielessä, että hän kykenee periaatteessa yksin pistämään pystyyn esityksen, josta kansa pitää. Vaihtoehtona hänelle tietenkin olisi vain laulaa kappaleet, mutta se ei ole onneksi koskaan kuulunut herran stailikkuuteen. Jälleen hieman vanhempi ikäpolvi nautti esiintymisestä karkeasti sanottuna enemmän mitä nuoremmat lipun hankkineet. Organisoinnille silti jälleen pointsit nimittäin itsestäni oli kaikesta huolimatta kuitenkin hienoa, että glam-/hard rock -jatkumo oli havaittavissa ja osa ihmisistä virittäytyi tunnelmaan varmasti sitä kautta.

Päälavalla jatkumo kuitenkin katkaistiin parhaimmalla mahdollisella tavalla, jos genrejä pohtii hieman syvemmin. Keskittykäämme silti seuraavaan main stagen haltuunottajaan joka oli Dead By April. Täten paikan nk. ”emot” saivat myös vastinetta rahoilleen, ja vaikka bändi maailmanlaajuisesti menestynyt onkin ja coregenressään johtavia yhtyeitä, jokin vielä menevämpi ja/tai raskaampi saman genren edustaja olisi voinut olla paikallaan. Hyvällä tavalla kuitenkin virkistävää musiikkia tältä bändiltä sopivaan väliin päivää. Silti aika äkkiä mielenkiinto lopahti tähän esiintymiseen ja syy lienee siinä, että tämä bändi tuntuu olevan jo aikansa elänyt ja nähty. Onhan Jimmie Strimell kova äijä siinä mitä tekee ja ihastuttavaa häntä oli katsoa sekä todistaa ”Losing You” pitkän ajan jälkeen livenä. Ja jos vertailemaan lähdetään niin kyllä tämä ruotsalaisuus toimi astetta paremmin itselle kuin Pain. En tosin päälavalle tätäkään bändiä olisi pistänyt soittamaan, mutta kieltämättä hyvin he ottivat sen haltuun, vaikka kyllä siitä eräs kotimainen bändi suoriutui paremmin.

Kyseessähän on tietenkin Stam1na, joka on ehdoton ykkössuosikki mitä tulee kotimaisiin festaribändeihin. Toisia heidän läsnäolo joka paikassa ärsyttää, mutta itselläni kyseisiin äijiin on tullut etenkin viimeisinä vuosina suuri arvostus. Monien vuosien jälkeen meno ei ole hyytynyt, soittaminen on teknistä ja taitavaa, mutta samaan aikaan se tehdään rennosti ja hymyillen. ”Elokuutio” -albumi oli jälleen vahvasti läsnä kuten oli odotettukin. Ei siinä sinänsä mitään, mutta ”jokaiselle jotakin” -mentaliteettiä ei varmaan bändi koskaan tule tajuamaan. Tosin ymmärtäähän sen, kun aikaa esiintymiselle on vain se onneton tunti, vaikea siinä kohtaa on ruveta lähteä kaivamaan listaan jotain ”Likaista Parkettia”. Hienosti uusi albumi on tuntunut vakiinnuttaneen paikkansa fanien ja yleisön sydämessä. Tästä huolimatta sitä vanhempaa kamaa myös tunnuttiin yleisössä ikävöivän.

Lavalla puolestaan ikävöitiin jotain vanhoja hyviä aikoja ja kamppailtiin nykyaikaisuuteen sopeutumisen kanssa. Selfiet ja älypuhelimet olivat pääpuheen aihe spiikeissä ja vaikka läppämäisesti asia esitettiinkin, protestointi rivien välistä tuli varmasti kaikille selkeäksi. Omasta mielestäni hyvä muistutus festarikansalle siitä, kuinka typerää siihen näytön tuijottamiseen ajan käyttäminen on. Puhelin siellä lavallakin oli tosin esillä kosketinsoittaja Lähteenmäellä, etenkin kun hän ilmeisesti kuvasi yleisön syntymäpäivälaulun Reijolle. Protestoinnin kohteeksi joutui myöhemmin vielä niin ikään järjestäjät, kun herra Kangasmäki huomautti lavan ja eturivin välisestä matkasta, jota oli suurennettu VIP-ihmisille. Itse olisin käyttänyt enemmän aikaa joko soittamiseen tai jos on pakko spiikata, niin sitten siihen mitä Hyrde peräänkuulutti oikeanlaisesta festarimeiningistä. Hymy nousi jälleen korviin ja ihmiset tunsivat itsensä erityisiksi ”Meidänkaltaisillemme” lähtiessä käyntiin. Lopun ”Kuudet Raamit” ja ”Paha Arkkitehti” jättivät hyvän maun suuhun.

Sama meininki jatkui taas pienemmän stagen uumenissa, jonne ei taaskaan kerennyt, kun halusi katsoa päälavan aktin loppuun. Joten kuten Diablon esiintymisen näki anniskelualueen puolelta, jossa oli vähän väljemmät oltavat. Tosin tämän bändin näkemisessä ei ole juurikaan mitään näkemistä, kun äijät vaan seisovat mikkien ja kitaroidensa takana. Ammattimiehiä jokainen, mutta hieman tämän setin aikana hymyilytti, kun kyseistä bändiä verrattiin sen alkuaikoina Metallicaan. Onhan Diablo hyvä bändi, mutta taitaa ikävä kyllä toimia nauhalta paremmin. Viime vuoden Tuskassa petyin jo kertaalleen ja sallin itselleni pettyä myös uudemman kerran. ”Icaros” on kappaleena itselleni semmoinen minkä fiilistelen joka kerta täysillä, mutta siihen se jää. Apaattista ja tasapaksua veivaamista, vaikka omasta mielestäni ainekset olisi paljon muuhunkin, sillä musiikki toimii yksittäisinä kappaleina kaikesta huolimatta.

Illan pääesiintyjän odottaminen tuntui kestävän perjantaihin verrattuna hetken pidempään, mutta oli vihdoin Evanescensen aika! Aurinko laski ja himmeä taivas oli valmistautunut kuten koko Rockfest. Amy Lee ja ”Bring Me to Life” ovat ne jutut tässä jenkkibändissä. Tai niin ainakin luulin. Amy Lee tosin on edelleen ja aina, mutta rumpali Will Hunt oli kannujen takana kuin kala vedessä ja tuntuu, että jokin mahdollisesti tärkeämpi osa keikasta meni ohi kun katsoin vain tämän kaksikon touhuja. ”My Immortal” saattoi hieman herätellä, kun viimeistään siinä kohtaa ihmetteli kuinka vaivattomasti tämä nainen kykenee laulamaan niin upeasti. Valoshow oli niin ikään upea ja soitanta kaikella tapaa, mutta pitkähköön pötköön soitetut biisit meinasivat menettää mielenkiintoa, kun lavalla ei tosiaan sen enempää tapahtunut. Kitarat ja bassot vaihtuivat kertaalleen soittajien käsittelyssä, mutta se joku pääesiintymisfiilis Evanescenseltä tuntui jäävän välillä uupumaan. Se oli jotenkin hirveästi kappaleesta kiinni ja nämä täysin hiljaiset välit kappaleiden väleissä tuntuivat typeriltä. Fiilis kyllä säilyi, mutta jotain festarinloppuspektaakkelifiilistä ei ikinä tullut.

Itse asiassa koko homma lyssähti hieman kasaan lopussa, kun kaikkien omistama ”Bring Me to Life” kajahti ilmoille ja odotettavissa olisi ollut vaikka jokin ilotulitus tai vastaavaa. Ehkä liikaa pyydetty  – tai sitten ei, jos yhtään halutaan vetää perjantaille vertoja. Siihen ei ikävä kyllä kyetty etenkään, kun suuri osa joukosta odotti vielä encorea huolimatta siitä, että bändi soitti kymmenisen minuuttia aikatauluista poiketen yliaikaa. Fiilistä ei nostattanut myöskään se fakta, että telttalavalta kuului ihmeellistä jatkoreivibileiden valmisteluja etenkin setin loppua kohden – olihan Proteus aloittamassa settiään heti yhden aikaan kuten aikatauluissa luki. Ihmisten odottaessa Evanescensen olematonta encorea rupesi lähinnä naurattamaan, kun screeneille lävähti vain tekstit alueelta poistumiseen.

Toivonpilkahdusta tarjosi tosiaan vielä Proteus niin ikään livesetillään, mutta voi luoja kun oli telttakatos tyhjänä ihmisistä, mutta vielä suurempi luoja musiikille, jota siellä ruvettiin soittamaan. Alussa fiilis oli odottava, mutta jossain vaiheessa sitä ymmärsi, että tässä tämä nyt on. Luokatonta örinää, kitarointia ja rummutusta, kun olisi kaivannut vielä jotain hyvää yön tuntien musiikkia, joka jättäisi hyvän mielen festarista. Tällaista ei tullut.

Luonnollisesti ensimmäinen kysymys oli, että oliko tätä sittenkään mietitty aivan loppuun. Olisiko tapahtuma toiminut paremmin ja jopa tuottavammin vain yhden päivän ”festivaalina” tulevan Rock the Beachin tapaan? Jälleen, jos ylijumalakaikkivaltiaan oikeudet järjestämiseen olisi, lauantai olisi saanut toimia ikään kuin jonain lämmittelypäivänä, jonka jälkeen olisi saanut kokea perjantain huumaa. Kuvitelkaa päättää festivaali ennemmin siihen tunteeseen, että ”voihan paska näin just Rammsteinin ukot livenä” kuin siihen, että katuu ylipäänsä osallistuneen molemmille päiville. Eihän se ihan näin nyt mennyt kirjaimellisesti, sillä kyllä Evanescense lunasti paikkansa pääesiintyjänä. Se viimeinen silaus jäi vain puuttumaan, joka saa epäilemään omaa osallistumistaan ensi vuoden kekkereille.

Kokonaisuudessaan Rockfest varmasti jakaa mielipiteet kahtia. Toiset eivät missään nimessä aio tulla taiteilemaan kivien päällä – toiset rakastivat kun ei ollut mutaa jalkojen alla. Toiset rakastivat Rammsteinia – toiset Evanescenseä. Selvää on joka tapauksessa se, että mikään festari ei ensimmäisenä vuotenaan tule onnistumaan täydellisesti. Nyt kyse on vain siitä, kuinka hyvin osataan ymmärtää asiat ensi vuotta varten. Kuluttajan näkökulmasta ajatellen samoissa raameissa ei kannata ensi vuonna enää pysyä, jotta homma pysyy mielenkiintoisena – Rockfest oli ehdottomasti nähty kahdessa päivässä.

Raportti: Ville Raitio

Kuvat: Metal Visuals – Pasi Eriksson Photography