Rockfestari Naamat – Paras lääke masennukseen

Viime kesänä rakastuin Rockfestari Naamat -tapahtumaan erittäin rajusti. Afterglow lämmitti arkielämää vielä pitkään festarin jälkeenkin. Tällä hetkellä vallitsee sama olotila; tekee mieli mennä ja elää, jopa ihmisille voi puhua oma-aloitteisesti. Tuntemattomillekin. Huh! Vaikka kesähelteet kuinka painoivat mukavuudenhaluisen nillittäjän rajoja, junttirusketuksineni selvisin kaiken sen hyvän hippienergian voimin mitä Naamoilta sain itseeni imettyä. 20.-21.7.2018 juhlitut festarit olivat järjestyksessään yhdeksännettoista. En ole suunnitellut jääväni pois tulevina vuosina.

Naamoille saapuminen viivästyi tunnilla, kun Google (tai minä itse epähuomiossa) navigoi minut aivan väärälle maatilalle. Myös oikeaan parkkiin löytäminen tuotti ongelmia, mutta eihän siellä nyt voinut harmistua mistään. Tuomistolla kaikki on hyvin. Normaalisti matkustamista stressaava mahanikaan ei oireillut, vaan leirikamppeita pellolle kantaessani oli oikein seesteinen olo. Kun tiesi, ettei täällä tarvitse murehtia tai jännittää, pystyi vain ajelehtimaan virran mukana kohti kesän (ellei jopa vuoden) parasta viikonloppua.

Perjantain ohjelma oli keikkojen osalta timanttista tykitystä, ja lauantaina sai sitten viihtyä sivuohjelmateltan parissa. Tämän jutun kirjoittaminen on siltä osin hankalaa, kun on tottunut käymään tapahtumissa musiikin takia, ja teksti syntyy keikoista kertoen. Pellolla sekoilu onkin sitten vähän vaikeampaa pukea sanoiksi. Viikonloppu oli täynnä ihmiskohtaamisia, joita ei arkielämässä tulisi milloinkaan vastaan. Kävellessä pitkin leirinnän polkuja joku saattaa pysäyttää ja kysyä jotain hyvin tärkeää, kuten ”Helpottaako tää olo koskaan?”. Siihen oli helppo vastata: ”Katso ympärillesi, oot Naamoilla, täällä kaikki on täydellistä.” Tyypin olo parani silmissä, ja jatkoimme yhdessä matkaa jutustellen.

Juhlat käynnisti Riihen lavalla pitkän linjan punk-joukkio Lighthouse Project. En ollut aiemmin heitä nähnyt, ja soittimessa on pyörinyt vain heidän viimeisin levynsä ”Siedä”. Olikin hämmentävää kuulla ensimmäinen puolisko keikasta lähinnä Sielun Veljien materiaalia. Hämmennystä ruokki laulaja, joka kuulosti ja näytti Ismo Alangolta. Muun muassa ”Elintaso”, ”Kansallispäivä”, sekä ”Kevät” kuultiin suoraviivaisina versioina, jonka jälkeen oli aika Lighthouse Projectin tuoreemmalle materiaalille. Nostin tassun pystyyn, kun lavalta kysyttiin onko paikalla tyyppejä, jotka on palkittu hymypatsaalla. Tätä seurannut ”Kevätjuhla” omistettiin kaikille, jotka eivät nostaneet kättään.

Naamat-poikuudestani pääsin eroon viime kesänä, mutta harmillisesti jäi kokematta Sideshow sekä Navetta. Olin päättänyt korvata tuon itselleni, ja lähdin jonottamaan sisään Navettaan jo puoli tuntia ennen Mara Ballsin keikkaa. Kun ovet avattiin hieman ennen keikkaa, pääsi sisään todella maagiseen tilaan. Navetassa oli korkeat kiviset seinät, pitkät pirtinpöydät ja -penkit, sekä yläparvi, jonne ihmiset saivat mennä ihastelemaan esityksiä. Mara Balls on mielestäni parin vuoden hakemisen jälkeen löytänyt identiteettinsä, mitä tulee rokkailuun elävänä yleisön edessä. Itsevarmuus ja soiton riemu näkyy, ja musiikki sovituksineen on asettunut perinteiseen psykedeliarokki-lohkoon. Perkussiot luovat livenä omanlaisensa heimotunnelman, ja yleisölle ei ole yhtään vaikeaa tarttua rytmeihin mukaan ja nousta pöydille tanssimaan. Kuulemani mukaan loppukeikka riistäytyi aivan käsistä. Muuta en osaisi odottaakaan, varsinkin kun kyseessä on vaihtoehtomusaa rakastava Naamat-yleisö.

Ahtaasti pakatusta Navetasta täytyi poistua hyvissä ajoin, sillä seuraavana Riihessä soitti Jukka Nousiainen kumppaneineen. Jonotin tuota ennen ruokaa hyväsen tovin, sillä nälkäisiä suita riitti koko viikonlopuksi. Maukasta oli seitanwokki riisillä. 8,50 euron hinta tosin koetteli kipurajaa, kun ottaa huomioon annoksen koon, yli puolen tunnin jonottamisen ja Naamojen yleisasenteen markkinataloutta kohtaan. Jukka Nousiainen yhtyeineen esitti kokonaisuudessaan tuoreen ”Ei enää kylmää eikä pimeää”-albuminsa alusta loppuun. Albumin nimikappale pistää väkisinkin hihoihin kylmän viiman, kun yleisö huutaa tuota mantraa minuuttitolkulla bändin jo lopetettua soittonsa. Sävelten lainaus ei ole vierasta Nousiaiselle, ja ”Kaikkesi sä annoit” -biisin väliin saatiin ujutettua pätkä Kauniiden ja Rohkeiden teemamelodiaa. Sanat osattiin yleisössä ulkoa, vaikka levy ei vielä montaa viikkoa ole ehtinyt olla ulkona. Jälleen saa alleviivata Naamojen yleisön rakkautta pienemmän profiilin artisteja kohtaan. Encoressa saatiin kuulla mahtavat ”Roskalavojen rocktähti” ja ”Sun kanssas mä lähden minne vaan”, jotka paketoivat riemukkaan keikan.

Illan pääesiintyjänä nähtiin älykköräpiksikin luonnehdittu Aivovuoto. Väkeä piisasi pimeän laskeuduttua, ja tunnelma oli rentoutunut. Välispiikeissä pykättiin kepeitä aasinsiltoja kappaleille, ja tiedusteltiin varovasti miten jengi viihtyy. Setti koostui pääosin tuoreemmista kipaleista, kuten ”Aivan outo”, perhesuhteiden hankaluudesta kertova ”Joku muu uus sukunimi” ja ”Odotin että”. Mitään bileräppiä Aivovuoto ei ole, joten homma ei mitenkään räjähtänyt. Eiköhän kolmikko päässyt meininkiin kiinni viimeistään Sideshow’n diskomenoa katsellessaan, yön kääntyessä aamuksi.
Perjantaina en kuullut kertaakaan Naamojen The Biisiä, eli Teuvo Lomanin ”Karia”. Viime vuonna vielä laskeuduttiin ”Karin” maailmaan, ja nyt jo osasin kaivata ja odottaa sitä.

Asian korjasi onneksi lauantaina puolilta päivin alkanut Club Old Farts. Paskaa huumoria, paskaa musaa, lähtökohtaisesti kaikkea paskaa esittänyt kollektiivi, joka on tuttu joka Naamoilta ”krapulaslotista”. Ja ”Kari” noin 14 kertaa kolmen tunnin aikana. Siitä minä nautin. Navetassa esiintyi ”norjalainen maahinen” Sturle Dagsland ihan liian aikaisin, että olisin jaksanut tunkeutua sisään. Olisi pitänyt, sillä kaikki kehuivat, että oli melkoinen erikoismeininki. Kurkkulaulua, noisea, taidemeteliä ja kummallisia ääniä.

Päivän keikoista itseäni kiinnosti vain NYOS. NYOS ei petä, sillä venkoilevat rytmit ja äänivallien rakentelu purevat tajuntaan joka kerralla. Alueella oli tarjolla myös vähän parempaakin safkaa Nurkka Bistron teltalla. Paljon olin kehuja kuullut heidän perunoistaan, jotka tarjoiltiin aiolin kanssa. Tuplafritatut suuret perunalohkot oli sen verran rankasti suolattu ja rasvassa kylvetetty, että jopa minun täytyi luovuttaa annoksen kanssa. Tämähän ei sinänsä ole mikään huono asia, olen vain kehittänyt itsesuojeluvaiston, mitä tulee liiallisiin nautintoihin.

Kalvava omatunto tuli parantaa, ja nauttia Yleishyödyttömät pahoinvointipalvelut RY:n järjestämän sivuohjelman parissa oikein kunnolla. Meksikolainen peukkupaini villitsi yleisön hurmokseen. Tämän lisäksi urheilusuorituksia ja niiden kannustusta voitiin seurata Olutpianlaisten parissa muissakin lajeissa: Päissään seisonta, ponyjousting, sekä rapujuoksu. Perinteiset peltofutikset, lentopallot ja dildonheittokisat olivat myös osa atleettisempaa viihdeosastoa.

Viime vuonna sivuohjelmateltalla järjestettiin bändikisa arvotuilla soittimilla. Tänä vuonna konseptia oli muokattu siten, että käytettäväksi ei enää annettu soittimia, vaan hieman erikoisempia instrumentteja. Ämpärillä, kielettömällä kitaralla, pulloilla ja muilla kalkattimilla saatiin kyllä säestettyä hetkessä syntyneitä kappaleita. Miten taidokkaita esityksiä! Elä oo millänsäkää -niminen trio nousi voittoon ja esitti kappaleet ”Heitin kyrpää”, ”Kyrvällä ohtaan” ja ”Seppo Rädyn poika”.

Perjantain alkuillassa nähtiin Suomen Vaihtokauppakeisarin huutokauppa. Mokka-Make oli pajallaan tehtaillut jos jonkinnäköistä tärkeää kapinetta, ja näitä vaihdettiin yleisön tarjoamiin melkein yhtä tärkeisiin esineisiin. Mokka-Maken tuotokset olivat kullanvärisiä patsaita, joihin oli sitten kiinnitetty muun muassa kiljupöntön ilmalukko ja koiralla ratsastava ankka. Vaihtokaupan asiakkaat saivat teoksia itselleen esim. kookospähkinällä ja ”vittuilevalla nektariinilla”, joka sisälsi solvaavan viestin pinssiin kiinnitettynä. Mukanani kiikuttama Kauppisen maan siirto firman työ paita ei harmikseni kelvannut vaihdossa.

Suomalaiseen juoma- ja parinmuodostuskulttuuriin on kuulunut jo vuosikymmeniä Napakymppi. Kari Salmelaisen ja Kaitsun ikoninen dynamiikka toimi myös Naamoilla, vaikka tekoviiksien takaa ei löytynytkään alkuperäisiä hahmoja. Jotenkin kierosti tuo Sideshow’n Salmelainen viehätti, olisipa hän ensi vuonna Neiti tai Herra X:nä liian isossa harmaassa puvussaan ja viiksissään… Pareja muodostui ja huonoja vitsejä kuultiin. Naamoilla Napakymppiin kuuluu oleellisesti se, että heilaehdokkaat saattavat olla niin pöhnässä, etteivät edes pysty vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Yleisöäkin oli runsaasti, sillä välillä taivaalta tuuttasi vettä, ja Sideshow-teltta oli kätevästi lähellä leirejä. Sadehattuina bongasin mm. lampunvarjostimen sekä raparperinlehden.

Lauantain yksi vetonaula oli ehdottomasti Ilmapanemisen epäviralliset SM-kisat. Kuuden kilpailijan kesken kisattiin eläimellisen kiihkeiden juontajien johtaessa sirkusta, ja vain katselemaan erikoistunut tuomari sitten arvotti suorituksia. Kilpailijoiden kesken nähtiin akrobaattisia, atleettisia, kestävyyttä mittaavia ja jopa aggressiivisen sadistiseksi yltyviä suorituksia. Voittajaksi tuosta hikisestä pumppaamisesta kuitenkin selviytyi osallistuja, joka esiintyi nimellä Soinin nakkimuki.

Ennen loppudiskoa sivuohjelmaan oli merkitty ”Popeda T”. Kärsimätöntä kuiskailua kiisi pitkin peltoa: ”Niin siis mikä homma tää on?” ”Vetääks se Paperi Teetä?” Ja voi jumalauta mikä huipennus koko viikonlopulle sieltä paljastui! Lavalla oli vain miksaaja ruuvaamassa potikoita, kun PA:sta alkoi kuulua mantra: ”Pullat pystyyn, pullat pystyyn, pullat pystyyn, pullat pystyyn…” Ääni oli madallettu kuin Eevil Stööllä ikään, ja pian verhon takaa loikkasi mustaan sukkahousunaamioon pukeutunut artisti. Läppärin taakse asettui niinikään mustaan huppuun ja sukkahousuihin sonnustautunut DJ, jonka nimi kuultiin äkkiä väärin. Koska yleisöhän on aina oikeassa, häntä kutsuttiin keikan ajan DJ Sasquatchiksi. Kyseessä oli nykyaikaisten räppibiittien päälle lausuttua runoutta, eli Popedan tekstejä. Joka biisiin oli tehty vartavasten biitti, joka ei todellakaan kumartanut alkuperäisen sävellyksen suuntaan. Erittäin raikas ja repeilyttävä idea siis! Popeda T haastoi yleisöä ja haistatteli aidolla rikollisasenteella joka suuntaan. Eturivin yleisö saatiin nopeasti pystyyn istumasta, ja räppikädet ilmaan heiluttamaan tahtia. Ennen ”Kaasua, Komisaario Peppone” -kappaletta paikan järjestyksenvalvojille uhiteltiin, eikä tuon katu-uskottavan hahmon menoa kukaan uskaltanut tulla uhmaamaan. Sitä epäuskoissaan oletti, että Popeda T riittäisi vain kolmen biisin vitsiksi, mutta ei! Saatiin kokonainen setti Popeda-klassikoita. Keikan alussa toivoin hiljaa mielessäni, että eräs suomirockin hienoimmista teksteistä tulkittaisiin, ja näin kävi. ”Erotomania (Jos pillua saan)” räjäytti potin ennen encorea. Popeda T hurrattiin takaisin lavalle, ja oli tietenkin ajankohtaan sopivaa vetää legendaarinen ”Pitkä kuuma kesä”. Tämä on taas näitä tapauksia, kun kokemaansa ei voi vain sanoiksi pukea. Jos mahdollista, niin täytyy hommata Popeda T keikalle johonkin sekoilubileisiin.
Popeda T:n settilistassa oli ainakin seuraavat kappaleet:
”Kersantti Karoliina”
”Sukset”
”John Holmes”
”Lisää viinaa (mun silmät liikkuu)”
”Mää ja Tapparan mies”
”Ukkometso”
”Kaasua, Komisaario Peppone”
”Erotomania”
”Kuuma kesä”

Sideshow hiljeni diskoon, jossa soitettiin vuoronperään tanssilavoilta tuttuja iskelmiä ja diskotykitysbiisejä. En voisi kuvitella, että missään muualla voisin varauksetta tanssahdella pitkin peltoa kukkamekossa ja solmuvärjätty pöytäliina päässäni hoilaten ”Vanhoja poikia viiksekkäitä”. Perheineen Naamoille juhlimaan ja esiintymään saapunut Vesta ei paljoa saanut rauhassa jorata, kun jatkuvasti itku silmässä tervehtimään tulleet fanit piirittivät vuoden koviten nousussa olevaa laulajaa. Itse en kuulu Vestan kohderyhmään, enkä livenä ole pitänyt mielenkiinnon nopeasti tiputtavista hiljaisista hissuttelukohdista, joita löytyy joka sovituksesta. Suuren yleisön hän silti keräsi, ja tekee niin suuremmillakin lavoilla.

Sunnuntaina Naamat päätti Riihen lavalla puoliltapäivin esiintynyt jazz-trio Mopo. Aamuloiventavaksi oli anniskelussa tarjolla bloody Gambina, ja messumatolle istumaan asettuneet ryytyneet juhlijat saivat nauttia vielä yhdestä musiikkiesityksestä ennen leirin purkua ja haikeaa kotimatkaa. ”Rumat ihmiset, menkää kotiinne” kaikui puhelimen kautta megafonin läpi soitetusta viestistä leirinnän ihmisille. Järjestyshenkilöparivaljakko partioi ympäri leirintää ystävällisesti vittuillen, ettei tarvinnut ihan lohduttomana purkaa ja pakata vettyneitä leirikamppeitaan.

Lainaus Naamojen fb-tapahtumasta juhlien jälkeen:
”Maailma olisi kyllä niin paljon parempi paikka, jos edes pieni siivu Naamaversumin lainalaisuuksista ja tunnelmasta siirtyisi arkitodellisuuteen!”
Menipä Naamoilla eräs pariskunta naimisiinkin tänä kesänä. Eikö se jo kerro tarpeeksi siitä rakkaudesta mitä tämä tuhannen hengen hippiviikonloppu Muuramessa ihmisissä herättää?

Teksti: Ville Kangasniemi
Kuvat: Milo Partanen