Rockfestin voittoisa paluu Hyvinkäälle 2.-4.6.2022, osa 1/3

Kirjoittanut Ossi Kumpula - 6.6.2022

Festarikesä on täällä taas. Tämä itsestäänselvyydeltä kalskahtava lausahdus on kuitenkin ollut vain toiveunta sitten kesän 2019, joten otetaan sen sanomisesta nyt kaikki ilo irti. Muutaman viikon takainen Steelfest korjaa monien mielessä kunnian kesän pelinavaajana, mutta ainakin itse miellän helpoiten kesän alkavan nimenomaan kesäkuussa. Steelfestin tavoin Hyvinkäällä juhlittava Rockfest järjestettiin kaupungissa vuosina 2018 ja 2019. Seuraava kahtena vuotena tapahtuman oli tarkoitus siirtyä Tampereen Ratinan puitteisiin, mutta sitten kävi niin kuin kävi. Tänä vuonna Rockfest siis teki paluun Hyvinkään lentokentälle, jossa viikonlopun suurimpia nimiä olivat Nightwish, Scorpions ja Iron Maiden. Paljon huippumielenkiintoista ohjelmaa mahtui näiden jättien väliin, ja Rockfest-reportaasin ensimmäisessä osassa pureudutaan torstain tarjontaan.


Aliarvioituani festivaalialueelle vaeltamiseen kuluvan ajan ehdin paikalle vasta kesken kakkoslavalla rymistelevän Static Dressin setin. Rockfestin ensimmäistä päivää siunasi koko päivän puupäisellä itsepintaisuudella vihmonut sade, joka verotti niin yleisön kuin yhtyeidenkin fiilistä vaihtelevissa määrin. Oli kyse sitten yleisön vähyydestä, sateen lannistavasta vaikutuksesta tai yhtyeen oman materiaalin vähyydestä, mutta joka tapauksessa nämä brittipunkkarit lopettivat settinsä huomattavan etuajassa. Toisaalta Static Dressin musiikki on luonteeltaan ja intensiteetiltään sellaista, ettei se kovin suurina kerta-annoksina enää toimisikaan.


Jos sade vesittikin Static Dressin suurimman innon, päälavalla seuraavaksi esiintynyt Fever 333 oli selvästi ottanut tehtäväkseen olla vähät välittämättä kurakelistä. Yhtyeen live-energia ja erityisesti solisti Jason Butlerin poukkoileminen pitkin lavaa oli välillä niin aggressiivista, että mieleen heräsi epäilys bändin yrittävän ylikompensoida vallitsevia olosuhteita. Oli temppu tai taika sitten mikä hyvänsä, se tehosi lavan edustan yleisöön, joka maltillisesta lukumäärästään huolimatta eläytyi keikkaan hienosti, ja nähtiinpä ajoittaisia pittiviritelmiäkin. Välispiikkien amerikkalaistyyliset vuolaat kehut ja mahtipontiset palopuheet vaikuttivat välillä hieman yliampuvilta, mutta Fever 333 ansaitsee silti isot pisteet motivaatiosta ja yrittämisestä.


Seuraavaksi kakkoslavalla esiintyi kotimainen Diablo, joka oli itselleni Rockfest-torstain kenties odotetuin artisti. Edellisen kerran olin todistanut yhtyeen livenä vuonna 2016 ja bändi on nyt kovassa nosteessa helmikuussa julkaistun mainion ”When All the Rivers Are Silent”-albumin tiimoilta, joten panokset keikalle olivat kohdallaan. Diablo vastasi odotuksiin mitä parhaiten, sillä keikan aikana niin allekirjoittaneelta kuin reaktioista päätellen muultakin yleisöltä pääsi unohtumaan ympärillä vallitseva kolean kostea harmaus. Orkesteri soitti paria biisiä vaille koko uusimman levynsä, minkä lisäksi keikan kohokohta oli upean melodinen ”Prince of the Machine”. Soolokitaroinnista vastaavan Marko Utriaisen työskentely oli totutun loisteliasta, ja Rainer Nygård nokkamiehenä onnistui pitämään yllä rennon asiallista tunnelmaa. Bändin todistaminen omalla klubikeikallaan olisi itselleni seuraava tavoite. Diablo esiintyy tulevana perjantaina Helsingin Tavastia-klubilla, jonne en itse valitettavasti ehdi, mutta siinäpä mitä mainioin menovinkki kalenteristaan tilaa löytäville.

Omalla kohdallani festareiden kantavaksi teemaksi nousi päälavan ja Soundin mukaan nimetyn kakkosnäyttämön välillä sukkulointi, ja Diablon jälkeen askel kävikin suoraan Bring Me the Horizonia todistamaan. Yhtye oli päättänyt tehdä yleisöön taatusti tuntuvan ensivaikutelman räväkän vaaleanpunaisina hohtavina taustascreeneillä, jotka keikan edetessä tukivat musiikkia vaihtuvin visuaalein. Bring Me the Horizonin edustama tyyli ei itselleni ole sitä ominaisinta rockia, mutta yhtyeen faneille reilun tunnin ja neljäntoista biisin setti oli varmasti odotettu herkkupala. Soittolista koostui lähinnä kolmen viimeisimmän studioalbumin sekä ”Post Human: Survival Horror”-EP:n materiaalista. Päällimmäisenä keikalta jäi mieleen lähinnä Slipknotin tavaramerkiksi mieltämäni yleisön kyykkyhypytys, johon paikalle osunut festarikansa osallistui kohtalaisen innokkaasti.


Armoton keikkarupeama ja sateessa kärvistely jatkui seuraavaksi Black Label Societyn tahdissa. Tämä Zack Wylden jo vuodesta 1998 luotsaama poppoo on nimenä ollut itselleni tuttu jo ties kuinka kauan, mutta vasta nyt sain ensikosketukseni bändiin. Odotusten puute koitui tällä kertaa siunaukseksi, sillä Black Label Societyn korostetun raskaasti ja hitaasti vyöryvä heavy metal tuli kuin tilauksesta pistämään vipinää punttiin ja liikettä niskalihaksiin. Tiesin Zack Wylden maineen jopa yltiöpäisen tiluttelevana kitarasankarina, ja tokihan mies Rockfestinkin keikalla esitteli taitojaan vuolaasti. Övereimmät manööverit Wylde kuitenkin piti tällä kertaa visusti kilttinsä suojassa, ja soundien ollessa täydellisyyttä hipovan täyteläiset oli musiikin vietäväksi helppo antautua.


Ensimmäisen Rockfest-päivän kruunasi Nightwish, joka on vaatimattoman kiteeläisistä lähtökohdistaan kasvanut reilun neljännesvuosisadan aikana monikansalliseksi instituutioksi. Samalla yhtyeen musiikillinen kehityskaari on kulkenut sinfonisesta power metalista kohti viimeisimpien levytysten maanläheisempiä sävyjä. Parin vuoden takaisen ”Human. :II: Nature.”-albuminsa yhtye julkaisi parahiksi koronapandemian kuilun kynnyksellä, ja tuosta tyhjiöstä Nightwish on nyt hartiavoimin kampeamassa itseään ylös. Rockfestin keikalle yhtyettä oli rankaisevasta sateesta huolimatta jäänyt katsomaan kiitettävän runsaana vellova yleisömeri. Sateen ja väsymyksen ohella omaa kihelmöintiäni himmensi se fakta, että olin nähnyt yhtyeen edellisen kerran vain muutamaa viikkoa aiemmin Helsingin jäähallissa. Tätä edellinen Nightwish-elämykseni ajoittui viime heinäkuun Kuopiorockiin, jossa yhtye siis soitti suunnilleen samat biisit kuin nytkin. Musiikin laatu ja tuotantoarvot ovat Nightwishin keikoilla kuitenkin niin tapissa, että tilaisuuden missaaminen bändin todistamiseen tuntuu varsin karulta ajatukselta. Tälläkään kertaa Nightwish ei pettänyt, vaikka show nojasikin nyt huomattavissa määrin Floor Jansenin tekniseen suoritukseen ja karismaan. Keikan yhteydessä järjestetty ilotulitus oli myös oiva piristysruiske illan myötä yhä synkemmäksi käyneelle taivaalle.


Nightwishin jälkeen olisi vielä ollut tarjolla Blind Channelia, mutta siihen mennessä koko päivän jatkunut sade oli huuhtonut pois viimeisetkin festari-ilon rippeet. Muuta ei siis ollut tehtävissä kuin nostaa kädet pystyyn ja suunnata kohti uloskäyntiä vesilammikoita väistellen ja mutaliejuksi muuttuneella tantereella liukastellen. Päivä oli kuitenkin vasta Rockfestien ensimmäinen, ja seuraavana ja sitäkin seuraavana oli taas tilaisuus antaa Hevinkäälle kaikkensa.

Teksti: Ossi Kumpula

Kuvat: Sami Hinkkanen