Rockfestin voittoisa paluu Hyvinkäälle 2.-4.6.2022, osa 2/3

Kirjoittanut Ossi Kumpula - 9.6.2022

Rockfestin toisena päivänä pilvet olivat vaihtuneet orastavaksi auringonpaisteeksi ja sadepilvet navakaksi tuuleksi. Parannus edellispäivään oli siis jo lähtökohtaisesti huomattava, eikä bändienkään suhteen ollut valittamista. Festivaaliperjantaina yleisöä vietelleet kärkinimet olivat ikivihreä rock-dinosaurus Scorpions, sekä keulahahmonsa kurimuksesta feeniksin lailla noussut Megadeth. Näihin valmistautuessa yleisöä pitivät lämpimänä tuulessa ja tuiskeessa muiden muassa Ursus Factory, British Lion, Moon Shot ja Killing Joke.


Eilisestä opiksi ottaneena olin varannut perjantaiseen saapumiseeni jo selvästi enemmän aikaa. Napakymppisuoritus antoi kuitenkin vielä odottaa itseään, sillä aivan alusta alkaen en ehtinyt päivän juhlamenoja avannutta Ursus Factoryä todistamaan. Hyvin pian kuitenkin selvisi, että siinä ajassa minkä bändi oli ehtinyt soittaa ennen tuloani, synergia yleisön ja yhtyeen välillä oli virittynyt kohdilleen. Ursus Factoryn välitön ja vilpitön asenne tekemiseensä huokui rennon aitoa punk-henkeä, josta yleisön oli helppo ottaa koppi ja heittäytyä mukaan. Välispiikeissä kaksikko tarttui luontevasti yleisöstä heitettyihin kommentteihin, mikä lämmitti tunnelmaa entisestään. Setti päättyi bändin tarjoamaan loppukaneettiin, ettei encorea tulisi. Tästä huolimatta lavan edustalta sellaista huudettiin antaumuksella, mikä kertoo oleellisen perjantaina klo. 14.40 aloittaneen bändin suorituksesta.


Päälavan ensimmäisenä bändinä Rockfest-perjantaina esiintyi British Lion, joka on kymmenen vuoden olemassaolonsa aikana julkaissut kaksi studioalbumia. Kyseessä on myös Iron Maiden-arkkitehti Steve Harrisin sivuprojekti. Näistä sekoista olennaisemman valitseminen on makuasia, mutta itselleni tärkeintä oli, että bändi pystyi livenä toimittamaan tunnin setin kaikin puolin kuunneltavaa perinteikästä heavy metalia. Vaikka yhtyeen oma historia ei ole kovin kauaskantoinen, huokui sen tekijämiesten otteista arvokas ja karismaattinen ajan patina. Steve Harris oli pienemmästä yleisöstä ja himmeämmistä parrasvaloista huolimatta oma hyväntuulinen itsensä, ja solisti Richard Taylor hoiti tonttinsa eläytyen juuri sopivasti arvokkuudestaan tinkimättä. British Lion ei tehnyt itsestään suurta numeroa poistuessaan lavalta, vaan päästi settinsä jälkeen yleisön suosiolla nauttimaan festareiden muusta annista.


Anti jatkui seuraavaksi kakkoslavalla soittaneen Bokassan muodossa. Tämän nuorehkon norjalaisbändin toistaiseksi kirkkain kunnia lienee Metallican ja Ghostin kanssa tehty yhteiskiertue kesällä 2019. Metallican leiristähän promotoitiin ahkerasti Ghostia sen ensialbumin aikoihin, mikä epäilemättä puhalsi lisää myötätuulta yhtyeen jo valmiiksi liitävän laivan purjeisiin. Luonnollisesti myös Bokassa on saanut Metallicalta hyväksyvän nyökkäyksen, mutta toistaiseksi se ei ole realisoitunut aivan yhtä massiivisena menestyksenä kuin Ghostilla. Vuodesta 2017 alkaen Bokassa on julkaissut kolme täyspitkää levyä, ja saman verran yhtyeessä on soittajia. Trion nokkamies Jørn Kaarstad koitti kappaleiden välissä lämmitellä yleisöä vetoamalla muun muassa suomalaisten pyhään kolminaisuuteen eli lakritsiin, alkoholiin ja yrmeyteen, mutta kipinän iskemisestä huolimatta roihu jäi vielä syttymättä. Ei Bokassan stoner-punkissa sinänsä mitään vikaa ollut, vesi ei vain tällä kertaa herahtanut kielelle ja paras into jäi piippuun lavan molemmin puolin. Aion kyllä antaa Bokassalle vielä uuden mahdollisuuden tutustumalla studiotuotantoonsa paremmalla ajalla, josko bändin seuraavaan Suomi-visiittiin mennessä mielipide olisi muuttunut.


Pian Bokassan jälkeen päälavalla aloittanut Killing Joke oli itselleni ennakkoon yksi festareiden mielenkiintoisimmista nimistä. Sen verran monelta taholta ja monissa eri yhteyksissä tätä post-punkkia, goottirokkia ja ties mitä musiikissaan sekoittavaa brittiryhmää on suitsutettu, että ennakko-odotukset nousivat pakostakin sfääreihin. Klo. 17.30 taustanauhalta soimaan alkanut säkkipilli-intro keskeytyi äkillisesti bändin yhä piilotellessa takavasemmalla, mikä herätti epäilykset teknisestä viasta. Keikka pääsi kuitenkin alkamaan normaalisti, ja seuraavan tunnin ajan Killing Joke vyörytti yleisön tajuntaan täysin omanlaistaan, hypnoottista punk-rockia. Kuvainnollista tahtipuikkoa yhtyeessä heilutti laulaja Jaz Coleman, jonka monotoninen ja kaihoisa ääni yhdistettynä miehen levottomaltakin vaikuttaneeseen liikehdintään auttoi eteerisen tunnelman nostattamisessa. Pelkistetty musta taustalakana ja muiden visuaalisten kikkojen puute korostivat yhtyeen vähäeleistä tyyliä, ja kun muita ärsykkeitä ei tarjottu, jäi katsojan osaksi vain seurata lavalla soittajien otteita. Lähes tauoton ja spiikitön keikka onnistui hypnoottisessa tunnelmanluonnissa, mutta valitettavasti hypnoottisuus lipsui välillä uneliaisuuden puolelle. Ensikertalaisena en vielä kokenut lopullista Killing Joke-herätystäni, mutta ehkäpä tuotantoonsa ajatuksella syventyminen kääntää pääni jatkossa.


Kotimainen Moon Shot sukkuloi Rockfestin Soundi-lavalle suoraan Euroopan yhteiskiertueelta Danko Jonesin kanssa. Muun muassa entisistä Lapko– ja Children of Bodom-muusikoista koostunut ryhmä loisti perjantai-iltana kilpaa auringon kanssa, eikä yhtyeen hyväntuulisuus voinut olla tarttumatta. Moon Shotin esittämässä vaihtoehtorockissa on kuultavissa yhtäläisyyksiä vaikkapa genren jättiläiseen 30 Seconds to Marsiin, mutta yhtyeen asenne ja osakseen saama suopea vastaanotto niin Hyvinkään lentokentällä kuin kauempana Euroopassa kertovat, että kyseessä on tukevasti omilla jaloillaan seisova porukka. Laulaja Ville Maljasta välittyi oikein pirteä ja maanläheinen kuva, jota osaltaan särötti välispiikeissä käytetyt voimasanat. Viime syksynä yhtye julkaisi ”Confession”-nimisen debyyttialbuminsa, ja jo nyt Moon Shotin kalenteriin sisältyy kesän ja syksyn keikkojen lisäksi uuden materiaalin työstämistä.


Pitkin päivää silmissäni vilisseiden t-paitojen ja rässiliivien koristuksesta tiesin päätellä, että amerikkalainen Megadeth oli odotettu vieras Rockfesteille. Väentungos päälavan edustan tantereella olikin jo kiitettävä hyvissä ajoin ennen keikan ilmoitettua alkamisaikaa, josta bändi kuitenkin arvovieraiden tyylillä luisti. Vihdoin keikka alkoi ”Rust in Peace”-klassikkoalbumia edustaneella kappaleella ”Hangar 18”. Yhtyeen keulahahmo Dave Mustaine erottui joukosta jo pukeutumisellaan, sillä valkopartaisena sekä valkoiseen kauluspaitaan ja hikinauhoihin sonnustautuneena mies hohkasi suorastaan messiaanisena näkynä. Keikan alussa Mustainen laulu kuului hieman vaimeana, mutta tähänkin tuli parannus keikan edetessä. Keikan, jolla koko rytmiryhmä oli huikeassa iskussa, ja joka tunnin kestossaan tarjosi kolmentoista kappaleen verran niin vanhoja hittejä kuin tuoreempaakin materiaalia. Ulkomusiikillisesta näyttävyydestä huolen pitivät lukuisat taustascreenit sekä ”Peace Sells”-kappaleen aikana lavalla toikkairoinut Vic Rattlehead. Megadeth-huudot raikuivat yleisössä biisien välissä, ja jossain vaiheessa Mustaine mainitsi epäilleensä ennen keikkaa, mahtaisiko siitä tulla kummoinenkaan tunnelman puolesta. Kommentti oli sikäli outo, että tukossa olleelta päälavan katsomoalueelta Megadethiä huudettiin ja taputettiin lavalle paljon ennen keikkaa. Bändin seuraava studioalbumi ”The Sick, the Dying… and the Dead” ilmestyy heinäkuussa, joten sen tiimoilta Megadethin paluuvisiitti Suomeen ei liene täysin turha toive.


Vielä ennen illan pääakti Scorpionsia kakkoslavalla konsertoi niin ikää saksalainen Heaven Shall Burn. Musiikkinsa puolesta tämä death metal-jyrä kuului Rockfestin aggressiivisimpaan antiin, joten Heaven Shall Burn tarjosi festariyleisölle oivan tilaisuuden päästellä patoutuneita höyryjä. Solisti Marcus Bischoff muisteli bändin edellisestä Suomen vierailusta kuluneen vuosikausia ja lohdutti, ettei seuraavaa kertaa tarvitse odottaa yhtä pitkään. Miehen mukaan Heaven Shall Burn nimittäin palaa Suomeen ensi vuonna yhdessä Triviumin kanssa. Heaven Shall Burn rymisteli settinsä läpi kiitettävällä sykkeellä ja antaumuksella, mutta oma huomioni alkoi jo siirtyä kohti pääesiintyjä Scorpionsin vetoa.


Omalla kohdallani Scorpions oli perjantai-iltaan tultaessa siihenastisten Rockfestien huipentuma, joka oli kuin piste i:n päälle ensikohtaamisieni sarjassa. Monia festareilla esiintyneitä bändejä en ollut koskaan ennen nähnyt livenä, ja Scorpions otti paikkansa tämän joukon terävimmästä häntäpäästä. Bändi julkaisi yhdeksännentoista albuminsa ”Rock Believer” viime helmikuussa, ja keikkasettiin bändi oli rohkeasti nostanut siltä neljä kappaletta. Näistä erityisesti ”Seventh Sun” ja ”Rock Believer” puolustivat paikkaansa setissä erinomaisesti, eivätkä ne loistaneet yhtään sen himmeämmin suurempien hittien rinnalla. Yksi näistä hiteistä on tietysti ”Wind of Change”, jonka haikeahko pohjavire on saanut yhä haikeampia sävyjä Ukrainan sodan myötä. Laulaja Klaus Meine koki tarpeelliseksi päivittää kappaleen sanoja sodan myötä, ja päivitetyt värssyt kuultiin myös Hyvinkään illassa. ”New Vison”-nimeä kantaneessa basso- ja rumpusooloilussa erityisesti rumpali Mickey Dee pääsi näyttämään taitojaan. Kyseisillä taidoilla miehen CV:hen on karttunut sellaisia pestejä kuten King Diamond, Motörhead ja vuodesta 2016 eteenpäin Scorpions. Keikka huipentui hittikimaraan ”Big City Nights”, ”Still Loving You” ja ”Rock You Like a Hurricane”, joiden myötä Scorpions poistui lavalta parisenkymmentä minuuttia ilmoitetusta aikataulusta etuajassa.


Illan vihoviimeinen esiintyjä Mokoma otti tilanteesta ilon irti aloittamalla oman settinsä noin varttia ennen alkuperäistä alkamisaikaa. Ratkaisu oli merkittävä armopala varmasti faneille yhtä paljon kuin bändillekin, sillä päivä oli ollut pitkä ja alkuperäisen suunnitelman mukaan Mokoman oli määrä aloittaa vasta puolenyön jälkeen. Tarjosipa Skorppareiden etuaikainen poistuminen Marko Annalalle myös oivan tilaisuuden kuittailla saksalaisten lipsuvasta täsmällisyydestä. Aikaistetulla soittoajalla oli sekin suotuisa vaikutus, ettei yleisö ehtinyt karata minnekään pääesiintyjän jälkeen ja Mokoma sai soittaa todella runsaslukuisalle juhlaväelle. Pitkin päivää luihin ja ytimiin pureutuneesta tuulenviimasta huolimatta Mokoman keikalta ei hymyä tai hyvää meininkiä puuttunut, sillä niin vauhdikkaammille kuin radioystävällisimmillekin kappaleille yhtye on löytänyt yleisönsä, ja näitä molempia oli Rockfestin keikalla tarjolla. Setin puolivälissä soitetun ”Sydänjuuret”-kappaleen myötä oma kisakuntoni alkoi loppua, ja vetäydyin alueelta tukikohtaani valmistautumaan festareiden päätöspäivää varten.

Teksti: Ossi Kumpula

Kuvat: Sami Hinkkanen