Rockia laidasta laitaan maailmanlopun helteessä – Rockfest 2019, osa 1/3
Melko pian edellisen Rockfestin päätyttyä järjestäjät tiedottivat, että vuonna 2019 tapahtuma järjestettäisiin jälleen kaksipäiväisenä. Hätäisimmät ehtivät jo spekuloimaan, että festivaalin taustajoukot olisivat tajunneet nelipäiväisen Sweden Rock -vastineen tavoittelemisen olevan liian iso pala haukattavaksi ja siten päätyneet palaamaan typistetympään formaattiin. Vaan niin vain tämänvuotinenkin Rockfest laajeni ensin kolmipäiväiseksi, minkä jälkeen edellisvuoden tapaan varsinaisen festarin etkoksi julkistettiin vielä suuri, Rainbow’n tähdittämä avauskonsertti nimekkäillä lämppäreillä. Rainbow jäi minulta itseltäni väliin, mutta kokemani kolme päivää Rockfestiä tarjosivat senkin edestä upeita elämyksiä joidenkin rock- ja metallikulttuurien suurimpien nimien parissa.
Festivaalin avausaktina toimi jälleen tänä vuonna paluuta viritellyt kotimainen legenda Don Huonot. Yhtye laittoi ensimmäistä kertaa pillit pussiin jo vuonna 2003, mutta ne on sittemmin kaivettu sieltä uudelleen esiin vuosien varrella milloin mistäkin syystä. Tänä kesänä orkesteri kiertää valikoidusti Suomen festivaalilavoja viime kuussa ilmestyneen ”Sopeutumattomat”-EP:nsä myötä. Kyseisen julkaisun kruunaava ”Tokyoman” erottui edukseen myös Rockfestin keikalla, jossa nämä puna-asusteiset herrasmiehet esiintyivät hyväntuulisesti lievästä yleisökadosta huolimatta. Festivaalin korkkaajan status ja aikainen soittoaika eivät merkinneet yhtyeelle lyhyttä esiintymisaikaa, vaan Don Huonoille oli varattu kiitettävä 75-minuuttinen slotti, jota he hyödynsivät neljäntoista kappaleen verran. ”Tokyomanin” ohella keikalla kuultiin toinenkin ensiesitys nimeltään ”Kissaihmiset”, ja setti päättyi itseoikeutetusti kaikkien tuntemaan ralliin ”Hyvää yötä ja huomenta”.
Rockfestin esiintyjäkattauksen monipuolisuudesta kertoo varmasti se, että siinä, missä perjantaina päälavan ohjelman avasi Don Huonot iloisella poprockillaan, kuului hetkeä myöhemmin kivenheiton päässä Kivi-lavalla samainen vastuu virolaiselle death metal -jyrälle nimeltään Goresoerd. Tämä virolaiskuusikko oli itselleni täysin uusi tuttavuus, mikä ei kuitenkaan estänyt heitä tekemästä allekirjoittaneeseen lähtemätöntä vaikutusta. Läkähdyttävästä helteestä huolimatta kaverit takoivat verrattain lyhyen, 45-minuuttisen settinsä läpi lähes infernaalisella sykkeellä, eikä yleisö tyytynyt vain seuraamaan tapahtumia tumput suorina. Goresoerd piiskasi yleisöä aika ajoin sellaiseen circle pitiin, että vastaavaan yltääkseen muutamat festivaalin nimekkäämmätkin esiintyjät joutuivat paiskimaan hommia aivan tosissaan.
Goresoerdin jälkeen ohjelma jatkui päälavalla (jota myös Radio City -stageksi kutsuttiin) Amaranthen merkeissä. Nämä ruotsalaiset ovat joidenkin mielestä ehkä jo kyllästymiseen asti tuttu näky Suomessa. Nähtiinhän yhtye samaisella festivaalilla ja vielä samalla lavalla vuosi sitten keikalla, joka jäi yhden jos toisenkin muistoihin erityisesti siksi, että tuolloin kitaristi Olof Mörck kosi tyttöystäväänsä koko festarikansan toimiessa todistajana. Tänä vuonna sydänten ohella paahtava helle oli sulattaa koko kropan, ja Amaranthe sen kun kaatoi bensaa liekkeihin puolitoistatuntisella setillään, joka sisälsi sooloineen 21 kappaletta ja kiitettävän määrän pyroja. Monen muun kiertävän orkesterin tapaan Rockfest oli Amaranthelle kesäkauden ensimmäinen pysäkki, ja kuten useat muutkin Rockfestillä esiintyneet yhtyeet, myös Amaranthe noteerasi, kuinka se ei voisi olla tyytyväisempi saadessaan korkata festarikesää juuri suomalaisten kanssa. Moiset kehut olisivat toki imartelevampia, jos yleisön ylenpalttinen nuoleskelu ei kuuluisi lähes jokaisen bändin kliseearsenaaliin. Rockfestin päälavan lähes ääriään myöten täysi katsomo, loistava sää ja teknisesti putkeen mennyt keikka ovat kuitenkin sellaisia seikkoja, joiden vuoksi on helppo uskoa yhtyeen olleen vilpitön kiitollisuudessaan. Kiitos siis Amaranthelle taas tämänkertaisesta! Halukkaiden ei tarvitse odottaa jälleennäkemistä ensi kuun John Smith -festivaalia pidemmälle.
Vaivaiset puolitoista tuntia Amaranthen turpasaunan jälkeen häämötti perjantain, monelle koko festivaalin, ennakkosuosikki Slipknotin soittovuoro. Kaksi ja puoli vuotta kestäneen keikkatauon jälkeen yhtye kokeili kepillä jäätä viime kuussa esiintymällä Jimmy Kimmelin ohjelmassa, ja kaikista maailman kolkista juuri Suomen Hyvinkää sai suurkunnian toimia yhdeksikön tuoreimman maailmankiertueen ensi-illan näyttämönä. Ikään kuin jännitystä ei olisi ollut ilmassa tarpeeksi, ovat muutoksen tuulet ehtineet puhaltaa Slipknot-leirissä tauon aikana. Ravisuttavimmat puhurit ajoittuvat tämän vuoden puolelle Chris Fehn -skandaalin ja Clownin tyttären poismenon myötä. Iltayhdeltätoista kaiuttimista vyörynyt ”(515)”-intro enteili, millä kappaleella yleisöä keikan aluksi hellittäisiin, ja ”People=Shitin” myötä lavaa varjellut verho rykäistiin syrjään. Yleisö ei jäänyt haavi auki ja housut kintuissa ihmettelemään uudistunutta lavashow’ta tai maskeja, vaan otti tilanteen haltuun ensitahdeista alkaen. Kroppia ja kurkunpäitä laitettiin likoon ilman Corey Taylorin erilliskäskyäkin, kun lavan edustalta lähes miksauskopille asti yleisö hyppi ja huusi mukana kappaleiden sanoja. Slipknotin soittamaa reilua puolitoistatuntista rytmittivät tauot, joiden aikana lava pimeni pahaenteisesti, ja niin yleisö kuin bändin miehistökin saivat hetken hengähtää. Kahdeksantoista kappaleen setissä yllätyksiä olivat lähinnä ”Prostheticks” ja ”Get This”, muutoin mentiin tuttujen, mutta takuuvarmasti tappavien hittien, kuten ”Disasterpiece”, ”The Heretic Anthem”, ”Surfacing” ja ”Spit It Out”, voimalla. Elokuussa ilmestyvältä ”We Are Not Your Kind” -albumilta puolestaan kuultiin fanien intohimoisesti vastaanottama ”Unsainted”.
Musiikin ohella yhtyeen lavashow oli taattua Slipknotia pyroineen, lavasteineen ja korkeuksiin kohoavine perkussioineen. Chris Fehnin paikan ottanut, toistaiseksi anonyymiytensä säilyttänyt mysteerimies oli Slipknotin kanssa lavalla kuin kotonaan, eikä hänestä tehty keikalla muutenkaan mitään erillisnumeroa. ”Dualityn” aikana monilla saattoi sydän jättää lyönnin välistä, kun Clown tuttuun tapaansa pieksi perkussiosetistään roikkunutta tynnyripoloista pesäpallomailalla. Mailan kärjessä oli komealla liekillä palanut lisäosa, joka yllättäen singahtikin kohti eturiviä ensimmäisellä huitaisulla. Tilanteesta kuitenkin selvittiin säikähdyksellä, ja muutamaa päivää myöhemmin Rock am Ring -festivaalilla tämäkin temppu onnistui jo paremmalla menestyksellä. Slipknotin keikka päättyi Corey Taylorin vuolaisiin kiitoksiin ja lupaukseen jälleennäkemisestä. Jo lauantaille venyneellä Rockfestin ensimmäisellä päivällä olisi vielä ollut tarjottavanaan Enslaved ja Turmion kätilöt, mutta Slipknotin jälkeen akku oli loppu ja virtaa oli lähdettävä keräämään seuraavan päivän koitoksia varten.
Teksti: Ossi Kumpula
Kuvat: Peter Saari, AJ Johansson, Teemu Siikarla
