Rockia laidasta laitaan maailmanlopun helteessä – Rockfest 2019, osa 2/3
Rockfestin toinen päivä käynnistyi osaltani päälavan ensimmäisen yhtyeen, Within Temptationin, parissa. Vaikka melodisesta kevytmetallista kovasti pidänkin, ei tämä Alankomaiden kenties tunnetuin lajinsa edustaja ole koskaan kuulunut suurimpiin suosikkeihini. Edellinen orkesterilta näkemäni keikkakin ajoittui marraskuuhun 2011. Tilanne oli tarkoitus korjata jo viime syksynä, kun yhtye esiintyi isoissa puitteissa Espoon Metro Areenalla, mutta niin vain sekin tilaisuus meni sivu suun syistä x, y ja z. Viime viikonlopun Rockfestin keskimmäisenä päivänä olin kuitenkin paikalla jo työnkin puolesta, joten mitkään väistöliikkeet eivät tällä kertaa tulleet kysymykseen.
Verrattain aikaisesta soittoajasta huolimatta Within Temptation ei kärsinyt sen enempää vaisusta kuin vähälukuisestakaan yleisöstä. Oli kyse sitten poikkeuksellisen hienosta kesäsäästä tai jostain muusta piristeestä, väkeä oli tunnelman kannalta oikein mukiinmenevästi todistamassa päälavan ensiesitystä. Niin ikään aurinkoisesti esiintynyt solisti Sharon den Adel voitti yleisön sympatiat puolelleen varsin vaivattomasti. Helmikuussa ilmestynyt ”Resist”-albumi oli vahvimmin edustettuna kolmentoista biisin setissä, mutta toki sieltä ne pakolliset ”Stand My Ground” ja ”What Have You Done” tulivat. Esityksen visuaalisuudesta vastanneet kolme jättimäistä videoscreeniä nostivat keikan tuotantoarvot bändin suosiota vastaavalle tasolle. Yksittäisistä helmistä (”Faster”, In the Middle of the Night”) huolimatta yhtyeestä ja sen musiikista jäi varsin tasapaksu kuva, joten en ihmettelisi, vaikka haluja eksyä kyseisen bändin keikalle ei taas vähään aikaan ilmenisi.
Within Temptationia räväkämpää menoa tarjosi Perkele-stagella seuraavaksi rymistellyt supisuomalainen One Morning Left. Tämä discoa, rockia, poppia, metalcorea ja vaikka mitä yhdistellyt pumppu oli itselleni täydellinen outolintu, mutta yllätys oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Yhtyeen hyperenerginen hyväntuulisuus tarttui yleisöönkin, eikä ensimmäisiä pittiviritelmiä tarvinnut kauaa odottaa. One Morning Leftin sillisalaattimainen ulosanti meni itseltäni välillä yli hilseen, mutta kokonaisuutena keikka jaksoi viihdyttää loppuun asti. Yleisön sopivasti lämmettyä loppua kohden päästiin tälläkin kertaa nauttimaan komeasta wall-of-deathistä.
Mainos päättyy
Päälavalla ohjelma jatkui progejätti Dream Theaterin johdolla. Aikoinaan yhtyeen varhaiset albumit ”Images & Words”, ”Awake” ja ”Metropolis Pt. 2: Scenes From a Memory” olivat itselläni todella tiiviissä kuuntelussa, mutta sittemmin kiinnostus lopahti tyystin, ja myöhemmästä tuotannosta itselleni tutuksi on käynyt ainoastaan vuoden 2011 ”A Dramatic Turn of Events”. Onnekkaaksi sain itseni laskea sikäli, että tuosta albuminelikosta materiaalia kuultiin Hyvinkään keikalla peräti kolmelta. Ei oma keikkanautintoni silti kyseisten levyjen biiseihin rajoittunut, vaan tuoreimmalta ”Distance Over Time” -tuotokselta poimitut ”Untethered Angel” ja ”Fall Into the Light” kuulostivat nekin vallan mainioilta. Dream Theater on tunnettu soittajiensa virtuositeetistä, ja siitä toden totta päästin nauttimaan Rockfestissäkin. Ajoittain nälkävuoden pituisilta tuntuneet instrumentaalitiluttelut alkoivat kuitenkin kuulostaa luotaantyöntäviltä, ja reilun tunnin festarisetti olisikin ehkä ollut otollisempi pyhittää kokonaan yhtyeen suoraviivaisemmalle ilmaisulle.
Ruotsalaista In Flamesia odotellessa ehdin tutustua festivaalialueen ruoka- ja juomatarjontaan Diablon pauhatessa taustalla. Jo kauas Perkele-lavalta oli kuultavissa, että niin yleisöllä kuin yhtyeelläkin oli kollektiivisesti hyvä meininki. Huorakin oli yhtä vakuuttava kuin muistin vuoden takaiselta Rockfest-keikalta. Poliittista paasausta en tosin arvostanut, niin oleellisesti kuin se Huoran edustamaan musiikkityyliin saattaakin kuulua. Keikka jäi osaltani tällä kertaa lyhyeksi, sillä Radio City -stagella velvoitti länsinaapurimme yksi suurimmista ylpeyksistä nimeltään In Flames.
Oli orkesterin myöhemmistä levytyksistä mitä mieltä hyvänsä (itselleni pääosin toimivat), ovat nämä ruotsalaiset edelleen loistavia live-esiintyjiä. 75-minuuttisen setin aikana paahdettiin läpi peräti seitsemäntoista kappaletta, ja jossain siellä välissä laulaja Anders Friden ehti onnitella suomalaisia meille aina yhtä rakkaasta jääkiekkokullasta, sekä haastaa riitaa ilmeisesti liian kovakouraisten järjestyksenvalvojien kanssa. En nähnyt lavan eteen tarpeeksi hyvin sanoakseni, oliko kritiikki aiheellista, vai vain Andersin temppu viihdyttää yleisöä ja kerätä sympatiapisteitä. Tähänkin keskusteluun löytyy vähintään kaksi kantaa; yksien mielestä järkkärit saisivat olla pilaamatta muiden iloa ja antaa yleisön riehua vapaasti, toisten ilo taas pilaantuu, kun joku ottaa vaikkapa pitissä liian kovaa kontaktia eikä värikkäitä liivejä näy mailla halmeilla. Joka tapauksessa ”Cloud Connected” ja ”The End” saattelivat keikan ansaitsemaansa onnelliseen loppuun.
Mainos päättyy
Lauantain pääesiintyjäksi oli valikoitunut amerikkalainen Disturbed, josta olin etukäteen kohtalaisen kiinnostunut siitä huolimatta tai juuri siksi, etten yhtyeeseen ollut aiemmin tutustunut. Keikka alkoi dramaattisella videointrolla, jossa yleisölle syötettiin muun muassa vanhoja keikkakuvia ilmeisen voimaannuttavaksi tarkoitettujen iskulauseiden ryydittämänä. Tuntuu karulta kirjoittaa näin, mutta päällimmäisenä tunteena Disturbedin keikasta mieleen jäi myötähäpeä. Oma kokemukseni oli, että vajaan kahden tunnin ajan monituhatpäiselle yleisölle tarjoiltiin varsin mielikuvituksetonta ja tasapaksua nu-metalia rytmitettynä turhanpäiväisillä välispiikeillä, ja kaiken kruunuksi laulaja muisti useaan otteeseen kiittää, noh, mitäs muutakaan kuin Helsinkiä. Jossakin vaiheessa solisti David Draiman horisi, kuinka tällaisilla festareilla eivät raha ja politiikka merkitse mitään. En tiedä, mitä mies tarkoitti, mutta tuskin ainakaan sitä, että näillekin festareille oli tarjolla monenlaista lipputyyppiä eri hinnoin, maksukykyisimpien luonnollisesti päästessä paskahuusseja myöten parempien palvelujen äärelle. Vika ei siis ole siinä, että maksukykyiset ja -halukkaat saavat rahaa vastaan parempaa palvelua, mutta tätä totuutta vasten ”rahalla ei ole väliä” on yksinkertaisesti surkuhupaisan paksua puhetta rokkistaralta. Ei sillä, etteikö Draimanin sanomassa ollut välillä asiaakin. Masennusta ja addiktiota käsittelevä puhe kosketti silminnähden monia, ja se toimi kelpona aasinsiltana viime vuosina oman käden kautta lähteneiden muusikoiden muistelulle.
Allekirjoittaneen tuskastuneisuuden vastapainoksi muu yleisö tuntui nauttivan Disturbedin esityksestä enemmän. Slipknotin edellisillan loistavuudesta ja tunnelmasta jäätiin kauas, mutta selvästi tällekin orkesterille löytyy oma fanikuntansa ympäri maailman Suomea myöten, ja 21 kappaleen setti tarjosi varmasti heistä jokaiselle jotain.
Disturbedin via dolorosan jälkeen mietin jo kuumeisesti kotiin lähtöä, mutta päätin silti katsastaa vielä Rise of the Northstarin keikan. Hyvä niin, sillä tämä japanilaisia sarjakuvateemoja, raskaita riffejä ja räppiä yhdistelevä viisikko onnistui mielenkiintoisella ja ennakkoluulottomalla esiintymisellään huuhtomaan tiehensä Disturbedin kuraisan jälkimaun. Keikan päättyessä puoli kahdelta sunnuntain vastaisena yönä yleisö jaksoi vielä pitkään pyytää encorea, mistä häkeltyneenä muusikot palasivat vielä lavalle kiittelemään festariväkeä. Rise of the Northstarin keikalta sai lähteä hymyssä suin viimeisen Rockfest-aamun alkaessa pikkuhiljaa jo sarastaa.
Teksti: Ossi Kumpula
Kuvat: Pasi Eriksson, Teemu Siikarla, Peter Saari, AJ Johansson
