Rockin dinosaurus Uriah Heep Ace Cornerissa
Rockin dinosaurus Uriah Heep valtasi sunnuntaina Lahden Ace Cornerin pihan. Vuonna 1969 perustettu brittiläinen bändi jaksaa kiertää vuodesta toiseen maailmaa ja tällä kertaa bändi päätti esiintyä Lahdessa, joten olihan se pakko mennä taas paikan päälle todistamaan 71-vuotiaan Mick Boxin kitarataidot sekä 68-vuotiaan Phil Lanzonin kosketintaidot. Ja ei kyllä joutunut pettymään, mutta ennen kuin alan vauhkoamaan Uriah Heepistä avataan hiukan iltaa lämppäreiden osalta.
Ensimmäisenä lavalle nousi lahtelainen Crossroad, bändi oli itselle täysin tuntematon, mutta ilmeisesti yhtyeen laulaja Dimitri Keisk on Ruotsin Talentin voittaja. Basistina toimii The Blankon Jyri Tikka ja rummuissa Riku Routon (Ace Cornerin omistaja) poika Jori Routo. Koskettimissa soittaisi Miikka Kallio, mutta hän ei valitettavasti päässyt paikalle sunnuntaina, muiden menojen takia. Yhtye siis soitti tällä kertaa triona ja siihen nähden soundi oli todella kylläinen.
Yhtye soittaa pelkästään covereita ja iltainen settilista pyöri pitkälti Jimi Hendrixin, Led Zeppelinin ja Deep Purplen ympärillä. Soitto oli hyvin tasapaksua koko keikan ajan ja siitä ei juurikaan mitään jäänyt mieleen, mutta on sanottava, että Dimitri Keiskin laulutaidot eivät todellakaan ole huonot! Häntä olisi voinut mielellään kuunnella enemmänkin, mutta on jotenkin sääli, että hän laulaa cover-bändissä. Olisin toivonut yhtyeen soittavan myös omaa materiaalia, mutta voi olla niin, että sellaista ei vielä löydy.
Mainos päättyy
Yleisö ei vielä Crossroadin aikana ollut riittävän humalassa, jotta uskaltautuisivat lavan eteen ja lähimmät katsojat seisoskelivat mikserikopin edustalla. Tunnelman luominen tällaisessä tilanteessa yhtyeelle on varmasti todella vaikeaa, joten täydet pisteet siitä, että bändi kuitenkin antoi kaikkensa lavalla. Kuudenneksi biisiksi yhtye oli valinnut Deep Purplen ”Highway Starin” ja se olisi jo Jumalan pilkkaa, jos Deep Purplea soitettaisiin ilman kosketinsoittajaa, joten Wishing Wellin Arto Teppo tuli paikkaamaan puuttuvaa Miikka Kalliota. Arto Teppo oli lavalla myös seuraavan kappaleen ajan sekä viimeisessä Deep Purplen ”Burn” kappaleessa.
Yhtye soittaa hyvin vaikkakin hiukan tasapaksusti, mutta voisin hyvinkin nähdä tilaavani yhtyeen häihini soittamaan tai bileisiin, mutta en kuitenkaan lähtisi kuulemani perusteella heidän omalle keikalleen. Pidän yhtyeen nimen mielessäni ja tutustun siihen uudestaan, jos he joskus tuottavat myös omaa materiaalia, koska massasta erottumaton cover-bändi ei minua tällä hetkellä kiinnosta.
Kappalelista:
Whole Lotta Shakin’ Goin’ On (Dave ”Curlee” Williams)
School’s Out (Alice Cooper)
Immigrant Song (Led Zeppelin)
Fire (Jimi Hendrix)
Voodoo Child (Jimi Hendrix)
Highway Star (Deep Purple)
Hey Joe (Jimi Hendrix)
Rock and Roll (Led Zeppelin)
Little Wing (Jimi Hendrix)
Born to Be Wild (Steppenwolf)
Burn (Deep Purple)
Wishing Well on helsinkiläinen yhtye, jonka keulahahmona toimii chileläinen vokalisti Rafael Castillo. Kitaraa soittaa Anssi Korkiakoski, bassoa Rick Becker, rummuissa Juha Kivikanto ja koskettimissa jo tässä artikkelissa tutuksi tullut Arto Teppo. Kuten Crossroad, myös Wishing Well on minulle täysin uusi tuttavuus, joten mielenkiinnolla odotin yltäisikö se paremmaksi kuin Crossroad, vaatimukset eivät kuitenkaan olleet järin korkealla.
Keikka alkoi yhtä vahvasti kuin Crossroadilla, sillä yleisö vielä pysytteli mikserikopin läheisyydessä, mutta muutama musiikista kiinnostunut oli jo uskaltanut lavan eteen ja keikan edetessä oli huomattavissa selvästi yleisön lähenevän lavaa kohden. Oliko sitten musiikki niin hyvää vai se, että Rafael Castillo heitteli ilmaisia levyjä yleisön sekaan keikan aikana. Itse väittäisin tämän johtuneen hyvästä musiikista, koska yhtye yllätti minut täysin soitollaan.
Verrattuna Crossroadiin Wishing Wellillä oli meininkiä lavalla ja soitossa näkyi enemmän halu soittaa ja olla lavalla. Ensimmäinen kappale meni vielä lämmittelystä, mutta heti toisesta kappaleesta ”Children of Paradisesta” alkaen olin täysin myyty. Koska bändi ei ollut tuttu, niin myöskään kappaleet eivät olleet tuttuja, osa niistä oli kuitenkin riittävän yksinkertaisia ja niiden kertosäkeitä pystyi laulamaan jo heti ensimmäisellä kerralla tahdissa mukana.
Yhtye on nauhoittanut kaksi albumia 2016 ”Chasing Rainbows” ja 2018 ”Rat Race”. Ensimmäisellä albumilla lauluosuuksissa on Peter James Goodman (Conquest, House of Mirrors) ja uusimmalla nykyinen laulaja Rafael Castillo. En ole ensimmäistä levyä koskaan kuullut, joten en voi verrata Peter James Goodmanin laulua Rafael Castillon lauluun, mutta mielestäni Castillo hoitaa hommansa erinomaisesti ja sopii yhtyeeseen täydellisesti.
Bändin musiikin genre heittelee aika paljon ja välillä hypättiin balladista heavy metalliin ja takaisin. Raskaimmasta päästä olevat kappaleet ”Science Fiction” ja ”Sacrifice” tulevat molemmat yhtyeen ensimmäiseltä levyltä. Kymmenestä kappaleesta, mitä yhtye ehti soittamaan, kuusi oli tuoreimmalta levyltä ja loput ensimmäiseltä.
Kuten Crossroadille, myös Wishing Wellille oli annettu hiukan yli 50-minuutin slotti, aika kului todella nopeasti, mikä kyllä kertoo siitä, että musiikki on ollut todella nautinnollista. Jos joku päivä taskussa sattuu olemaan muutama ylimääräinen euro, pitää heti käydä hankkimassa ”Rat Race” -levy ja testata toimiiko bändi levyllä yhtä hyvin kuin livenä. Annan yhtyeelle vahvat suositukseni.
Kappalelista:
Wheeling and Dealing
Children of Paradise
Rat Race
Pilgrim Caravan
Sleepless Nights
Grain of Sand
Hippie Heart Gypsie Soul
Chasing Rainbows
Science Fiction
Sacrifice
Lämppäreiden jälkeen olikin vuorossa itse pääesiintyjän eli Uriah Heepin. Vielä Wishing Wellin lopussa yleisöä oli kohtalaisen vähän lavan edustalla, mutta 30 minuuttia ennen esiintymisen alkamista alkoi pientä tungosta kertyä ja juuri ennen ”Gypsyn” alkaessa soida oli Ace Cornerin piha suhteellisen täynnä iloisia musiikin ystäviä. Yleensä kun keikalla käy, on ikähaarukka aina lapsista vanhuksiin, mutta tällä kertaa näytti paikalla olevan selvästi enemmän vanhempaa kuulijaa. Eikö Uriah Heep enää kelpaa nykynuorisolle?
Mainos päättyy
Tämä oli minun seitsemäs kerta, kun näin yhtyeen livenä. Tutustuin bändiin vasta ”Into the Wild” -levyn julkaisun aikoihin 2011, kun RadioRock alkoi soittamaan ”Nail on the Head” kappaletta. Tietysti tiesin kappaleet, kuten ”Lady in Black” ja ”Easy Livin’”, mutta ne eivät olleet herättäneet minussa juuri mitään tunteita, kun taas koko ”Into the Wild” -levy osui suoraan hermoon. Levy kuuluu helposti omiin top-20-levyihin ja vuoden 2011 keikka Pakkahuoneella on tähän asti ollut suosikkini juuri sen takia, että keikalla soitettiin neljä kyseisen levyn kappaletta. ”Into the Wildin” jälkeen yhtye on vielä julkaissut ”Outsider”-levyn (2014) ja tämän vuoden syyskuussa on tiedossa ”Living the Dream”.
Koska yhtye on vanha ja julkaissut vaatimattomat 24 levyä, on uran aikana kertynyt muutama hitti katalogiin ja näitä hittejähän on myös soitettava keikoilla. 13 kappaleesta, mitä yhtye ehti 85 minuutissa soittamaan, oli kerätty kahdeksalta eri albumilta. Ainoa ”uusi” kappale, mikä settilistassa oli vaihtunut sitten viimeisen kerran, oli ”Shadows of Grief”, erittäin kova kappale ”Look at Yourself” .levyltä ja oikein mainio lisä soittolistaan.
”Shadows of Griefin” jälkeen soitettu ”Stealin” vaikutti olevan yleisön suosikki keikan alkupään kappaleista, jos ottaa huomioon valtaisat huudot ja taputukset, kun kappale alkoi soimaan, myös kappaleen kertosäe oli tuttu monelle, joten yhteislauluakin saatiin aikaiseksi. Turhia välispiikkejä Bernie Shawn ei juurikaan pitänyt, muutamasta kappaleesta kuultiin pientä taustatietoa, mutta suurin osa keikasta oli puhdasta musiikin ilosanomaa.
”Magician’s Birthday” kappale jos mikään todisti sen, että Mick Box pystyy vielä soittamaan kitaraa kuten ennen vanhaan. Hänen kitarointiaan oli ilo seurata, vaikka muuten kappale ei juurikaan minua kiinnostanut. Myös muuta yleisöä tuntui hiukan kyllästyttävän progemmat biisit, kuten edellä mainittu ja ”The Wizard”. Enkä yhtään ihmettele, sillä ”Magician’s Birthday” kestää hiukan yli kymmenen minuuttia, eikä sitä livenä oltu yhtään myöskään lyhennetty. Myös ”July Morning” soitetaan yhtä pitkänä kuin levyllä, mutta koska kyseessä on menevämpi ja tunnetumpi biisi, se maistui paremmin yleisölle.
Mainos päättyy
Oma suosikkini kappaleeni keikalta oli ”One Minute”, kappale on tuoreimmalta levyltä ja vahvistaa sitä faktaa, että minulle maistuu tuoreempi Uriah Heep paljon paremmin kuin vanha klassisempi Uriah Heep, varsinkin kun ”July Morning” kappaleen kohdalla teki mieli lähteä jo pois, koska se ja ”Lady in Black” sekä ”Easy Livin’” on kuultu jo miljoona kertaa, eikä ne muutu mihinkään. Jäin kuitenkin paikan päälle ja kyllähän ne kappaleet yleisöön upposivat kuin kuuma veitsi voihin. Ja olihan ”Lady in Blackin” yhteislaulu myös kaunista kuunneltavaa.
”Lady in Blackin” päätyttyä bändi lähti lavalta ja normaalin encorehuudatuksen sijasta Riku Roudon johdolla muutamat Harley Davidsonit huudattivat moottoreitaan ja toivottivat Uriah Heepin takaisin lavalle. Encorekappale ei suuri yllätys ollut, koska ei ole olemassa Uriah Heepin keikkaa missä ”Easy Livin’” kappaletta ei soitettaisi.
Yhtye saattaa olla jo vanha ja klassikkobiisit soitettu tuhanteen kertaan, mutta bändi jaksaa silti joka kerta viihdyttää. On aivan varmaa, että kun syyskuussa julkaistaan ”Living the Dream”.levy ja yhtye ilmoittaa keikkojaan Suomeen, olen heti varaamassa paikkaani sinne. Jos et ole vielä yhtyettä livenä nähnyt ja väität tykkääväsi rockista, niin häpeä! Tämä yhtye kannattaa vielä käydä kuuntelemassa ennen kuin yhtye vetäytyy eläkkeelle, ei ne dinosauruksetkaan jaksa loputtomiin.
Kappalelista:
Gypsy
Look at Yourself
Shadows of Grief
Stealin’
The Law
Sunrise
The Magician’s Birthday
The Wizard
One Minute
Between Two Worlds
July Morning
Lady in Black
Encore:
Easy Livin’
Raportti & kuvat: Marko Valve
