Rockin’ Helsinki 7.6. – Mötley Crüe, Hardcore Superstar & Crashdiet

Herätessäni varpajaisten jälkeisenä aamuna uskomattomaan nupin jomotukseen ei käynyt mielessäkään ajaa Stadiin saati ottaa osaa Rockin’ Hellsinki -kinkereihin. Ei auttanut itku markkinoilla, kun lippu odotti jo takataskussa sekä tuskissaan oleva matkaseuralainen viereisellä sohvalla. Vakaa tarkoitus oli ehtiä vilkaisemaan pääesiintyjä Mötley Crüen ensimmäinen lämmittelijä Crashdïet, mutta tappioputkeenhan sekin meni! Määränpäässä Renaultin valas päätti rysähtää syystä tai toisesta perä edeltä nimeltä mainitsemattoman pitserian seinään. Loput saatte itse kuvitella. Parin vitutusjallupaukun voimin saimme löntystettyä vihdoin ja viimein Kaisaniemen hiekkakentälle, mutta myöhäistä oli. Screeneiltä ehti näkyä vain katoavan Crashdïet-vokalisti Simon Cruzin keesi sekä mitkä lie mustat uimahousut. Ruotsalaisten glam-rokujen setti oli ohi. Seuraavaksi vuoro parille tasoittavalle, omenaisten pyllyjen (joita oli PALJON) tsekkaukselle sekä Hardcore Superstarille.

Parin tunnin takainen kolari ja ylihintainen bisse eivät jaksaneet enää painaa mieltä, kun Hardcore Superstar -solisti Jocke Berg yhtyeineen asteli pramealle lavalle auringonpaisteessa. Kuten maanantain Sonispheressä ja tarkemmin ajateltuna jokaisella näkemälläni kerralla, olivat svenssonit jälleen iskussa. Toisin kuin Sonissa, yleisö oli alusta asti haltioissaan ja nyrkkien määrän perusteella Mötley Crüen jälkeläisiä osattiin todellakin arvostaa. Tarttuvilla kertseillä varustettuja hittejä tuutattiin koko rahan edestä, eikä kerta kerralta vaikuttavammaksi muuttuvan Bergin tarvinnut juuri kehottaa jengiä sekoamaan. Hyvällä sykkeellä rullanneet ”Wild Boys”, ”Kick On The Upperclass” sekä ”Dreamin’ In Casket” ovat kovan kaliberin menobiisejä, joista sietäisi Mötikkä-pappojenkin ottaa oppia. Tasavahvan keikan lopussa esiteltiin vielä todellista faniystävällisyyttä, kun eturivin pesukarhujen joukosta reipäistiin joku mimmi lavalle jorailemaan ja laulamaan ”Last Call For Alcoholin” tahtiin. Class act, ei tähän voi muuta sanoa.

Herrasmiesmäisesti vain puoli tuntia myöhässä aloittanut Mötley Crüe oli alun ”Wild Sidesta” lähtien juuri sitä, mitä oli odotettukin: isoa. Vaikka tällä kertaa oli pyrot ja räjähdykset jätetty odottelemaan parempia päiviä, toimivat rumpuramppi palloscreeneineen sekä mehukkaat taustatanssijat vähintäänkin mallikkaina puitteina eläkeikää lähestyville pelimiehille. Monet (rankat) vuodet eivät onneksi näy eivätkä kuulu liian rajusti Mötiköiden lavaesiintymisessä, poikkeuksena tietenkin kitaristi Mick Mars. Vaikeaa selkärankareumaa sairastava kepittäjä on painunut niin lyttyyn, että ihan sääliksi käy. Muuten kyllä ikiblondi Vince Neilin kipparoima ryhmä on kiistattomasti syntynyt rokkaamaan isoilla stageilla. Jokaisen jäsenen omalla tapaa villi olemus täydentää sopivasti toinen toistaan, jolloin käsillä on aito ja viihdyttävä show-bändi. Tästä oivana esimerkkinä Tommy Lee otti soolonsa ajaksi ”rumpumaailmanpyörän” kyytiin jonkun kilpailun voittaneen teinitytön.

Tommy Leen väsyneeseen rumpusoolon voisi tiivistää setin musiikillisen annin. Päältä hohdokasta, sisällöltään mitään sanomatonta. Onhan Losin poikien kynästä irronneet takuuvarmat jalkojen nytkyttäjät kuten ”Kickstart My Heart”, ”Saints Of Los Angeles” sekä ”Girls, Girls, Girls”, mutta muuten ei henkilökohtaisesti meinannut millään lähteä. Monet keskitemmolla vedetyt biisit rupesivat nopeasti kuulostamaan samasta puusta veistetyltä, ja kontrastia olisi saanut ollaan enemmänkin kuin vain sokerislovari ”Home Sweet Homen” verran. Veikkaan tosin, että asiasta saattaa olla noin kymmenentuhatta ihmistä eri mieltä. Valtaosa porukasta nimittäin huusi ja jammasi taukoamatta siihen saakka, kunnes pillit laitettiin kiltisti pussiin ennen kymmentä ”Kickstartin” kitarasurinoiden myötä.

Teksti: Johnnie Cochran Jr.
Valokuvat: Nelly Tatti

Kommentoi julkaisua