”Rockin historian kovin albumi?” – Klassikkoarvostelussa The Stoogesin 50-vuotias ”Fun House”

Detroitin bensankatkuisen ydinrockin ja protopunkin ehdottomiin klassikoihin kuuluvan The Stoogesin toinen albumi julkaistiin 7. päivä heinäkuuta vuonna 1970 Elektra Recordsin kautta. MC5:n pikkuvelibändinä ja hurjana livekokoonpanona tunnetun nelikon ura oli kuitenkin vaakalaudalla heti vuonna 1969 yhtyeen debyyttialbumin vaisun vastaanoton jälkeen. Elektra-pomo Jac Holzman oli tullut yhtyeen omaa nimeä kantavan debyyttilevyn heikon menekin myötä siihen johtopäätökseen, että MC5 omasi The Stoogesia enemmän kaupallista potentiaalia. Enempää hän ei voinut olla asian suhteen väärässä.

Yhtye oli kuitenkin vuotta aiemmin kuitenkin kirjoittanut kolmen levyn diilin Elektran kanssa. Alkuvuodesta 1970 kaksi siitä oli vielä täyttämättä.. Holzman tekikin uskaliaan päätöksen ja rekrytoi entisen Kingsmen-kosketinsoittaja Don Galluccin tuottamaan The Stoogesin toista albumia. Gallucci oli nähnyt The Stoogesin esiintyvän aiemmin Amerikan-kiertueen aikana. Herra oli todennut, että yhtye on mielenkiintoinen ja järjettömän energinen live-bändi, mutta energisyyden ja vimman taltioiminen studio-olosuhteissa äänilevylle tulisi olemaan enemmän kuin haasteellista.

Holzmania kyseinen seikka ei kuitenkaan haitannut, sillä hän oli varannut yhtyeelle kosolti äänitysaikaa Elektra Sound Recorders -studioilta Los Angelesissa. Äänittäjänä ”Fun House”-sessioissa toimi Brian Ross-Myring. Maaliskuussa 1970 tehtyjen äänitysten aikana Galluccin tuotantotaktiikaksi jalostui metodi, jossa hän pyrki äänittämään vähintään 12 ottoa kustakin albumille kaavaillusta kappaleesta. Lopuksi hänen tuli valita eri ottojen joukosta parhaiten onnistuneet versiot varsinaiselle albumille.

Studiosessioiden ensimmäinen päivä meni äänitystasojen tarkastamiseen ja oikeiden soundien etsimiseen, minkä aikana yhtye soitti kunkin albumilla kuultavan kappaleen useaan kertaan läpi. Ensimmäisillä otoilla yhtyeen rytmiryhmä, eli ankarana riffikoneena tunnettu Ron Asheton (kitara), nuori luottobasisti Dave Alexander (basso) ja askeettisen täydellisenä komppaajana tunnettu Ronin pikkuveli Scott Asheton (rummut) soittivat studiossa osuutensa nauhalle studio-livenä kuulokeluurien läpi. Samaan aikaan, kun Iggy (James Osterberg) tulkitsi, mörisi, narisi ja huusi lauluosuutensa sisään studio-olosuhteissa käytettävän kondensaattorimikrofonin kautta, paiskoi bändi soittimistaan kaiken irti minkä vaan sai.

Ensimmäisten ottojen lopputulos ei kuitenkaan miellyttänyt yhtyettä: Bassorumpuun ja bassokaapin kylkeen kyhätyistä äänieristyksistä ei tuntunut olevan kiivaan nuorisoyhtyeen soundin kaitsimisessa liiemmin hyötyä. Yhtye päättikin Galluccin kanssa tehdä radikaalin ratkaisun ja lavastaa studion soittohuone mahdollisimman lähelle lavaasetelmaa, jollaisessa The Stooges oli tottunut soittamaan keikoilla esiiintyessään. Yhteistuumin he hilasivat tavanomaisesta poiketen kitara- ja bassokaapit hyvin lähelle toisiaan, ja Iggy valitsi äänitystilanteeseen konkkamikin sijastatavallisen lavamikrofonin. Näillä luonnonmukaisilla mutta epätavanomaisilla menetelmillä he päättivät viedä albumin äänitykset loppuun.

Lopullisten albumin äänitysten auditiivinen lopputulos oli erittäin raaka verrattuna muihin aikalaislevytyksiin. Yhtyeen miehistön soitettua joka instrumentin samanaikaisesti sisään, kappaleiden äänierottelu tuotti tuskaa. Toisaalta se toi albumille mukaan myös aimo annoksen livemäisyyttä. Esimerkiksi Dave Alexanderin louhimat basson alataajuudet aiheuttivat livetilanteessa resonointia muun muassa virvelirummun alakalvossa, mikä sai Scottin rumpusetin virvelin maton rätisemään useassa biisissä, mikä kuuluu selkeästi etenkin kappaleiden hiljaisemmissa kohdissa.

Alunperin yhtye kaavaili albumin avausbiisiksi ”Loosea”. Elektran levymoguliportaan mielestä suoraviivaisen kiimaisesti rockaava ”Down on The Streets” oli kuitenkin vahvempi avausbiisi, ja se lopulta valittiin ’avaamaan ovi ilotaloon’. ”Down On The Streetin” vaihtoehtoisessa versiossa Gallucci soittaa lisäinstrumenttina The Doorsin Ray Manzarekin soitannan tyylistä urkulinjaa. Kappaleen urkuversio jätettiin lopulta varsinaiselta albumilta pois. Se päädyttiin kuitenkin julkaisemaan kappaleen 7″-singleversiona heinäkuussa 1970.

Albumilla on mukana myös jazzahtavia, avangardistisia ja improvisaatiopohjaisia elementtejä. Ne tulevat esiin suurimmaksi osin Steve MacKayn soittamissa, täyteläisissä, yhtyeen rupisesti rullaavaan voimarockiin istuvissa saksofonisooloissa. Myöhemmin 1970-luvulla taiteilijanimensä jatko-osalla ”Pop” kutsumanimeään täydentänyt Iggy ei säästele ”Fun Housen” vokaaliosuuksissa pätkääkään. Nuori herra Osterberg päästää tulkinnoissaan sisäisen petoeläimensä liekasta.

The Stoogesin hieroman hieltä tuoksuvan svengin, mielipuolisen esteetiikan ja seksiä tihkuvan keulahahmonsa estottoman tulkinnan myötä kappaleet kuten ”TV Eye”, ”Dirt”, ”1970”, ”L.A. Blues” ja albumin nimikkobiisi nostivat ”Fun Housen” suvereenisti aikaansa edellä olleeksi, useiden myöhempien rock-musiikin alalajien ja sub-genrejen arkkityypiksi.

Iggyn itsensä mukaan hänen vokaalitulkinnassaan oli puolestaan mukana tavanomaista enemmän Howlin’ Wolfille ominaista blues-fraseerausta ja uhkaavuutta tuovaa matalan rekisterin käyttöä.

Albumin kansikuvakollaasin kuvauksesta vastasi Ed Caraeff ja taiteellisesta asusta ja suunnittelusta Robert I. Heimall.

”Fun Housea” pidetään vielä puolen vuosisadan jälkeen julkaisunsa jälkeen eräänä punk- ja vaihtoehtorockin merkittävimpänä alkuteoksena. Lukemattomat rock-yhtyeet ja artistit ovat coveroineet sen kappaleita. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Michael Monroe ja The Damned. Vuonna 2005 ”Fun House” valittiin 1001 Albums You Must Hear Before You Die -kirjaan. Myös lukemattomat punkrock- ja vaihtoehtomuusikot kuten Joey Ramone, Mark E. Smith, Jack White, Nick Cave, Michael Gira, Buzz Osborne (Melvins), Aaron North (ex-Nine Inch Nails), Henry Rollins (Black Flag, Rollins Band) ja tuottaja Steve Albini (Big Black) ovat pitäneet ”Fun Housea” eräänä kaikkien aikojen tärkeimmistä, ellei jopa kaikista tärkeimpänä rock-albumina. Rollins on lisäksi ylistänyt The Stoogesia maailman parhaaksi rock-yhtyeeksi.

Vuosina 2003 ja 2012 Rolling Stone -lehti rankkasi ”Fun Housen” sijalle 191 kaikkien aikojen viidensadan parhaimman albumin listauksessaan. Melody Makerin ja oman listaukseni mukaan albumi on kiistatta kaikkien aikojen rock’n roll -albumi kaikessa raakuudessaan, aggressiivisuudessaan ja maanisessa päällekäyvyydessään. Albumin kappaleet ovat löytäneet myös nuoremman polven musiikin kuluttajat pelimaailman kautta. ”Fun House” löytyy vuonna 2004 julkaistun videopeli MTX Mototraxin soundtrackilta. Samana vuonna ”1970” löytyi puolestaan Tony Hawk’s Underground 2 -pelin biisivalikoimasta. Lisäksi vuoden 2015 Battlefield: Hardline -peliä pelatessa voi kuulla ”Down In The Streetin” kiihkeän säröisen ja kiivaan pulssin. Maaliskuuhun 2003 mennessä ”Fun House” oli myynyt maailmanlaajuisesti 89 000 fyysistä albumia.

Kommentoi julkaisua