Rockin kantaisä Deep Purple ja 20. studioalbumi – arviossa ”InFinite”

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 6.4.2017

Yksi rockin kantaisistä, englantilainen Deep Purple, jaksaa vielä tänäkin päivänä kiertää maailmaa ja tehdä levyjä, vaikka ikä alkaa jo painaa. Yhtye lukeutuu yhdeksi tärkeimmäksi ja ensimmäiseksi kosketuksekseni rockiin, mutta tästä huolimatta en ole jaksanut innostua sen viimeisimmistä tuotoksista. Nyt kun sain mahdollisuuden tutustua Deep Purplen uuteen levyyn hieman etukäteen, en tietenkään voinut olla tarttumatta siihen.

Pidän eniten yhtyeen 70-luvun tuotannosta, jolloin se teki runsaasti hyviä albumeja. 80- ja 90-luvullakin on onnistuneita kokonaisuuksia, mutta jostakin syystä olen aina ihannoinut eniten Deep Purplen vanhemman tuotannon soundia, joka on todella omaperäinen. Vuosituhannen vaihteen jälkeisiin levyihin en ole juuri tutustunut, ja suhtautumiseni yhtyeen viimeisimpiä levyjä kohtaan muuttui entistä kriittisemmäksi, kun kuuntelin bändin livetaltioinnin vuoden 2015 Tokion konsertista. Kuunnellessani mietin, että tähänkö on jo tultu mahtavan Deep Purplen kohdallakin. Yhtye kuulosti siltä kuin olisi ollut vain varjo entisten aikojensa loistosta. Siksi minulla ei ollut suuria odotuksia ”InFinitea” kohtaan – ajattelin vain, että katsotaan, mitä brittiläisyhtye on oikein saanut aikaan.

Kun aloin kuunnella levyä, yllätyin välittömästi. Eihän tämä kuulosta huonolta – päinvastoin, tämähän kuulostaa hyvältä! Levyllä ei ollut tietoakaan väsymyksestä tai rutinoitumisesta. ”Time For Bedlam” alkaa tietokonemaisen miesäänen puheella, jonka jälkeen kappale jyrähtää käyntiin. Ian Gillan sylkee paatostaan ulos pidätellen katkeruutta maailmaa kohtaan ja toivottaa kuulijalle, että tavataan helvetissä. Myönnän, että olin hiukan hölmistynyt – en uskonut Deep Purplesta löytyvän enää näin paljoa pistävää asennetta, mutta olipa mukava huomata olevansa väärässä. ”Hip Boots” jatkaa energisellä asenteella, johon on sekoitettu myös tuttua kosketinsoitinten groovaavaa melodiaa. Kappaletta kuunnellessa voi kuvitella vokalistin potkaisemassa korkeita potkuja lavalla ”Hip Bootsin” tahdissa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”InFiniteä” kuunnellessa en voinut kuin ihmetellä, miten nopeasti levyn kuuntelee läpi; kun kuuntelin ”…To The Rising Sun (In Tokyo)” -livetallennetta, kappaleet tuntuivat kestävän ikuisuuden. ”InFinitellä” kappaleiden pituudet onkin pidetty aika lailla 4-5 minuutin keston rajoissa, vaikka muutama pidempikin kappale on. Huolimatta siitä, että kappaleet ovat lyhyempiä, eivät ne kuulosta vähemmän melodisilta eivätkä vähemmän progemaisilta kuin livetaltioinnin pitkä sovitukset. ”InFinitelle” Deep Purple on saanut purkitettua vaikka mitä hienoja yksityiskohtia kappaleisiin kuitenkaan paisuttamatta niistä kahdeksanminuuttisia. Se jos mikä on taito, joka varmasti kehittyy vuosien varrella.

”One Night In Vegas” on nimensä mukaisesti pirteä ja tanssijalkaa vipattava rockralli, kun taas ”Get Me Outta Here” on pahantuulisen ja uhittelevan oloinen kappale. Molemmissa kappaleissa on tarttuvat kertosäkeet mutta myös monipuoliset instrumentaaliosuudet. ”The Surprising” on pulahdus syvällisyyteen: kappaleen lyriikat kertovat itsensä tutkiskelusta ja vertauskuvallisesti paholaisen kohtaamisesta. Äänimaailma on aluksi painostava, ja ujeltavat kitarakuviot tekevät ”The Surprisingista” kieron, mutta kappaleen puolivälissä äänimaailma kirkastuu kuin antaen toivoa paremmasta. Kappaleen lopussa Gillan laulaakin tarttuvansa enkelin käteen, joten jonkinlaisesta matkasta ”pimeydestä valoon” on kyse.

Albumin lopussakin on useampi mielenkiintoinen kappale, esimerkiksi vaatimattomasti nimetty ”On The Top Of The World”, joka pitää sisällään erikoisen loppupuheen, jossa käsitellään avaruudessa tapahtuvaa tapaamista ”Venuksen” ja ”Taivaan” kanssa. Tapaamisessa tapahtuu vaikka mitä outoa ja selviää muun muassa miksi Gillan ei pidä korkeista paikoista enää. ”InFinite”-levyn päättää tutun niminen kappale ”Roadhouse Blues”, joka nimensä mukaisesti kuulostaa hyvin bluesille. Jokin kappaleen nimessä silti vaivasi, ja kun kuulin sanoitukset, tajusin, että tämähän on tuttu! Kyseessä on The Doorsin ”Roadhouse Blues”, ja hienosti toteutettu sellainen. Alkuperäiseen tätä ei pysty vertaamaan, koska onhan Jim Morrisonin ääni aivan uskomaton. Silti en voi sanoa, ettenkö olisi pitänyt Deep Purplenkin tribuutista, sillä lopputulos on häkellyttävän hieno.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”InFinite” oli myönteinen yllätys. Oletin levyn sijoittuvan Deep Purplen tuotannossa siedettäväksi tai perushyväksi albumiksi, mutta ei tässä mistään tasapaksusta kiekosta ole kyse. Yhtye on tehnyt musiikkia levylle mielenkiintoisella otteella ja panostanut pieniä yksityiskohtia myöten. ”The Surprisingin” ja ”On The Top Of The Worldin” kaltaiset erikoiset kappaleet vain korostavat albumin kekseliäisyyttä ja muistuttavat itseäni niistä erikoisista kappaleista, joiden kautta yhtyeeseen aikoinani tutustuin. ”InFinite” on hieno albumi, joka kertoo, miltä Deep Purple kuulostaa omaperäisenä ja ajan hermoilla olevana yhtyeenä.