Rockin legendoja Lahden Öissä

viettivät tänä vuonna 15-vuotisjuhliaan ja vaikka samana viikonloppuna vietettiin myös Summer Upin 15-vuotisjuhlia, ei tämän pitäisi juurikaan näkyä kävijämäärissä, koska molemmat tapahtumat vetävät eri musiikin ystäviä puoleensa. Vuoden 2016 Lahden Yöt olivat kolmipäiväiset ja vetivät noin 9000 kävijää. Tänä vuonna festivaali oli vain kaksipäiväinen ja ainakin lauantain osalta jäätiin hyvin paljon vajaaksi 9000 kävijästä, paikalla oli ehkä 400-600 rock-musiikin ystävää.

Ilma suosi festarikävijöitä koko päivän ja koska kävijämäärä oli hyvin alhainen, ei ruoka- tai juomapisteille tarvinnut juurikaan jonottaa. Festivaalin järjestäjille on annettava suuret kiitokset erittäin hienosti järjestetystä siivouksesta ja suuresta teltasta, jossa oli riittävästi penkkejä jokaiselle niitä tarvitsevalle. Bändien väliin oli varattu 45 minuuttia aikaa roudaamiselle, joten oli mukava istahtaa teltan varjoon rentoutumaan täksi ajaksi.

On myönnettävä, että Vesterinen Yhtyeineen ei minua eikä kuvaajaa juurikaan kiinnostanut, joten saavuimme tapahtumapaikalle juuri ennen Michael Monroen esitystä, ja en usko, että missasimme mitään maailmaa mullistavaa. Bändin valinta päivälle oli muutenkin hyvin erikoinen, koska muut bändit soittavat 80-luvun rockia, kun taas Vesterinen Yhtyeineen enemmän popahtavaa musiikkia.

Michael Monroe oli päivän toinen esiintyjä ja oli outoa nähdä bändin kävelemässä lavalle ilman ”Fanfarraa” soimassa taustalla, mutta lyhyiden soittoaikojen takia tämä oli mielestäni erittäin hyvä valinta, näin ollen bändi ehti helposti soittamaan yhden kappaleen enemmän. Toinen asia mikä pisti heti silmään, oli Sami Yaffan puute, mutta tähän selvisi nopeasti syy, kun Michael Monroe ilmoitti Yaffan soittavan samaan aikaan The Hellacoptersin riveissä Ilosaarirockissa. Yaffaa oli tuuraamassa King Star -yhtyeen Bobby Nieminen.

Olen nähnyt Michael Monroen nyt 14 kertaa ja esitys on joka kerta energinen ja tuntuu siltä, että bändi soittaa aina kuin viimeistä keikkaansa. Näin ei kuitenkaan tällä kertaa ollut, esityksessä oli kyllä energiaa ihan riittävästi ja Michael Monroe heilui siihen tahtiin, että hyviä kuvia oli vaikea saada. Silti esitys tuntui hiukan aneemiselta. Yksikään kappale ei onnistunut oikein säväyttämään ja esityksestä ei jäänyt mitään kunnolla mieleen.

Mielenkiintoisin kappalevalinta oli selvästi Nazarethin ”Not Faking It”. Kappale kuuluu Michael Monroen soitetuimpiin biiseihin, mutta en olisi uskonut bändin soittavan siitä juuri ennen kuin Nazareth itse astelee lavalle. Myös ”Dream On” -kappaleesta päästiin kuulemaan pieniä pätkiä kappaleiden välissä. Settilista oli muuten hyvin geneerinen ja sisälsi niin miehen omaa tuoreempaa tuotantoa, Demolition 23. kuin Hanoi Rocksia ja muutaman coverinkin. Taattua Michael Monroe -laatua, mutta vain hieman pienemmällä energialatauksella kuin normaalisti.

Kappalelista: Hammersmith Palais (Demolition 23.), ’78, Not Faking It (Nazareth), One Foot Outta the Grave, Trick of the Wrist, This Ain’t No Love Song, Ballad of the Lower East Side, Old King’s Road, Man With No Eyes, Nothin’s Alright (Demolition 23.), Malibu Beach Nightmare (Hanoi Rocks), Up Around the Bend (Creedence Clearwater Revival), Dead, Jail or Rock ’n’ Roll, Encore: I Wanna Be Loved (The Heartbreakers)

Carl Sentance

Michael Monroen jälkeen lavalle nousi vuonna 1968 perustettu Nazareth. Kohta 50 vuotta täyttävällä bändillä ei ole enää alkuperäisestä kokoonpanosta jäljellä kuin basisti Pete Agnew. Vuonna 2013 alkuperäinen laulaja Dan McCafferty lähti eläkkeelle bändistä terveytensä takia ja hänen tilalle tuli Carl Sentance vuonna 2015.

Bändi on ollut hyvin aktiivinen viime vuodet uuden laulajan kanssa ja käynyt useamman kerran Suomessa. Itse pääsin todistamaan bändin ensimmäistä keikkaa Sentancen kanssa Hämeenlinnassa ja keikasta ei ole mitään muuta kuin hyviä muistoja.

Ihmisiä oli kerääntynyt Nazarethin aikana kiitettävästi festivaalialueelle ja yleisö vaikutti nauttivan siitä mitä kuulivat. Bändille kuin bändille on aina hankalaa nousta lavalle Michael Monroen energisen esityksen jälkeen ja näin kävi myös Nazarethille. Vaikka Michael Monroen esitys ei mielestäni ollut bändin paras, oli heidän esityksensä silti paljon energisempi kuin Nazarethin ja tästä syystä musiikki kuulosti jopa ajoittain tylsältä.

Jimmy Murrison & Pete Agnew

Bändi (tai ainakin Pete Agnew) on kohta kiertänyt 50 vuotta maailmaa ympäri ja äänittänyt 23 albumia, mutta silti 10 kappaleen setissä pitää esittää neljä coverkappaletta. Mieluummin kuuntelisin bändin omaa tuotantoa, vaikka ei esimerkiksi ”Love Hurts” mitenkään huonolta kuulostanut, vaan se oli bändin paras veto tälle illalle. Muutenkin kappalevalinnat olivat selvästi suurimpia hittejä ja tuoreimmatkin kappaleet olivat vuonna 1982 julkaistulta ”2XS” -levyltä. On ymmärrettävää, että tuntiin ei monen montaa biisiä ehdi soittamaan, mutta bändi olisi hyvin voinut jättää väliin vaikka muutaman coverin.

Kappalelista: Dollar Forger, Miss Misery, Razamanaz, This Flight Tonight (Joni Mitchell), Dream On, Beggars Day (Crazy Horse), Hair of the Dog, Expect No Mercy, Love Hurts (The Everly Brothers), Morning Dew (Bonnie Dobson)

Black Star Riders on vuonna 2012 perustettu amerikkalaisbändi, jonka kokoonpanoon kuuluu kolme nykyisen Thin Lizzyn jäsentä. Edellisen kerran bändi kävi Suomessa vuonna 2013 soittamassa ensimmäisen Suomen keikkansa Virgin Oilissa. Tämän jälkeen basisti Marco Mendoza ja rumpali Jimmy DeGrasso ovat lähteneet bändistä. Mendoza keskittyy The Dead Daisies -bändiin ja DeGrasso soittaa RATT:ssa.

Nazarethin aikana yleisöä oli kohtalaisesti tapahtuma-alueella ja lavan edessä, mutta Black Star Ridersin noustessa lavalle oli selvästi huomattavissa yleisön vähentyneen. Ihmisiä kuitenkin oli vielä paikalla, mutta eturiviin olisi vielä päässyt ensimmäisten kappaleiden aikana. Nazareth taitaa olla suuremmassa suosiossa Lahdessa kuin Black Star Riders. On kuitenkin mukavaa vaihtelua sekin, että ei tarvitse kylki kyljessä seistä muiden fanien kanssa, vaan on tilaa hengittää.

Scott Gorham

Bändi on julkaissut kolme albumia, joista uusin ”Heavy Fire” julkaistiin kuluvan vuoden helmikuussa ja illan settilista jakautuikin hyvin tasaisesti näille kolmelle albumille, unohtamatta tietenkään pakollista Thin Lizzyn kappaletta ”The Boys Are Back in Town” ja irlantilaista kansanlaulua ”Whiskey in the Jaria”. Soittoajan ollessa kortilla en voi ymmärtää miksi ennen ”Kingdom of the Lostia” piti soittaa ”rumpusoolo”, tämä lainausmerkeissä sen takia, että peruskompin soittaminen parin minuutin ajan ei mielestäni ole rumpusoolo vaan ajanhaaskausta.

Bändin soitto kuitenkin toimi ja koska edellisenä bändinä ei soittanut Michael Monroe, niin hiukan hitaampi tahti ei enää häirinnyt menoa, vaan siitä pystyi nauttimaan täysillä. Illan paras biisi oli mielestäni ”Finest Hour”, joka kuulosti erinomaiselta. Pidän siitä, kuinka bändi on saanut pidettyä Thin Lizzyn soundin, mutta kuitenkin tehnyt täysin uudenlaista musiikkia. Ja vaikka Ricky Warwickin laulu ei täysin yllä Phil Lynottin tasolle, on hänelle siunattu erinomainen lauluääni.

Kappalelista: All Hell Breaks Loose, The Killer Instinct, Bloodshot, Testify or Say Goodbye, Soldierstown, When the Night Comes In, The Boys Are Back in Town (Thin Lizzy), Dancing With the Wrong Girl, Kingdom of the Lost, Finest Hour, Bound for Glory, Whiskey in the Jar

The Orchestra

Illan ja tämänvuotisen Lahden Öiden viimeinen esiintyjä oli The Orchestra. Alkuperäinen Electric Light Orchestra (ELO) ei minun tietojeni mukaan ole koskaan esiintynyt Suomessa. Ja Black Star Ridersin tavoin, myös The Orchestra on harvinainen näky Suomen kamaralla. Kyseinen kokoonpano kävi ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 2015, esiintyen kaksi kertaa Helsingin Kulttuuritalolla.

ELO -yhtyeen tarina on hyvin sekava, bändi on hajonnut ja jakautunut useampaan kertaan ja tälläkin hetkellä maailmaa kiertää tänään Lahdessa nähtävä The Orchestra sekä Jeff Lynne’s ELO. The Orchestrassa ei ole yhtään alkuperäisen ELO -kokoonpanon jäseniä, mutta viulisti Mik Kaminski ja kosketinsoittaja Louis Clark ovat kuitenkin molemmat kuuluneet bändiin jossain vaiheessa heidän uraansa. ELO Part II -yhtyeestä The Orchestrassa soittaa kosketinsoittaja Eric Troyer sekä kitaristi Parthenon Huxley. Rummuissa on Gordon Townsend ja bassossa Glen Burtnik, joka voi olla tuttu yhtyeestä nimeltä Styx. Myös Louis Clark Junior soittaa livekokoonpanossa selloa.

Louis Clark Junior & Louis Clark

Minulle yhtye ei ole tuttu kuin nimestä, lapsuudessa ELO -nimi kuului vähän joka puolelta, mutta koskaan en tietoisesti sitä ole kuunnellut, joten en pystyisi nimeämään yhtään heidän kappaleitaan. Varauduinkin jo siihen, että musiikki tulee menemään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta miten kävikään? Heti ensimmäinen kappale ”Evil Woman” oli tuttu ja mielestäni vielä erinomainen kappale.

“Rock ’n’ Roll Is King” –kappaleen jälkeen Eric Troyerin tietokoneeseen tuli ongelmia ja bändi joutuu odottamaan, että kone käynnistyy uudelleen. Normaalisti bändit tällaisessa tilanteessa kertoilee vitsejä ja jammailee musiikkia, mutta tällä kertaa bändi meni hiukan lukkoon ja käynnistykseen vaadittava aika tuntui kuluvan todella hitaasti. Ongelma saatiin kuitenkin kuntoon ja lisäongelmilta selvittiin keikan loppuun asti.

On ihailtavaa kuinka puhtaasti ja korkealta kitaristi Parthenon Huxley pystyy yhä 61 vuoden iässä laulamaan ”All Over the World” -kappaleen. Välillä tuntui siltä, että laulu tulisi taustanauhalta, mutta en usko näin olleen. Myöskään Troyerin ja Burtnikin lauluissa ei ollut mitään valittamista ja yhteiset harmoniat toimivat erittäin hyvin.

Glen Burtnik & Parthenon Huxley

”Showdown” -biisi oli uusi tuttavuus (kuten moni muukin), mutta se tempaisi svengaavalla rytmillään mukaansa ja oli siinä ja siinä ettenkö itsekin olisi lähtenyt muun yleisön mukana keinumaan musiikin tahdissa. Kappaleiden rauhallisempi tahti sai monet pariskunnat tanssimaan rytmin mukana ja bändi oli erinomainen valinta viimeiseksi bändiksi Lahden Öille.

”Evil Woman” ei ollut kuitenkaan ainoa tuttu kappale, myös ”Livin’ Thing”, The Moven coveri ”Do Ya” sekä illan lopettanut ”Don’t Bring Me Down” olivat ennestään tuttuja kappaleita, mutta nyt pystyn yhdistämään ne ELO:n. Moni yleisön joukosta huuteli keikan aikana, että bändin pitäisi soittaa Chuck Berryn ”Roll Over Beethoven”, mutta valitettavasti kyseistä toivetta ei koskaan toteutettu.

Kappalelista: Evil Woman, Rock ’n’ Roll Is King, Sweet Talkin’ Woman, All Over the World, Hold On Tight, Showdown, The Diary of Horace Wimp, Turn to Stone, Twilight, Livin’ Thing, Mr. Blue Sky, Do Ya (The Move), Don’t Bring Me Down

 

oli selvästi pistänyt parastaan tälle päivälle, mutta valitettavasti hyvä musiikki ei tuntunut kelpaavan lahtelaisille, jos katsoo kävijämääriä. Toivottavasti kuitenkin seuraavanakin vuonna päästään taas todistamaan rockin legendoja Lahden keskustassa.

 

Raportti: Marko Valve
Kuvat: Jarno Keski-Jylhä