Rockin mennyt tulevaisuus, kesähelle ja turkulainen – Rock The Beach 2017 @ Hietaniemi, Helsinki: Foo Fighters, Biffy Clyro, The Kills, Apulanta
Helsingin Rock The Beach-festivaali tarjosi 1990-luvun nuorille ns. modernin rockin juhlan alkukesän kauneimmassa säässä Foo Fightersin johdolla.
Moderni tai vaihtoehtoinen rock alkavat etenkin Foo Fightersin kohdalla olla melkoinen harhaanjohtavia termejä. Klassista stadionrockiahan yhtye esittää, eikä siinä toki ole mitään pahaa. Foo Fighters kuitenkin lienee nykybändeistä yhtä vaihtoehtoinen kuin festarit omalta osaltani aloittanut Apulanta oli punk. Yrityksen puutteesta Apulantaa ei voi syyttää, tämän kesän festarisettiin oli upotettu miellyttävästi ”Aurinkoon”-biisin, ”Mato”-rypistyksen sekä ”Mex-Tex Cowboy”:n kaltaisia vanhoja punkralleja, ja Ville Mäkisen läskibasson suoma vaihtelu oli tervetullutta. Pääosa setistä keskittyi kuitenkin 2000-luvun puoleiselle hittiputkelle, eikä visuaalista kikkailua juurikaan harjoitettu aiempien kesäfestarien tapaan. Keikan energisimmän rokkistaran titteli ei mennyt pääkalju Toni Wirtaselle, vaan The Blankosta lainassa olevalle keikkakitaristi Pauli Hauta-aholle. Wirtanen muisti kunnioittaa ”pääesiintyjän ex-yhtyettä” paitsi puheissaan myös leikkimällä Nirvana-riffeillä ja keikan lopettanut ”Anna mulle piiskaa” päättyi ”Smells Like Teen Spirit”-introon. Yllättävän verevä veto yllättävän vaikutusvaltaiseksi muuttuneelta yhtyeeltä.
Apulannan hittivyörytyksen jälkeen esiintynyt amerikkalainen The Kills ei luonnollisestikaan pystynyt vastaamaan Heinolan huutoon samalla voimalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei yhtyeen elektronisia elementtejä romuluiseen indiepunkbluesiin sekoitteleva tyyli toimisi. Tarttuvimmat biisit, kuten ”Kissy Kissy” ja ”Doing It To Death” kulkivat mainiosti ja laulajatar Alison Mosshartin ja kitaristi Jamie Hincen keskinäistä kemiaa katseli mielellään.
Mainos päättyy
Silti keikkaa seuraamaan jäänyt yleisö suhtautui esitykseen parhaimmillaankin vain varovaisen kohteliaasti, valtaosan siirtyessä virvoittamaan itseään anniskelualueiden huokeilla 8,5 euron hintaisilla oluttölkeillä. Hietaniemen järjestelyt olivat enimmäkseen onnistuneita, mutta eihän tapahtumaa voisi festivaaliksi kutsua, elleivät jonot alueelle, bajamajoihin, ruokakojuihin, oluttelttoihin tai oikeastaan mihin tahansa olisi selviytymistaisteluita. Upeat rantamaisemat ja koko päivän paistanut aurinko saivat juhlakansan mielialan kuitenkin pysymään korkealla, tai ainakin yksilötasolla vaikutti siltä.
Biffy Clyro sai sen sijaan suomalaisyleisön energiatasot kohoamaan lähes välittömästi. Jo toisena kuullusta ”Living Is a Problem Because Everything Dies” -rytmikikkailusta alkaen skottitrio vakuutti erinomaisen tiukasti yhteen soittavana yksikkönä, jonka itseoikeutettuna kapteenina pomppi laulajakitaristi Simon Neil. Vakuuttavat showmiehen elkeet eivät tule yllätyksenä, saapuihan Clyro Suomeen lähes suoraan Englannin Downloadin lauantain pääesiintyjän pallilta. Myös musiikki vakuutti. Monista muista indie- ja alternative rock -bändeistä poiketen kappalemateriaali sisältää paitsi omalaatuisia popmelodioita myös niihin saumattomasti sulautuvia proge-elementtejä, joten bändin suosio ei tule yllätyksenä. Itseäni miellyttivät kappaleista eniten mahtipontisemmat ”Biblical” ja ”Black Chandelier”, mutta Helsingin kesässä yleisöön upposi tehokkaimmin tuore hitti ”Animal Style”. Jopa tällaisen AC/DC:llä kasvatetun classic rock -nostalgikon oli koko keikan emotionaaliseksi huippukohdaksi nousseen ”Many Of Horror”:in aikana ymmärrettävä, että Biffy Clyrossa on jotain aivan erityistä.
Kiitos vaan, Dave. Olin nauttimassa jo ylistämästäni jonottamisen autuudesta, kun illan pääesiintyjä Foo Fighters rykäisi settinsä käyntiin sillä koko bändin parhaalla ja olennaisimmalla kappaleella, joka siis on jo kaksikymmentävuotias ”Everlong”. Sitä seurannut ”Monkey Wrench” ja ”Learn To Fly” julistivat musiikillisesti samaa kuin mitä laulakitaristi Dave Grohl uhosi – ”We got a lot of songs!”. Kovinkaan moni nykyisistä mainstream rock -akteista ei voisi tuhlata suurimpia hittejään heti setin alkuun. Grohlin maanläheisistä mutta vakuuttavista elkeistä tuli välittömästi mieleen kukapa muukaan kuin New Jerseyn kansanmies Bruce Springsteen. Illan kenties suurin ja pisimpään kestänyt yllätys koettiin hittiputkessa seuraavana, kun seuraavana kuultuun ”Pretender”:iin raahattiin tähtiloistoa Suomen Turusta. Armaan kotikaupunkini kimaltavin rokkikukko Michael Monroe oli huuliharppuineen – kuten aina – tavallaan väärässä paikassa, mutta juuri oikea mies sotkemaan hetkittäin kaavoihinsa kangistuvan stadionrockbändin kuviot hykerryttävällä tavalla. Siihen on erittäin hyvä syy, miksi kotini huoneentauluna on Hanoi Rocksia. Samaa mieltä oli myös Grohl, joka omisti alkupään ”Big Me”-klassikon ”illan kovimmalle rocktähdelle”.
Mainos päättyy
Grohlin ja Monroen ohella Foo Fighters -keikalla loisti jälleen kerran rumpali Taylor Hawkins, joka tuntuu tyylitajullaan ja vimmallaan piiskaavaan Grohlin ajoittain itseään toistavat kappaleet timanttiseen muottiin vaikka väkisin. 2000-luvun taitteessa teini-ikäänsä eläneelle yleisölle ”All My Life” ja ”My Hero” vaikuttivat olevan parhaita syitä yhteislauluun, mutta uudet, The Killsin Alison Moshartin kanssa duetoidut kappaleet toimivat osoituksena tulevan albumin materiaalin elinvoimaisuudesta. Sillä vaikka Grohl kiusoittelikin yhtyeen julkaisevan uuden levyn ”maybe”, jo keikkaa seuranneena päivänä ilmoitettiin uuden ”Concrete And Gold”-studioalbumin julkaisusta syyskuussa. Monroe ei tavoilleen uskollisesti malttanut pysyä kauaa lavalta poissa ja The Rolling Stones-laina ”Miss You” sekä pääsetin päättänyt ”Best Of You” – jonka erinomaisuutta en sivumainintana ole oikein ikinä ymmärtänyt – saivatkin nauttia perodiksiblondimme spontaanista huuliharpismista. Toisin sanoen, välillä osuttiin oikeaan nuottiin ja välillä ei, mutta hauskaa oli koko ajan.
Siinä, missä muinoin Nirvana ja muut vaihtoehtorockbändit pyrkivät toimimaan eräänlaisina antiteeseinä perinteiselle rokkistarailulle, pyrkii nykymuotoinen Foo Fighters lyömään kättä päälle rockin historian kanssa. Ja mikäpä siinä, kun rock ’n’ rollin kansansuosikit ovat harvemmassa kuin kenties ikinä kuutenkymmeneen vuoteen , kannattaa nykyisen puheenparren mukaisesti verkostoitua. Vaikka omia megahittejä ei setin loppuun oikein enää riittänytkään, saatiin keikka kunniakkaaseen päätökseen Michael Monroen vimmaisesti manaamalla AC/DC-lainalla ”Let There Be Rock”. Näinhän sen ehkä pitikin mennä – aivan hyvä.
Biffy Clyro-settilista:
1. Wolves of Winter
2. Living Is a Problem Because Everything Dies
3. Biblical
4. Howl
5. That Golden Rule
6. Black Chandelier
7. Bubbles
8. Re-Arrange
9. Different People
10. Mountains
11. 9/15ths
12. Animal Style
13. Many of Horror
14. Stingin’ Belle
Foo Fighters-settilista:
1. Everlong
2. Monkey Wrench
3. Learn To Fly
4. Something From Nothing
5. Pretender (vierailijana Michael Monroe)
6. Big Me
7. Congregation
8. Walk
9. Cold Day In The Sun
10. All My Life
11. Times Like These
12. La Dee Da (vierailijana Alison Mosshart)
13. These Days
14. My Hero
15. Arlandria
16. Wheels
17. Miss You (vierailijana Michael Monroe)
18. Best Of You (vierailijana Michael Monroe)
—- – – – – –
19. This Is A Call
20. Rope
21. Skin And Bones
22. The Sky Is A Neighbourhood (vierailijana Alison Mosshart)
23. Let There Be Rock (vierailijana Michael Monroe)
Mainos päättyy
[aesop_image imgwidth=”700″ img=”http://kaaoszine.fi/wp-content/uploads/2017/06/rockthebeach_foofighters_ajjohansson-16.jpg” align=”center” lightbox=”on” captionposition=”left” revealfx=”off”]