Rohkeasti juustoisen progen äärellä: haastattelussa uuden ”Here And Now” -albuminsa juuri julkaissut Joviac

Kotimainen progressiivista metallia esittävä Joviac julkaisi juuri kakkosalbuminsa ”Here And Now”. Modernia progressiivista metallia 80-luvun AOR-musiikkiin yhdistelevän albumin arvostelun voit käydä lukemassa täältä. Kaaoszine tavoitti bändin johtohahmon Viljami Wenttolan haastattelua varten.

Miten vuosi on lähtenyt käyntiin Joviacin leirissä?

2020 lähti käyntiin hyvin lupaavasti! Saimme pari sinkkua pihalle ja valmistelut uuden levyn julkaisua varten kävivät kuumana. Uudet biisit saivat aikaan enemmän pöhinää ja palautetta kuin mikään mitä olimme siihen mennessä julkaisseet. Sitten tulikin vastaan pieni pandemia, joka laittoi monia suunnitelmia uusiksi. Meidän tapauksessamme konkreettisin vaikutus oli levyjulkkarikeikan siirtyminen syksylle, eli selvisimme hyvin pienellä. Osanottoni menevätkin niille bändeille joiden kokonaisia kiertueita jouduttiin perumaan, sillä siinä tapauksessa menetys ei ole pelkästään rahallinen. Nyt onkin hyvä aika tukea sellaisia artisteja ja bändejä!

Julkaisitte juuri uuden ”Here And Now”-albuminne. Millainen prosessi levyn työstäminen oli?

Aloitin levyn työstämisen 2018 elokuussa. Deadlinet ovat hyödyllisiä pitämään keskittyneenä ja antamaan isoillekin projekteille kehyksen päässäni. Siispä annoin itselleni noin puoli vuotta aikaa kirjoittaa seuraavan levyn. Tein sävellystyötä todella päättäväisesti tuon ajan ja jotenkin ihmeen kaupalla inspiraatiotakin piisasi enemmän kuin tarpeeksi. Käytännössä meillä hommat tehdään niin, että minä sävellän biisit. Samalla nauhoitan demoihin bassot ja ohjelmoin rummut, tämän jälkeen lähetän demot Antille (basso) ja Rudylle (rummut), ja he sitten nauhoittavat ja ohjelmoivat osansa demojeni perusteella, ja samalla antavat ehdotuksensa, jos tulee mieleen jotain muutoksia. Demoja sitten pallotellaan edes takaisin, kunnes tuntuu siltä, että biisi on valmis. Eli hyvin paljon yhdessä tehdään, mutta meikäläisellä on kaikessa veto-oikeus, jos tulee vastaan jotain mikä ei palvele sen hetkistä visiota. Onneksi oikeutta ei juuri tarvitse käyttää tässä bändissä.

Kun levyn biisit oli valittu, aloitimme nauhoitukset 2019 tammikuussa. Rummut nauhoitettiin Jyväskylän mahtavassa Electric Fox studiolla, bassot äänittäjä/miksaaja Janne Korpelalla ja kitarat sekä laulut nauhoitin kotonani. Jos jotain erittäin positiivista nykyteknologiasta löytyy, niin mielestäni on mahtavaa, että luovaa työtä voi tehdä enemmän omilla ehdoilla nykyään. Ennen tätä levyä olin itse hoitanut kaikki osat tuotannosta masterointia lukuun ottamatta, mutta tällä kertaa tein päätöksen ulkoistaa teknisen puolen Janne Korpelalle. Se osoittautui erittäin hyväksi päätökseksi, sillä pystyin itse keskittymään paremmin taiteelliseen puoleen ja levykin varmasti kuulostaa nyt paremmalta, kun sen miksasi alan ammattilainen. Kaiken kaikkiaan ensimmäisestä päivästä valmiiden, masteroitujen biisien kuulemiseen meni noin vuosi. Koko levyn työstäminen oli hyvin positiivinen kokemus ja uskon, että menemme samalla kaavalla seuraavankin kanssa ellei jotain mullistavaa tapahdu tässä välissä.

Onko albumilla jonkinlainen teema? Jos on, niin mistä se on lähtöisin?

Olen pari kertaa elämässäni lähtenyt tekemään konseptilevyä, ja tälläkin kertaa oli sama tavoite. Olen tosin kiitollinen siitä, että tälläkin kertaa epäonnistuin siinä tavoitteessa. Tähän mennessä aina jossain vaiheessa on tuntunut siltä, että materiaali haluaa mennä omaan suuntaansa. Se onkin kenties se palkitsevin osa sävellysprosessista, kun materiaali vaan soljuu lävitseni ja tuntuu, että pitää vaan painaa rec-nappia ja olla vaan jonkinlainen välikappale koko hommassa. Tämä ei siis todellakaan ole kovin yleistä, ja siitä syystä aina kun tähän on mahdollisuus, otan sen vastaan avosylin. Joten tapahtuikin niin, että albumi, jonka alun perin piti olla teemalevy, rikkoutui seitsemäksi eri kappaleeksi ja kokonaisuudeksi. Albumilla ei siis ole yhtä kaiken käsittävää teemaa, mutta kaksi yleistä toistuvaa aihetta löytyy: haasteet ahdistuneisuuden ja masennuksen kanssa, sekä pureutumista nykyajan polarisoituneeseen ja kärjistyneeseen vuorovaikutukseen varsinkin netin ja sosiaalisen median suhteen. Pyrin olemaan lyriikoissani mahdollisimman rehellinen, ja siispä ne monesti ovatkin hyvin henkilökohtaisia, omista kokemuksistani ja aivoituksistani kertovia.

Millaisia vaikutteita levyllä voidaan kuulla?

Olen aina ollut sitä mieltä, että kannan vaikutteeni ja esikuvani ylpeästi ja näkyvästi (tai kuuluvasti). Eli jos omaa samanlaisen musiikillisen taustan kuin meikäläinen, niin pystyy aika selvästi huomaamaan että mitä artisteja ja bändejä olen fiilannut vuosien varrella ja määrättyjä biisinosia säveltäessä, ainoastaan sävellyskynä on teroittunut ajansaatossa ja kappaleet ovat rikastuneet nyansseilla, joiden läpi en olisi osannut kommunikoida aiemmin. Eli jos säveltämistä katsotaan kuin kieltä, niin kieliopin perusteet omaksuin bändeiltä kuten Dream Theater, Circus Maximus, Devin Townsend, Pain of Salvation, A.C.T jne., mutta murteita on tarttunut mukaan sitten laajemmalta skaalalta, joista suurimpana voisin mainita yhden lempiyhtyeistäni, Toton. En siis kaihda kliseitä tai juustoisuutta (auditiivisessa tai fyysisessä muodossa), enkä ole missään vaiheessa laittanut hirveästi painoarvoa originaalisuudelle säveltäessä, mutta uskon että meidän sekoitussuhteet noille kliseille, juustoille ja muille aineksille ovat aidosti omamme. Jos haluaa kokea mahdollisimman tiiviissä paketissa ne keskeisimmät musiikilliset vaikutteet ja suuntaamukset, jotka ovat läsnä tällä levyllä, niin levyn nimikkokappaleessa ne ovat puristettu kaikki yhteen biisiin!

Miten albumi eroaa debyyttialbumistanne?

Hyvin paljolti. Vaikka olen hyvin ylpeä debyytistämme, niin tämän levyn varjossa se tuntuu enemmänkin demolta ainakin minulle. Esikoislevyllä oli selvä tehtävä: saada homma rullaamaan ja bändi alulle. Bändissä oli silloin itseni lisäksi vasta basistimme Antti Varjanne ja olin vanhan bändin kuoppaamisen jälkeen vapautunut ja innoissani uuden aloittamisesta. Siispä tuntui loogiselta tehdä jonkinlainen ”proof of concept”-tuotos, millä sitten hakea jäseniä ja saada homma alulle mahdollisimman tehokkaasti. Tällä kertaa meillä oli esiintyvä kokoonpano ja oikea bändi. Vaikka teimme ”State Of Mind” -singlen jo yhdessä vuotta aiemmin, niin oli tämä meidän ensimmäinen täyspitkä yhtyeenä, ja se oli ajatuksena myös hyvin jännittävä. Siinä missä ensimmäisellä levyllä pauhasi konerummut, niin nyt yksi uusi merkittävä voimavara oli Rudy Fabritiuksen jämäkkä, mutta nyanssirikas rumpalointi. Bändissämme livekitaristina tuohon asti toiminut Janne Korpela hoiti myös äänityksen ja miksauksen mallikkaasti ja siispä saundit ovat 6-0 paremmat kuin ensimmäisellä levyllä. Biisinkirjoitusta myöten kaikessa on menty hurjasti eteenpäin!

Löytyykö levyltä jotain sellaista biisiä, josta olet erityisen ylpeä?

Olen hyvin tyytyväinen levyyn kokonaisuutena, mutta ne pikkuriikkiset koukut ovat ne, joista saan suurimmat nautinnot nyt kun kuuntelen biisejä taas pitkästä aikaa läpi. ”Strawsissa” varsinkin kulminoituu ajatus siitä, että kappale on päältä katsottuna suhteellisen simppeli, mutta pintaa syvemmältä löytyvät ne progressiiviset elementit. Esimerkiksi kertosäe on hyvin popahtava ja mieleenpainuva, mutta kitaravallia on alla 6-8 raitaa, lauluraitoja vähintään saman verran ja komppikin kääntyy kiertojen taitteessa tekemättä kompromisseja menevyydessä. Tämän balanssin saavuttaminen oli henkilökohtaisesti hyvin palkitsevaa.

Mitä progressiivinen musiikki on mielestäsi?

Lainatakseni hieman eri kontekstissa Gorgorothin entistä nokkamiestä, tämä musiikki on minulle ”vapautta.” Minulle progressiivinen musiikki on aina meinannut sitä, että voi halutessaan tehdä vaikka 40 minuuttisen biisin, teknisiä osia, kitaratiluja, polyrytmejä ja kaikenlaisia haastavia asioita mitä genressä kuulee puutumiseen asti, tai sitten voi myös tehdä 3-4 minuuttisen verse-kertosäe-verse-kertosäe-C-osa-kertosäe-kertosäe pop-rakenne biisin. Kumpaakin maailmaa tavataan tässä genressä ja mielestäni se on rikkaus. Aihealueita on myös perus rakkauslauluista hyvin kokeellisiin aiheisiin.

Suomessa on yllättävän vähän modernia progressiivista metallia esittäviä bändejä. Mistä tämä mielestäsi johtuu?

Hyvä kysymys! Mielestäni tässä asiassa pitää muistaa, että Suomi on pieni maa, ainakin jos väkilukuun oikein katsotaan. Suomi on metallin luvattu maa johtuen osittain siitä, että sillä on joskus lyöty läpi ja siitä myös johtuu se, että on lähes yksinomaan se metalli mitä esimerkiksi Radio Rockilla pauhaa parin tunnin luupilla. Esimerkiksi tämän takia progressiivista metallia (ja monia muita marginaaligenrejä) ei tueta sisältäpäin tässä maassa kovin paljoa. Pieniä bändejä syntyy ja sitten kuolee pois, kun hommat ei mene vuositolkulla eteenpäin. En ole esimerkiksi itse nähnyt yhtäkään genren festivaalia edes klubitasolla Suomessa. Toki siinä on se noidankehä, että turha sellaisia festareita on järjestää, jos ei bändejäkään ole. Tällä vastauksella en nyt meinaa, että katkerana pubimuusikkona vaatisin ”oikeutta” omalle kohdalleni, vaan olen vilpittömästi sitä mieltä, että tässä olisi hyvin rakoa sellaiselle taholle, joka siihen uskaltaisi heittäytyä, koska kyllä genren kansainväliset bändit kuten Dream Theater, Devin Townsend, Pain of Salvation, Leprous, Haken jne. jengiä vetävät ja monesti myyvät keskikoon venuet loppuun. Toki koronaviruksen vaikutukset nyt iskevät jo valmiiksi kuolonkorinoissaan sätkiviin klubikoon venueihin tuntuvasti. Toivottavasti näille bändeille löytyy jatkossakin keikkapaikkoja.

Julkaisitte musiikkivideot kappaleille ”Straws” ja ”Decay”. Millaista videoiden kuvaaminen oli?

Kuvasimme kaksi loistavaa musiikkivideota Lakea Film -nimisen porukan kanssa viime kesänä. ”Straws” oli niistä ensimmäinen julkaisu ja toinen on vielä tuleva levyn ilmestymisen yhteydessä kappaleelle ”Decay”. Musiikkivideoiden kuvaaminen on aina rankkaa, varsinkin jos tarkoituksena on kuvata fyysisesti näyttävää bändisoittoa. Se tarkoittaa monen tunnin heilumista, mutta Lakean kanssa hommat menivät yllättävän kivuttomasti ja kuvauksissa oli jopa hauskaa! Lopputuloksiin olemme myös enemmän kuin tyytyväisiä, eli voin sanoa kummankin videon kohdalla, että oli ehdottomasti kokemuksen arvoinen tapaus!

Millainen on mielestänne kotimainen musiikkikenttä vuonna 2020, ja minkä yhden asian muuttaisit siinä jos voisit?

No nyt on iso kysymys. Musiikin tuottamisesta löytyy kyllä medianomin tutkinto, mutta valmistumisen jälkeen 2017 en ole päivääkään niitä hommia työkseni tehnyt, eli näin täysin maallikkometallimuusikon näkökulmasta tämä yksi asia mihin toivoisin muutosta olisi moninaisuus tai lähinnä sen puute. Tässä taas palataan siihen, että Suomessa ei globaalilla skaalalla hirveästi jengiä ole, eli se mikä lyö läpi myös lypsetään kuiviin niin pitkään kun lypsettävää riittää ja muut asiat jäävät sitten marginaaliin. Tähän tosin vaikuttaa varmasti myös kulttuurin ja eritoten musiikin kulutuksen pinnallistuminen ja nopeutuminen streaming-palveluiden kautta. Meillä on nopeasti dataa siitä mikä myy ja menestyy, siinä on vähiten rahallista riskiä. Tämä on mielestäni harmi, koska metallissa genrenä on kenties eniten alagenrejä kun verrataan muihin musiikkilajeihin.

Omasta mielestäni kulttuurissa pitäisi ottaa riskejä ja kokeilla, olla moninaisia ja rohkeita, mutta toki olla myös vapaa tallaamaan sitä valmiiksi tallattua polkua. Voihan se olla, että undergroundin kuuluukin olla juuri sitä vähemmän tunnettua, ainakin monen hipsterin mielestä. Nämä nyt ovat vain kolmekymppisen pub-tason progemuusikon tuntemuksia ja sanottakoon, että rockin ja metallin ulkopuolella kirjoa on paljon enemmän ihan radiossakin.

Joviac toimii tällä hetkellä triona, mutta livenä mukana on myös toinen kitaristi. Koetko, että dynamiikka toimii parhaiten näin, vai haaveiletko esimerkiksi kosketinsoittajan pestaamisesta?

Kyllä vain! Joviac on aina ollut livenä kvartetti, koska meillä on niin paljon kitaroita biiseissä, eikä tuntuisi mielekkääksi laittaa niitä kuitenkaan taustanauhoihin kuten koskettimien suhteen ollaan jouduttu tekemään. Lisäksi asiaan myös vaikuttaa se, että laulun ohella kitarointi vie oman rajallisen aivokapasiteettini jo äärimmilleen monessa kappaleessa, eli siitäkin syystä on huojentavaa, että on lavalla joku jakamassa kitarointitehtäviä. Ensimmäiset pari vuotta livekitaroista vastasi Janne Korpela ja tällä hetkellä meillä on Everwave -nimisestä yhtyeestäkin tuttu Joona Niemi kakkoskitaristina. Bändin alkuvaiheessa pohdiskelin kosketinsoittajan pestaamista paljon ja kyselinkin muutamia tyyppejä, mutta syystä tai toisesta bändi vaan kasvoi tämän näköiseksi. Tässä vaiheessa meillä on Antin ja Rudyn kanssa kolmistaan niin hyvät kemiat ja kaikki rullaa todella vaivattomasti, niin en ole halunnut lähteä kovalla kädellä kokoonpanoa sorkkimaan, eli ”if it ain’t broke, don’t fix it”. Se ei toisaalta meinaa, etteikö kokoonpano voisi joku päivä kasvaa tarpeen tullen, mutta sen pitäisi tapahtua orgaanisesti. Rakastan syntetisaattoreita (ja itse asiassa olen mukana kehittämässä modulaarisia syntetisaattoreita työkseni Audiospektri Finland -nimisessä firmassa) eli niitä tullaan ehdottomasti kuulemaan musiikissamme tulevaisuudessakin. Houkuttelevaa kosketinsoittajassa olisi sekin, että sitten olisi yksi asia vähemmän taustanauhoille, ehkei niitä edes enää välttämättä tarvitsisi siinä vaiheessa.

Mikä on visiosi Joviacin tulevaisuudesta?

Meidän tavoitteet bändinä ovat suhteellisen simppelit: tehdä parempaa musiikkia ja tavoittaa enemmän ihmisiä. Toive, jonka varmasti jokainen meidän kokoinen bändi jakaa. Henkilökohtaisella tasolla taas musiikki on minulle eräänlainen pakko. Jos en tekisi musiikkia Joviacin nimen alla, niin jonkun muun. Sen kautta pääsen toteuttamaan ja ilmaisemaan itseäni, kaksi aktiviteettia, jotka ovat muiden muassa hyvin lähellä sitä ydintä mitä olen ihmisenä. Voin olla hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut kasattua tämmöisen koplan mielettömiä muusikoita ja parhaita ystäviäni, joiden kanssa voin tehdä tätä hommaa rehellisesti ja avoimesti ilman sitä, että minun tarvitsisi perustella taiteellista näkemystäni kenellekään.

Kiitos paljon ajastasi! Millaisia terveisiä haluaisit lähettää tätä haastattelua lukeville?

Kiitos itsellenne! Tykätä meistä ei tarvitse, mutta jos olet antanut musiikillemme mahdollisuuden, olen ikuisesti kiitollinen.