Suomalainen death metal ei välttämättä juhli maan suurimpien medioiden otsikoissa tai saa osakseen suuren yleisön arvostusta, kun puhutaan kotimaisen metallin menestyksestä maailmalla. Mutta kuolonmetalli on ollut jo pitkään tärkeä vientituotteemme, kun puhutaan musiikista. Suomalainen death metal on arvostettu tyylilaji maailmalla alan harrastajien keskuudessa; bändit kuten Demigod, Demilich, Convulse, Purtenance ja Rippikoulu ovat tuttuja ihmisille aina Brasiliasta Norjaan ja Thaimaasta Kanadaan.

Erilaiset zinet ja äärimetallin hakuteokset kirjoista nettiarkistoihin ja YouTube-videoihin ovat käsitelleet suomalaista death metalia, mutta on tärkeää, että aiheesta on myös omaa kirjallisuuttaan. Markus Makkosen sekä Kim Strömsholmin teos ”Rotting Ways To Misery: The History Of Finnish Death Metal” on kattava lisäys kotimaisesta metallimusiikista kertovaan kirjallisuuteen.

Noin 300 sivua sisältävä opus esittelee kotimaisen death metallin historiaa aina sen esi-isistä nykypäivään. Mukana on paljon aikaisemmin julkaistuja valokuvia bändien ja muusikoiden henkilökohtaisista valokuva-albumeista, haastatteluja niin skenen tekijöiltä ja tutkijoilta Suomesta kuin maailmaltakin. Ääneen pääsevät laaja joukko kotimaisia death metal -muusikoita, jotka tuovat kirjaan mielenkiintoisia anekdootteja ja analyysia tyylin kehittymisestä Suomessa ja sen leviämisestä maailmalle. Joukossa on myös toimittajia ja median edustajia, kuten esimerkiksi Klaus Fleming sekä Infernon päätoimittaja Matti Riekki. Lisäksi teoksessa annetaan varsin kattava kuuntelulista 80-luvun lopulta aina vuoteen 2019, ja historian lisäksi esittelyyn pääsevät myös tämän hetken death metal -yhtyeet, jotka pitävät skeneä hengissä.

Teoksen rakenne on looginen; tarkastelu aloitetaan siitä maaperästä, josta death metal lähti Suomessa versomaan. Kirja käyttää pari lukua 80-luvun speed metalin ja thrashin tarkastelemiseen, ja nostaa esille analyysia siitä, miten kyseinen ilmapiiri oli otollinen death metalin rantautumiselle ja nuorten muusikoiden kiinnostukseen äärimetallia kohtaan. Kirjassa huomioidaan ulkomaisten death metal -veteraanienkin kommentit siitä, kuinka suomalaisella death metalilla on täysin omanlaisensa soundi. Näin ollen teoksen huomiot esimerkiksi siitä, kuinka jo varhain Slayerin, Sepulturan, Voivodin, Sodomin ja Celtic Frostin musiikkiin ihastuneet soittoniekat omasivat tarpeeksi hyvän soittotaidon kyetäkseen soittaa paikoitellen hyvinkin teknistä ja avant-garde -henkistä musiikkia, tuntuvat käyvän järkeen. On hienoa, että syyksi ei tarjota pelkästään samoja toteamuksia ”kylmästä” ja ”pimeästä” pohjoisesta – vaikka myös nämä syyt ovat ymmärrettävästi esillä yhtenä inspiraation lähteenä.

Kirjan keskivaiheilla päästään käsittelemään laajasti erilaisia kotimaisia death metal -yhtyeitä, ja tämän tyylinen skenen laajamittainen perkaaminen muodostaakin leijonanosan teoksen sisällöstä. Voisi melkein sanoa, että teoksessa nostetaan jossain kohtaa esille kakki aina A:sta Ö:hön; Amorphiksesta Xysmaan ja Adramelechista Unholyyn. Hieno lisä kirjassa oli myös se, kuinka se ei keskity pelkästään bändeihin, vaan mukana on myös esimerkiksi levykauppoja ja levy-yhtiöitä, joiden vaikutusta suomalaiseen death metaliin käydään kiehtovasti läpi. Helsinki Death Fest olisi voinut tietysti ansaita oman lukunsa kirjasta, sillä kyseessä on kuitenkin merkittävä tekijä skenessä.

Toisinaan kirjan olisi toivonut heijastelevan myös sen keskivaiheilla sitä, mitä tapahtui Suomessa ja maailmalla kulttuurisesti, jotta death metalin kehitystä läpi 90-luvun tähän päivään olisi voinut seurata suurempaan narratiiviin verraten. Tämä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen vika, sillä aikajanaa luodaan muutoin varsin onnistuneesti ja ihailtavan yksityiskohtaisesti.

Opus nojaa hyvin vahvasti eri avainhenkilöiden ja muusikoiden antamiin haastatteluihin. Sen sijaan, että koko teos olisi kirjoitettu puhtaaksi haastattelujen pohjalta, on teoksessa valtavasti litteroitua haastattelutekstiä, jolloin muusikot ja alan ihmiset pääsevät suoraan ääneen omina itsenään. Tämä on hieman kaksipiippuinen juttu; toisaalta haastattelujen lisääminen kirjaan painottaa omalla tavallaan kotimaisen death metalin yhteisöllisyyttä ja kulttuuria antamalla äänen suoraan tekijöille itselleen, mutta toisaalta lukuisat perättäiset lainaukset rikkovat välillä punaista lankaa. Lopulta haastattelut eivät tunnu vievän kirjasta mitään pois, ja ne tekevät kirjasta omalla tavallaan tietynlaisen laajamittaisen zinen. Tämä on varmasti juuri sopiva estetiikka death metalia käsittelevälle teokselle.

Rotting Ways To Misery vakuuttaa informaation määrällään. Yksiin kansiin on koottu reilusti tietoa bändeistä, muusikoista, skenen kehityksestä sekä kotimaisen death metalin merkityksestä kansainvälisellä tasolla metallimusiikista puhuttaessa. Alan tekijät ovat päässeet ääneen antamaan omaa analyysiaan, kiinnostavia anekdootteja sekä asiantuntijalausuntoja. Teoksen voi helposti kuvitella säästävän paljon vaivaa ihmiseltä, joka haluaa selvittää pintapuolta syvemmin sen, miten death metal on Suomessa kehittynyt 80-luvun lopusta tähän päivään. Kirjaa ei myöskään voi syyttää liiallisesta kaanonin ihailusta, sillä mukana on reilusti uudempiakin bändejä suuremmista pienempiin, joten lukija ei myöskään jää oman onnensa nojaan, kun pitäisi lähteä katsomaan parhaillaan toiminnassa olevia bändejä keikoille ja täydentää levyhyllyä. On helppoa nähdä, että Rotting Ways To Misery on kirja, jota suositella kaikille niille, jotka haluavat perehtyä kotimaisen death metalin juuriin, kehitykseen ja tärkeisiin kokoonpanoihin.

9/10