Röyhkeän ja roisin meiningin jatkumoa – Steel Pantherin ”All You Can Eat” 10 vuotta

Provosoivista ja pitkälti hyvän maun toiselle puolen menevistä sanoituksistaan tunnettu Steel Panther julkaisi 1. huhtikuuta vuonna 2014 kolmannen albuminsa ”All You Can Eat”. Pitkäsoitto oli jatkumoa bändin vuonna 2009 julkaisemalle debyytille ”Feel the Steel”, jota seurasi ”Balls Out” kahta vuotta myöhemmin. ”All You Can Eat” nousi ilmestyessään Suomen virallisen albumilistan sijalle 37.

Singleinä levyltä julkaistiin raidat ”Party Like Tomorrow Is the End of the World”, ”The Burden of Being Wonderful” ja ”Gloryhole”. Kuten aikaisemmilla myös tällä pitkäsoitolla jo biisien nimet kertovat aihealueesta ehkä sen olennaisen. Jos edellä mainitut singlet eivät kertoneet tarpeeksi, eivät ”Gangbang At the Old Folks Home” tai ”Fucking My Heart In the Ass” enää jättäne arvailujen varaa.

Kaikissa sanoituksissa ei liikuta siellä navan alla mutta toki muuten kieli poskella ja itseään kehuvissa tunnelmissa. Esimerkkinä vaikkapa ”The Burden of Being Wonderful” ja säkeistö ”I’m just a Maserati in a world of Kias / Genius wouldn’t describe any of my ideas / If I was born in 1453 Leonardo da Vinci would be jealous of me / But a world of Stevie Wonders would never see / It’s a burden being wonderful like me”. Leonardo da Vinciin viitataan myös albumin kansikuvassa, joka on parodia taiteilijan maalauksesta nimeltään The Last Supper.

Jos unohdetaan sanoitukset ja keskitytään sen sijaan musiikkiin, on Steel Panther kieltämättä bändi täysin omassa luokassaan. Kieltämättä on hieman vaikeaa sanoa, onko homma sittenkään pelkkää parodiaa, vai onko yhtye enemmän tai vähemmän tosissaan. Sävellyksellisesti biisit ovat kautta linjan laadukkaita, ja esimerkiksi ”Bukakke Tears” on melkoisen hieno balladi.

Steel Panther on kutsunut albumeilleen mukaan myös vierailijoita, eikä tässäkään tapauksessa ole tehty poikkeusta. ”Gangbang At the Old Folks Home” -raidalla kuullaan Def Leppardin Vivian Campbellin kitarasoolo, ja ”The Burden of Being Wonderfulin” viuluosuuksista vastaa Kiara Ana Perico.

Tosikoille tai muille herkästi mielensä pahoittaville albumia, kuten Steel Pantheria yleensäkään, ei voi suositella. Sen sijaan yhtyeen faneille ”All You Can Eat” tarjoaa tuttua laatua, eikä meininki ole bändin edellisiltä levyiltä ainakaan seestynyt. Se jääköön kuulijan harkintaan, missä vaiheessa vitsi auttamattomasti vanhenee.