Ruisrock, 4.–6.7.2014

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 11.7.2014

OFFSPRING2Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna ulkoilmaihmisille tarjoiltiin Lounais-Suomen Turussa järjestysnumeroltaan 44. koko kansan Ruisrock-festivaali. Vanha mammutti jatkoi tänäkin vuonna samoissa suurissa merkeissä, samalla toimivalla Ruissalon kansallispuistoalueella, lähes samalla toimintatavalla ja yhteistyökumppaneilla kuin aikaisemminkin. Laajasti markkinoidulla tapahtumalla oli palveluita vaikka millä mitalla puhelimenlatauspisteistä ikivihreisiin festarisumopainikenttiin. Luonnonsuojelua painotetaan edelleen, mistä suuret plussat järjestäjälle Vantaan Festivaalit Oy:lle; onhan Ruisrockia vaadittu siirrettäväksi pois Ruissalon saarelta muun muassa festivaalin ympäristövaikutusten vuoksi.

Ohjelmatarjonta on täällä rantakaupungin juhlissa aina ollut vaihteleva, ja tarjontaa katsoessa on moni varmasti ihmetellyt festivaalin ”rock”-päätettä: pääesiintyjiksi on buukattu elektro- tai rap-artisteja, indie-musiikkia on paljon ja rock on muutenkin melko marginaalissa. Tämä ei ole välttämättä edes paha asia, mutta kattaus näyttää kuulemma jossain määrin enemmänkin Flow-festivaalien ohjelmalta. Mene ja tiedä, aurinkoinen Ruissalo tarjosi hymyn suuhun minkä tahansa musiikin diggarille. Eikä 93 000 ihmisen yleisöennätys voi olla kauhean huono meriitti, joistain naruista on vedetty oikein.

Kaupallinen yhteistyö

Vinyylien suosio kasvaa kasvamistaan - Backstage Rock Shop tuo myyntiin kiinnostavia harvinaisuuksia ja uudelleenjulkaisuja →

Perjantai
SANTACRUZAikaisin Ruissaloon saapuessani olivat ”ananastukat” ja viihtyneen näköiset lomalaiset valloittaneet näkyvyyden festivaalireitillä. Muutama ihminen oli alueen ulkopuolella jo talutuskunnossa, jokunen taisi olla jo järjestysmiesten otteessakin. Sisäistyessään itse alueelle alkoivat ihmiset tuuletella auringonpaahteessa ja kaivaa piilopulloja housujen sepaluksistaan ja laukuistaan. Koffin anniskelualueen tutkimisen jälkeen oli aika mennä Rantalavalle todistamaan tuoretta suomalaista rokkienergiaa, joka tunnetaan nimellä Santa Cruz. Olo oli hieman hölmistynyt, koska en tunnistanut ensimmäistäkään kappaletta, kunnes jokin bändin ”radiossa soinut biisi” pärähti käyntiin. Itselläni vähälle huomiolle jäänyt bändi kärsi melko suttuisista soundeista, mutta lavaenergia korvasi tämänkin. Ei tietenkään ole helppoa olla festivaalin ensimmäisiä esiintyjiä ja samalla nauttia siitä hommasta, mutta kyllä siellä jokunen ihminen oli eksynyt paikalle antamaan tukea. Pienistä pettymyksentunteista huolimatta nostan hattuani tälle poppoolle, olisi se voinut olla helvetisti huonompikin veto (tai bändi).

STONECruzin jälkeen soitti Niittylavalla Sonata Arctica, mutta yhtye ei vain ole jaksanut koskaan innostaa. Valitettavasti tämä on liian laiska live-bändi omille korvilleni eikä ole ikinä sytyttänyt ensimmäistä levyä lukuunottamatta. Seuraava oikein sopiva arvioitava oli 80-luvun loppupuolelta tuttu, keravalainen rässiryhmittymä Stone. Telttalavan eturiviin ehti hyvin ennen keikkaa, mutta tulihan sitä porukkaa todistamaan jo muutaman comebackin tehnyttä yhtyettä – siksi merchandise-tiskillä sen kiertuepaidoissa lukikin ”Flogging a Dead Horse”. Viimeksi tämä poppoo soitti Ruisrockissa 2009 Niittylavalla, joten teltta takaisi taatusti intensiivisemmän tunnelman soundeineen ja pitteineen. ”Get Stonedin” lähtiessä käyntiin alkoi päänpyöritys ja kaaos, turvamieskin mainitsi, että ”ei hypitä enää aidan päälle”. Pääosin basisti-laulaja Janne Joutsenniemen säveltämät kappaleet toimivat edelleen adrenaliinivirtojen lailla, vaikka pääosa materiaalista onkin yli 20 vuotta vanhaa. Roope Latvalan ja Markku Niirasen kuusikielinen yhteistyö huomattiin mm. kappaleissa ”Brain Damage” ja ”Back To The Stone Age”, ja Pekka Kasari jaksoi perkussioida naksukomppia ja muita hienouksia. ”Ei perkele, tässähän ON Suomen paras livebändi” -ajatus tuli mieleen keikan puolivälissä. Ja Joutsenniemellä on maailman hienoin Jacksonin Goatse-bassokitara. Encoren tullessa oli hikinen yleisö ehkä aavistuksen Nukkumatin aineissa, mutta Finlandia-hymni ja ”No Anaesthesia!” -levyn ensimmäinen kappale ”Sweet Dreams” pisti jengin bailaamaan armottomasti niin, että leit lensivät päästä. Lopetus oli mahtava, mutta tätä musiikkia halusi kuitenkin vain lisää. Tältä erää tämä oli myös (taas) Stonen viimeinen keikka, jonka arvosanaksi annan 5/5. Milloin tulee seuraava viimeinen keikka?

Tässä välissä tuli katsottua Death Hawks , mutta bändin psykedeelinen rock ei hirveästi iskenyt ennen järeämpää Bodomia. Esiintyminen ei missään nimessä ollut huonoa, mutta AD/HD-fiilikset eivät kestäneet niin luovaa menoa tuohon aikaan. Pahoittelut.

COB_bbqparty_arttujalostsocietyHetken erästä nimeltä mainitsematonta kapitalistiräppäriä katsottuani oli aika vaihtaa suunta rantalavaa kohti, jossa Cheek of… ei kun Children Of Bodom aloittaisi jo Tuska-festivaaleilta tutun grillibailunsa. Taustalakanana toimi ”Bodom Beach Barbeque”, jossa surullisenkuuluisa teltta on tämän tunnetun järven rannalla pallogrillin vieressä. Pienen odotuksen jälkeen ilmoille lähti yhtyeen yksi parhaimmista kappaleista ”Silent Night, Bodom Night”. Intensiivinen soitto oli pitkästä aikaa oikeasti intensiivistä, eikä elämäntapojansa muuttanut Alexi Laiho sählännyt niin paljon kuin männä vuosina. Heti perään pamahti svengaava ”Hate Me!”, joka viimeistään sai kaikki paikallaolijat skeneä katsomatta pyörimään. Moshpitit kävivät välillä ahtaaksi, wall of deathit murskasivat paikallaolijat ja yleisö tuntui nauttivan festivaalin ehkä rankimmasta tarjonnasta. Helvetin upeasta soundista kärsi ainoastaan Jaska Raatikaisen basarit nopeimmissa kohdissa, mutta miehen soitto on niin terävää, ettei tuo menoa haitannut ns. vittuakaan. Grillibileet ja vanhat jenkkiautot koristivat lavaa, Lost Societyn kaverit grillailivat hyödykkeitä lavalla ja heittivät niitä yleisölle, ja Radio Rock -skaban voittajat saivat nauttia keikasta lavalla. Roope Latvalan meininkiin toinen esiintyminen saman päivän aikana ei vaikuttanut ollenkaan, olihan hän vaihtanut Stonen aikana käyttämänsä ”Soittakaa Paranoid” -paidan mukavaan Havaiji-paitaan, joka sopi tällaiseen skeneen kuin nyrkki silmään (aivan kuten Alexin fedora-hattukin).COB2 Toiseksi viimeisen kappaleen sai yllättäen aloittaa Janne Wirman: kun ”Downfall” lähti käyntiin, ei jäänyt enää kysyttävää bändin taidokkaasta audiotykityksestä. Sen jälkeinen ”Hate Crew Deathroll” korkitti loistavan esiintymisen ja jäi jokaisen paikalla olleen aivoihin hyvänä muistona – paras COB-keikka aikoihin! Uudet biisit, kuten ”Halo Of Blood”, ja hittibiisit, kuten ”In Your Face”, eivät ole pitkään aikaan kuulostaneet noin hyviltä. ”Transference” olisi ollut kiva todistaa, mutta ehkä ensi kerralla. Henkka T. Blacksmith tuli keikan jälkeen vastaan alueella, jalat maassa. Jee! T. COBHC-fanityttö.

OFFSPRINGSeuraavana listalla oli Ruisrockin yksi odotetuimmista akteista: The Offspring ja ”Smash”-albumi. Voi hyvät hyssykät, mitkä lapsuuden nostalgiapärinät tulikin koettua. Lätyn kuuluisa radioääni toi kylmät väreet niskaan, ja sitten oli meno irti ”Nitro (Youth Energy)”:n tahdissa. Vaikka vanhahkot jäärät eivät vaikuttaneet olevan enää niin iskussa kuin vuosikymmeniä sitten, oli esitys todella mukiinmenevä. Suurimmat aplodit menevät 2007 kyytiin hypänneelle rumpali Pete Paradalle, joka piti iskun tahdissa. Yleissoundi olisi voinut olla ehkä vähän rosoisempi niin kuin itse levyllä, mutta ehkä soundi- ja live-korva muuttuu ajan myötä itse kullakin. Mielestäni paras veto oli ”Something To Believe In”, mutta kyllä levyn kovimmat ja tunnetuimmat kappaleet ”Come Out And Play (Keep ’Em Separated)” ja ”Self Esteem” saivat porukan tanssimaan ja rannan rytisemään. Mutta ei Offspring pelkästään yhteen levyyn keskittynyt, vaan keikalla tuli muutama biisi myös ”Americanalta”, mm. pakolliset ”Why Don’t You Get A Job” ja ”Pretty Fly (For A White Guy)”.  Kyllä oli Offspring-faneille täyteliäs setti, ja keulakuva D. Holland osasi ottaa yleisön mukaan sekä vaihtaa taustalakanan ihan itse vetämällä köydestä. Jossain vaiheessa settiä tuntui sekä yleisö että esiintyjät vähän väsyvän, mutta hittibiisit pelastivat tunnelman näinkin geneerisen yleisön edustaessa, kivaa oli kuitenkin. Jollain muulla saattaa olla tästä enemmän sanottavaa, mutta kyllä The Offspring lunasti lupauksena. Punk rock ei kuole koskaan!

Päivän lopetti eräs pitkätukkainen, muodikkaasti pukeutunut ranskalainen ainakin 10-metrisessä tornissa soitellen muiden artistien ja yhtyeiden remixejä. David Guetta keräsi suuren yleisömeren niittylavalle ja porukalla näytti olevan hauskaa. Kuitenkin, ”kiitti, mulle riitti” oli seuraava ajatus – festarit vaihtuivat kotimatkaan.

Lauantai
Naamanvaihdon ja korjaussarjan jälkeen oli aika tehdä festarieväät ja painua takaisin Ruissalon vehreyteen. J. Karjalaista sai kuunnella ulkopuolella jonotellessa, sillä kaikki halusivat juuri sopivasti samaan aikaan sisään. Puolen tunnin jonotuksen jälkeen ehti juuri ja juuri suomalaisen metallimusiikin kulmakiven eli Stam1nan esiintymiseen Telttalavalle. ”Panzerfaust”, tuo ”SLK”:n ensimmäinen julkinen lohkaisu, näytti maistuvan yleisölle. Jotain jännää live-paketissa kuitenkin oli, sillä basisti Kai-Pekka Kangasmäki oli ilmeisestikin murtanut sormensa ja keskittyi pelkästään (tausta)vokaaliratkaisuihin. ”Teppo Velin” -bassoa soitti Pyry Hanski, joka toimii basistina Mörbid Vomit -yhtyeessä ja on soittanut myös Before The Dawnissa. Tukka näytti pyörivän yhtä railakkaasti kuin korvattavalla, myös soitto sujui häneltä tiukasti (näyttikin ihan Kaikalta promovaatetuksen, hihattoman nappikauluspaidan ansiosta). Hyyrysen hiuskato oli melkeinpä ainoa silmäänpistävä tekijä, muuten keikasta nautti kuin Timo Jutila rillailemisesta. Välispiikit olivat jälleen hyviä tai syvältä, parhaimmat kappaletykitykset olivat ”Susi-Ihminen” ja ”Luova Hulluus” sekä viimeisenä soitettu ”Eloonjäänyt”. Uuden albumin kappaleet saivat ihan uuden toimivuuden elävänä, sillä ”Salli Luonnollinen Kuolema” jäi monien mielestä vähän lässähtäneeksi eikä niin energiseksi kuin alkupään tuotanto. ”Rautasorkka” ja ”SLK” saivat uudelta lätyltä parhaimmat live-arvosanat. Voinemme olla kuitenkin yhtä mieltä, että Stam1na ei taaskaan pettänyt. Kiitos, Lemi!

LOSTSOCIETYTelttalavan tyhjennyttyä (jotkut jäivät odottamaan ruotsin Veronica Maggiota) tuli kiirus ehtiä Minirantalavalle, jossa toisen albuminsa viimeistellyt Lost Society laittaisi varsilenkkarit koville. Taisi tulla pojille harmillinen kompensointitrauma, kun olivat Tuskassa kuitenkin Inferno-lavalla ja Bodomin kanssa edellisenä päivänä Rantalavalla grillaamassa ja nyt pääsivät pienimmälle lavalle. Mutta eipä tuntunut meininkiin vaikuttavan pienuus pätkän vertaa: jengiä oli melkein kävelyreitille asti ja pitissäkin oli hyvä määrä porukkaa. ”Fast, Loud, Death” ja ”Terror Hungry” -levyiltä kuultiin tasaisesti kappaleita, toki uusimmat ja tiedetyimmät kappaleet olivat jälleen etusijalla. Eipä ole thrash metal kuulostanut näin hyvältä pitkään aikaan! Pientä moittimista tulee typeristä ja mauttomista välispiikeistä, mutta kyllä rokkitähdet oppivat ajan myötä – toivotaan, että heidän urakehityksensä jatkuu vielä kauan! Kappaleet ”Terror Hungry”, ”Kill (Those Who Oppose Me)” ja ”Toxic Avenger” saivat lyömään päätä ja nyrkkiä ilmaan. Nähtiin myös ”Have You Seen This Guy?” -ukkeli, vitsi kun tuli hyvä mieli! Allekirjoittanut kiillottaa valkoisia Asicsiaan vieläkin tiukan keikan jälkeen.

MICHAEL MONROELost Societyn vedon jälkeen alkoi äärimmäisimmille rock- ja metallipoliiseille pienimuotoinen laskukausi, sillä kovimmat mätöt olivat melkeinpä siinä. Onneksi seuraavaksi saatiin rock-uskottavuutta monien vuosien kokemuksella, sillä Michael Monroe valtasi Niittylavan. Positiivista energiaa pursuva yhtye julkaisi viime vuonna ”Horns And Halos” -albumin, joka toimii Matti Fagerholmin railakkaan esiintymisen kanssa oikein hienosti. Saksofonisoolot olivat silkkaa parhautta, mutta kyllä yleisön reaktiosta päätellen kovin kipale oli Hanoi Rocks -ajan CCR-cover ”Up Around The Bend”. Hirveästi en lähde Michael Monroen biisejä nimeämään tietämättömyyteeni vedoten, mutta esiintyminen oli oikein mukaansatempaavaa. Kyllä ne yli viisikymppiset tietävät, miten lava otetaan haltuun, kiipeilihän itse rokkikukko vuonna 2010 Slashin kanssa esiintyessään samaisilla festareilla lavarakenteisiin melko korkealle. Elämäntavat taitavat olla kohdillaan.

Sitten ilta alkoikin muuttua vähän pliisuksi. Studio Killers sai telttalavan pursuamaan, ja siellä oli HELVETIN ahdasta. Meinasi happi loppua useaan otteeseen ihmismassan keskellä, ja poistumisessakin oli ongelmia. Mielenkiintoinen akti ja sai kyllä asemansa ansiosta triviaaliyleisön mukaan. Haloo Helsinki! sai luvan täyttää loppuillan pienen tylsyyden, ja siinä se onnistui Rantalavan sykkeessä. Elli ja pojat jaksoivat mukavalla, kosiskelevalla musiikillaan täyttää sielun synkimmät aukot. Ja oli se Elli todella suloinen bassonsa varressa, ei voi muuta kuin hattua nostaa. Radiobiisejä ja käsimeriä koettiin taas, ehkä se maailma on tehty meitä varten?

Viimeisenä suuruutena lauantaina toimi Iso-Britanniasta roudattu Lily Allen. Taas oli Niittylava täynnä porukkaa todistamassa tätä pop-sensaatiota sekä hänen isoja tuttipullojaan. Siis: lavarekvisiittana oli välkkyviä tuttipulloja. Karismaattinen setti oli rauhaisa ja onnistunut erilaisine biiseineen, mutta vähän tyhjäksi jätti pääesiintyjä puhelin kädessään. Brittiaksentti oli hurmaava.

Sunnuntai
Sunnuntai, tuo auringon päivä, ei vaikuttanut millään tavalla niin lupaavalta kuin edelliset päivät – yleisömäärän pieneneminen yli 10 000:lla tuntui tekevän festivaalialueen ilmapiirille hyvää, mutta sen huomasi myös esiintyjäkaartin mielenkiinnottomuudesta. Oli siellä kuitenkin Vesku.

LOCALBANDThe Local Band” -superpoppoo” koostuu Alexi Laihosta, Olli Hermanista, Jussi69:stä ja Arttu Kuosmasesta, jotka vetävät Mötley Crüen hengessä erinäisiä rock- ja heavy-covereita. Porukan ensiesiintyminen oli Tavastialla joulukuussa 2013, ja tämä oli nyt toinen mahdollinen kerta todistaa kyseistä poppoota. Hauskaa vaikutti siinä neljän pintaan olevan myös krapulaisilla ihmisillä. Ihan hauska idea ja hienot ”Shout At The Devilmäiset” keikkapaidat muistuttivat taas, mistä kliseet on tehty. Loppujen lopuksi poppoo tuli Koffin VIP-puolelle, Alexi supportasi oikean hengen mukaisesti Kaaoszinen T-paita päällä. Pilvilinnoja eivät nämä herrat selkeästikään tarvitse.

1982 perustettu suomirock-legenda Alavudelta eli Kolmas Nainen oli oikein tervetullut sunnuntaita piristämään. Pauli Hanhiniemi ja kumppanit ovat comebackillaan ja yhdeksällä studioalbumillaan todistaneet paikkansa suomalaisen musiikin piireissä. Viimeinen tunnettu kappale ”Hyvää ja Kaunista” villitsi melko väsyneen yleisön, mutta mielestäni ukot jaksoivat koko keikan oikein reippaasti. Vaikka en itse kuulukaan tämän yhtyeen keskivertoikäluokan fanittajiin, osasi tästäkin taiteenalasta nauttia auringon paahtaessa.

Suomeen uudestaan syksyllä saapuva The 1975 esitti oikein mielenkiintoisen performanssin Louna-lavalla. Indierockiin ei-niin-perehtyneenä tunsin jotain kosmista vibaa tämän bändin kanssa, ei tullut ollenkaan tylsä olo. Bändiä pystyi kuvailemaan sanalla karismaattinen, eikä anti ollut yhtään ”pliisu” – korvat suorastaan nauttivat. Suositeltavaa on perehtyä tähän yhtyeeseen ja mennä todistamaan sitä Tavastialle lokakuussa.

Suomalaisten tunteiden tulkki Vesa-Matti Loiri, Lenni-Kalle Taipale ja taustabändi tarjosivat sydäntäsärkevän esiintymisen Rantalavalla. Pohjantähden alta löytyviä ikivihreitä tulkittiin esimerkiksi ”Vanhoja Poikia Viiksekkäitä” -kappaleen tahdissa, ja tulihan sieltä myös Veskun hittejä, kuten ”Niin Hyvää Puuta”. Selkeästi järjestäjät halusivat rauhallisemman päivän – siinä onnistuen. Taustabändin kitaristin vähän turhankin tärisevä elehtiminen ja suun aukinaisuus ärsyttivät silmää. Kai se oli se tunnelataus.

Kaaoszinen marginaalilukijalle ei ollut hirveästi kerrottavaa sunnuntain bändeistä, mutta brittiläinen You Me At Six taisi korjata tilanteen. Vaihtoehtorockin sanansaattajat loivat hyvän meiningin Telttalavalla. Karismaattinen laulaja Josh Franceschi kahlitsi ihmisten katseet ja osasi myös käyttää ääntään. Taas entisestään tuntematon yhtye toi valoa sunnuntain alhaisiin odotuksiin.
Rap-ihmisiä kosiskeltiin Wiz Khalifan lehtivihreän performanssin myötä. Alueella se kuuluisa ”paja” tuoksuikin kivasti aktin aikana. Ihan siedettävä esitys, yleisö ainakin oli mukana. Ja näkyi kameraruudulla myös paljasta pintaa jossain kohtaa. Mutta se siitä sunnuntaista.

Muutamia yleisiä huomioita Ruisrockista: alue oli kaikessa isoudessaan ja ihmismäärissään kompakti, ruokaa oli tarjolla niin nirsoille kuin suursyömäreillekin, oman pullon täyttö vesipisteellä toimi moitteettomasti ympäri mestaa. Leirintäalueesta en saanut hirveästi tietoa, mutta lauantaina siellä taisi olla telttajoogaa. Anniskelualueet itsessään oli hyvin hoidettuja, eikä korviini kauheasti tullut valitusta esimerkiksi jonotusajoista. Melko antiopiskelijaystävällinen oli neurotoksisten juomien eli alkoholien hinnoittelu, sillä yksi huurteinen kolmasosalitra mallasta maksoi anniskelualueella noin markettisixpackin verran, minkä päälle tuli vielä yhden euron pantti (jonka sai onneksi takaisin). Varmaankin tämän takia omia trokausviritelmiä löytyi joiltain oman elämänsä supermalleilta. Moni on myös varmasti eri mieltä joissain asioissa kirjoittajan kanssa, ja saa ollakin. Kokemuksensa kullakin.

Yleisöennätys oli tietenkin positiivinen yllätys, mutta hyvä markkinointi ja väkivahva menneisyys eivät voi asiaa huonontaa. Selkeästi kaupallisemmaksi on taas askel askeleelta menty, mutta näin se rahatalous taitaa toimia. Saa nähdä, kuinka sekalainen esiintyjäkatras tulee vuonna 2015 olemaan.

Teksti: Kristian Kankare
Valokuvat: Annina Sinisalo