Ruissalon rantabileissä myös hitusen rockia – Ruisrock 8.-10.7.2016

 

Ruisrock Festival 2016 - July 8.-10.7.2016 - Turku, Finland.
Santa Cruz – Ruisrock 2016

Auringossa kylpenyt Ruisrock 2016 rikkoi omat yleisöennätyksensä 100 000 hengen kävijämäärällään. Rockia siellä ei kuitenkaan ollut kuin nimeksi. Onneksi Patti Smithin ja Michael Monroen kaltaiset vanhan liiton tekijät sekä tuoreemmat Santa Cruz ja Teksti-TV 666 pitivät heikkona hehkunutta rockin liekkiä yllä.

Pakko myöntää se heti: vuoden 2016 Ruisrock ei kuulu minulle. Lähes jokainen headliner-tason artisti on minulle joko vieras tai sietämätön. En ole aiemmin kyennyt myöntämään sitä edes yhtä avoimesti kuin nyt, mutta keski-ikäisyys taitaa kolkutella ovella. Onneksi Ruisrock ei ikäkriisiä pode: se on itseäni noin kymmenen vuotta nuoremman yleisömassan mielestä uudistunut mainiosti kiinnittäessään pääesiintyjikseen Jack Ü:n, Major Lazerin, The Chainsmokersin ja Macklemore & Ryan Lewisin. Pudottelemistani nimistä näin jokaisen vain ohimennen, enkä ymmärtänyt niistä hetkistä juuri mitään. Lienee turha kritisoida mitään sellaista, mistä ei ymmärrä pätkääkään.

 

Ehkäpä juuri siksi kirjoitan tätä heavy metalin ja rockmusiikin harveneville kannattajille, joista osa oli eksynyt myös Ruissalon rannoille. Line-up ei siihen aihetta juuri antanut. ”Rock” tai ”metal” -otsakkeiden alla liikkuvista bändeistä näet lähes jokainen oli niitä kotimaisia, kaikki kesätapahtumat kiertäviä festarijyriä, jotka eivät itsessään juuri anna syytä saapua paikalle.

Stam1nan yleisöä - Ruisrock 2016
Stam1nan yleisöä – Ruisrock 2016

 

Perjantai 8.7.2016

Paluun tehneiden Maj Karman ja Diablon perjantain esiintymisiin en aikataulullisista syistä ehtinyt, mutta ranskalainen Air oli tunnelmallinen kokemus. Debyyttialbuminsa jo vuonna 1998 julkaisseen Airin etäisen eteerinen syntikkapop ei ehkä vetoa massoihin enää siinä määrin kuin 15 vuotta sitten, mutta pinkfloydiaaniselle jumitustunnelmoinnille ja yleisölle maistuneelle ”Sexy Boy”-hitille on yhä paikkansa. Samoihin aikoihin uransa käynnistäneen Kelisin laulukunto ja leopardispandexit olivat niin ikään asianmukaisessa kunnossa.

 

Lauantai 9.7.2016

Rockmusiikin kannalta perjantaita huomattavasti odotetumpi lauantai käynnistyi tehokkaasti. Niin Suomen kuin muidenkin maailmankolkkien hard rockin pelastaja Santa Cruz on Sebastian Bachin kanssa kierrettyään loistavassa iskussa ja kasvamassa suurille lavoille vaadittavaan lavasäteilyyn. Kuten tunnettua, yhtyeellä on kaikki kasarikliseet hallussa, niin hyvässä kuin pahassakin. En tiedä, onko taas yksi ”Purple Rain”-versiointi osoitus suunnattomasta itsevarmuudesta vai suhteellisuudentajun

Santa Cruz - Ruisrock 2016
Santa Cruz – Ruisrock 2016

puutteesta, mutta omat kappaleet – erityisesti setin päättänyt ”Aiming High” – potkivat vimmatusti. Yhtyeen innosta, hillittömästä soitannollisesta virtuositeetista ja muutamasta täysosuma-kertsistä on vaikeaa olla pitämättä. Uskon silti, että yhtyeeltä löytyy vielä yksi vaihde, joka saa sen tehokkaammin kiinni tähän päivään. Toivottavasti se vain ei tarkoita rap-vierailijoita tai Skrillex-biittejä.

 

Suomirockin pelastaja Tiisu jäi varhaisen soittoaikansa vuoksi tällä kertaa väliin, mutta kesän aikana yhtyeen jo todistaneena voin todeta sen olevan mielipiteitä jakava kokemus. Omasta mielestäni yhtye on parasta, mitä suomenkielisessä rockmusiikissa on tapahtunut aikoihin.

 

Santa Cruzin jälkeen lähistöllä soittanut Ismo Alanko tiivisti omien sanojensa mukaisesti elämänsä kuuteenkymmeneen minuuttiin. Miehellähän on elämässään ollut sisältöä enemmän kuin monilla

Ismo Alanko - Ruisrock 2016
Ismo Alanko – Ruisrock 2016

muilla, mutta siitä huolimatta uran kaikki vaiheet Hassisen Koneen ja Sielun Veljien kautta tuoreimpiin hitteihin asti saatiin koottua mainioksi sillisalaatiksi. Tuoreen ”Mikrokosmos”-biisin sovitus vaikutti astuvan jopa velipojan Neljän Ruusun tontille, ja pasuunavetoinen ”Extaasiin”, sekä yhteislauluksi yltynyt ”Kun Suomi putos puusta” olivat keikan parasta antia. Keikka päättyi Suomi-rockin anthemeihin ”Rappiolla” ja ”Taiteilijaelämää”, joita humalainen festivaaliyleisö tuskin vieläkään ymmärtää oikein.

 

Tämän jälkeen piti esiintyä Tanskan rock-ylpeys Disneyland After Dark, mutta basisti Stig Pedersenin sairaskohtaus kuitenkin peruutti yhtyeen esiintymisen vain noin tuntia ennen keikkaa. Festivaalin rock-kattauksen ollessa tänä vuonna huomattavan niukka, iski epäonni juuri sinne, missä se pahimmalta tuntui. Paikkaamaan saatu Santa Cruz pyrki pelastamaan sen, mitä pelastettavissa oli. Niinpä seuraavan tunnin ajan kuultiin bändin muutamia omia kappaleita ja jokaisen bilebändin valikoimista tuttuja rockhittejä, mukaanlukien peruuttaneen D-A-D:n suurin hitti ”Sleeping My Day Away”. Erityismaininnan ansaitsee Idols-parrasvalojen parhaasta loisteesta eksynyt Pete Parkkonen, joka tulkitsi vara-Lennynä hätkähdyttävän version Kravitzin ”Always On The Run”-klassikosta.

 

Räppäreiden ja teinipopparien ahtaalle ajama hevikansa löysi kotinsa Stam1nan keikalta, joka vakuutti jossain määrin sekavista soundeista huolimatta. Bändi oli tutussa iskussaan ja pitin nostattama pölypilvi tunkeutui jokaiseen kuviteltavissa olevaan onteloon.

Stam1na - Ruisrock 2016
Stam1na – Ruisrock 2016

Lemiläisestä hiekkamyrskystä oli pakko siirtyä toisaalle, sillä M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen luotsaamaa Underground Rock Orchestraa tuskin tullaan tämän jälkeen lavoilla näkemään. Yhtyehän on jatkanut legendaarisen Suomen Talvisota 1939–1940-yhtyeen perintöä, joka oli puolestaan Suomen underground-rockin merkittävimpiä yhtyeitä 1970-luvun alussa. Kokoonpanon jokainen soittaja on luonut uskomattoman uran omillaan, mutta tällä kertaa ikinuoren Nummisen ohella show’n varasti mm. Sielun Veljistä tuttu kitaristi Jukka Orma. Keikan päättänyt ytimekäs versio Nummisen Wittgenstein-sävellyksestä ”Wovon man nicht sprechen kann” ei jättänyt mitään epäilyksen varaan – rock ’n’ roll-asenne ei ole iästä kiinni.

 

 

 

 

Tämän jälkeen esiintyi Suomen suurin rokkaava tähti. Eli Cheek. Niin kauan kuin olen ymmärtänyt Cheekin suosion mittasuhteet, olen yrittänyt ymmärtää sen musiikillisia ja psykologisia perusteita. Valitettavasti turhaan. Maassamme on vaikuttanut olevan pitkät perinteet tavallisuuden ja tasapäisyyden ihannoinnissa – jos joku erehtyy kehumaan itseään, sille tulee olla kiistämättömät perusteet. Maassa, jossa Andy McCoyn kaltaiset, sinänsä lahjakkaat kehuskelijat kivitetään ja vain nöyrät suomirokkarit tai iskelmätähdet nousevat kansansuosikeiksi, ei luulisi olevan sijaa Cheekille. Siis tyypille, joka käyttää vain välttäväksi luokiteltavia puhelaulun taitojaan ainoastaan oman itsensä korostamiseen.

Cheek - Ruisrock 2016
Cheek – Ruisrock 2016

Palefacen vihervasemmistolainen hip-hop jakaa leirit poliittisen suuntautumisen perusteella ja Elastisen yltiöpositiivisuus tuntuu jotenkin limaiselta – onko tämä siis ainut vaihtoehto? Taustatanssijoiden, bändin, pyrotekniikan ja valotehosteiden vaikuttavuutta ei pysty kiistämään, mutta kaiken keskiössä oleva rap-artisti voisi lahjojensa perusteella olla kuka tahansa, ja riimit kenen tahansa itseensä käpertyneen teinin muistivihosta. Ehkäpä juuri tuo saa kansan syvät rivit samaistumaan Cheekiin. Musiikillisesti Minirantalavan singer-songwriter Mirel Wagnerilla oli huomattavasti enemmän annettavaa.

Ruisrock Festival 2016 - July 8.-10.7.2016 - Turku, Finland.
Apocalyptica – Ruisrock 2016

Omalta osaltani illan päätti Apocalyptica, jonka sellohevin teknistä taidokkuutta ei käy kiistäminen. Laulaja Franky Perez toimi taitavana, joskin hieman persoonattomana, vakiovokalistina bändille, jolle ei aiemmin ole vakituisen laulajan puuttuessa löytynyt omaa selkeää identiteettiä. Jopa levyllä puisevammin soivat amerikanrockit, kuten ”I Don’t Care” saivat uutta ärhäkkyyttä livenä, ja illan päättänyt Metallica-versiointi ”Seek & Destroy” puristi viimeisetkin mehut lauantai-illan rock-yleisöstä.

 

Sunnuntai 10.7.2015

 

Michael Monroe - Ruisrock 2016
Michael Monroe – Ruisrock 2016

Sunnuntain rockimman osaston käynnisti osaltani Ruisrock-veteraani Michael Monroe, joka on vuodesta 2000 alkaen esiintynyt jokaisessa Ruisrockissa joko sooloartistina, juontajana, tai Hanoi Rocksin jäsenenä. ”Blackout States”-albumin tiimoilta tiivisti kiertänyt Monroe vaikutti olevan Ruisrockissa melko hyökkäävällä tuulella. Kun sunnuntaikrapuloissaan nuokkunut yleisö ei reagoinut kyllin voimakkaasti Hanoi-klassikoilla maustettuihin Monroen soolohitteihin ja piikikkäisiin välispiikkeihin, säntäsi hän ensin yleisön keskelle. Kun tämäkään ei herättänyt yleisöä horroksestaan, päätyi Monroe kiipeämään joidenkin aiempien festarikeikkojen tapaan telttaa kannatelleeseen trussitorniin ja sai viimein haluamansa reaktion.  Kaikista kotimaisista artisteista juuri Michael Monroen tulisi esiintyä ainoastaan festivaalien päälavoilla ja stadioneilla, mutta ilman niitä rap-ympyröistä tuttuja taustatanssijoita – tässä punk ’n’ roll show’ssa ne olisivat vain tiellä.

 

Sitten Patti. Patti.

Reilu viisikymppinen Michael Monroekin on pelkkä aloittelija, kun häntä vertaa tähän New Yorkin 69-vuotiaaseen runotyttöön. Patti Smith yhtyeineen runnoi läpi Smithin ”Horses”-debyytin vuodelta 1975 ja oli yksinkertaisesti loistava. Puhuttiinpa sitten Jeesus Kristuksesta tai John Lennonista, tietyissä ihmisissä vain on elämää suurempaa karismaa. Patti Smith kuuluu samaan joukkoon. Taustabändi soitti johtajattarensa arvolle sopivasti, alkuperäisen Patti Smith Groupin Jay Dee Daugherty (rummut) sekä Lenny Kaye (kitara/basso/laulu) olivat soitannollisesti mainiossa iskussa.

 

Patti Smith - Ruisrock 2016
Patti Smith – Ruisrock 2016

Settilista noudatti uskollisesti klassikkoalbumin kappalejärjestystä – jopa siinä määrin, että Smith piti alkuperäisen vinyylilevyn kääntämiseen kuluvan tauon setin puolivälissä. Ikonista ”Jesus died for somebody’s sins but not mine”-riviä ei ollut kuulemassa kuin murto-osa vaikkapa Chisun tai Vesalan samalla lavalla kohdanneesta yleisömäärästä, mutta silti jokainen hetki tuntui siltä, että oli todistamassa jotain ainutlaatuista. Ja todettakoon, että vaikka olen aina tiedostanut Smithin suunnattoman merkityksen nykyrockille, en edes ole mikään fani. En ainakaan ollut ennen tuota keikkaa.

 

On selvä asia, että kun menneisyyttä lähdetään toistamaan, on puisevan läpiluvun kohtalo aina mahdollinen. Patti kuitenkin eli jokaisen nuotin, jokaisen sanan ja jokaisen eleen kuin saisi ne aikaan ensimmäistä – tai viimeistä – kertaa.  Ääni oli ehkäpä hitusen käheämpi kuin silloin joskus, mutta mikäli mahdollista, vieläkin vakuuttavampi – täynnä voimaa ja uskoa asiaansa. Levyn loppua kohden kasvava intensiteetti toistui liveluentana mainiosti. Pääsetin huippuhetkiksi nousivat kuitenkin balladit ”Free Money” ja ”Break It Up”, jotka osoittivat kostuvat silmät peittävät aurinkolasit tarpeellisiksi.

 

Encorena kuullut ”People Have The Power” ja The Who-cover “My Generation” sen sijaan yltyivät saarnaksi luonnonsuojelun puolesta ja suuryhtiöitä vastaan. Ja se ei kuulostanut kiusalliselta hippimamman kukkaisjorinalta, vaan siltä, että tämä nainen uskoo yhä parempaan maailmaan. Jopa lopuksi napatun kitaran yksi kerrallaan revityt kielet nousivat osaksi jotakin suurempaa. Osaksi julistusta siitä, että muutos on yhä mahdollinen ja että muutoksen teemme me – Ruisrockin messun liian harvat todistajat.

Patti Smithin yleisöä - Ruisrock 2016
Patti Smithin yleisöä – Ruisrock 2016

Patti Smithin jälkeen lähistöllä esiintynyt nouseva brittibändi Nothing But Thievesin tuotanto ei ymmärrettävästi saanut tuossa hetkessä aikaan sen suurempaa reaktiota. Jeff Buckley -henkistä vokaaliakrobatiaa indie-rockiin yhdistellyt orkesteri otti kuitenkin yleisönsä intensiivisesti ja vaikutti mainiolta uudelta tuttavuudelta.

 

J. Karjalainen - Ruisrock 2016
J. Karjalainen – Ruisrock 2016

Ikämiesosastosta viimeisenä esiintyi J. Karjalainen, jonka monena aiempanakin vuotena toistunut Rantalavan keikka toimii takuuvarmana vuodesta toiseen. Tuoreempien, ”Et ole yksin”- ja ”Sinulle, Sofia”-levyjen biisien lisäksi perinteiset villit lupiinit ja ankkurinapit toivat kesän paitsi ylihintaisen keskioluen tainnuttaman vanhemman väestön, myös normaalisti teknobiitin tahdissa horjuneen nuorison keskuuteen. Hyvä, että koko festivaalikansalla on edes jotain yhteistä.

 

Sunnuntain rock-kattauksen päätti jopa viiden kitaran voimin riehunut Teksti-TV 666, jonka raivoisa punk toi mieleen Mana Manan kitaravalleilla varustetun Ratsian. Mikäli Pää Kii on todella lopettanut, on tässä erinomainen ehdokas modernin Suomi-punkin uudeksi vientiartikkeliksi Emma-gaalaan.

 

Ruisrock 2016 ei siis ollut kovinkaan ’rock’, vaan pikemminkin ’beach party’. Silti se tarjosi hyviä rock-keikkoja halajaville edes joitakin. Toivottavasti festivaali muuttaa ensi vuoden linjauksensa edes etäisesti rokkifestaria muistuttavaksi, vaikka Ruissalon Kansanpuistoon nykyisen kaltainen kansanjuhla sopiikin.

Ruisrock 2016
Rantalavan edustalla – Ruisrock 2016

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Markus Helander Photography

Kommentoi julkaisua