Rujoa energiaa ja crossoveria yli rajojen – arvostelussa KabukiDropin debyytti

Debyyttialbumin muodossa Varsinais-Suomesta esiinmarssin suorittaa KabukiDrop, joka on ehtinyt thrash punkiaan veivaamaan jo muutaman vuoden. Itselleni yhtye on tuore nimi, vaikka samalla suunnalla vaikutamme. Onnistuin juuri levyn alle näkemään yhtyeen keikan, ja bändin sammumaton energia teki kyllä vaikutuksen.

Introna toimiva ”Welcome To The Planet Kabuki” on minun korvaani kuin äänimatka itämaiden kautta avaruuteen. Itse asiassa nojatuolissa kuulokkeilla kuunneltuna kappale toimi äärettömän hyvin, ja vaikka en ole koskaan kuunnellut sen enempää kyseisen tyylistä musiikkia, niin voisin hyvin kuvitella rentoutuvani työpäivän päätteeksi kuunnellen nonstoppina kyseistä kappaletta. Sinällään hauska fiilis, että tekisi mieli jäädä kiinni jo ensimmäiseen kappaleeseen etenemättä sen enempää.

Toisena tuleva ”Aivorappeuma” ei sitten enää heilukaan avaruuden laitamilla vaan antaa luvan alkaa hakata päätä seinään. Bändi ilmoittaa tiedotteessaan menevänsä tulevaisuudessa metallisempaan suuntaan, ja ”Aivorappeuma” on siitä oiva esimerkki tuoden mieleen Suicidal Tendencies -tyyppisen crossoverin punkin ja metallin välillä. Kappale sisältää metallista riffittelyä, jopa örinään laskeutuvaa laulua ja soundimaailmaa, mutta punkin henki leijailee kuitenkin saumattomasti kappaleen yllä. Erityispisteet lehmänkellosta, jota tunnetusti ei voi koskaan olla liikaa.

Rokkaavalla riffillä käynnistyvä ”Uzipuolue” julkaistiin levyltä ensisinglenä, enkä ihmettele lainkaan, että valinta osui juuri ko. kappaleeseen. Biisissä on hyvä svengi ja kertosäkeessä tarttuvuutta, ja laulussa kontrastina toimivat hienosti ilmeisimmin laulaja Jussin ja basisti Pauliinan kaksi ääntä tuoden biisiin hyvää väriä ja monipuolisuutta. Tekstissä uskotaan suoraan toimintaan jahkailun sijaan, ja uzit kädessä asiaansa toimittavat harvoin huutelevat tuuleen, joten suora meininki on homman nimi. Sama jopa skandinaavisen action rockiin viittaava linja jatkuu ”Musta”-kappaleessa, jossa äänimaailmaa värittää kunnon kapakkapianon sointi. Erityisesti pidän siitä, että kitaralle on annettu ansiokkaasti tilaa revitellä ja rokata läpi kappaleen. Edellisen biisin tavoin bändi on onnistunut luomaan kertosäkeen, joka jää takaraivoon väistämättä jauhamaan. ”Uzipuolue” ja ”Musta” ovat hengeltään levyn kokonaisuudessa kuin veljekset, jotka kulkevat kuitenkin vahvasti omilla jaloillaan. Erityisesti diggaan siitä, että bändi on hakenut sovituksellisia jippoja biiseihin laatikon ulkopuolelta, ja tähän suosittelisin rohkaistumaan tulevaisuudessa vielä enemmän.

Costa Concordia”-biisissä action rock vaihtuu hitaampaan ja raskaampaan poljentoon tuoden laulusovituksia myöden mieleen esimerkiksi Apulannan raskaampia osuuksia sisältävät teokset. Alkuriffi on toimiva, kitarasovituksissa on säkeistöissä huomioitu ilmavuus muun raskauden keskellä, enkä minä näe mitään syytä, miksi tämä ei menisi mahdollisuuden saadessa samoille ihmisille läpi kuin mainittu Apulanta.

P.V.J.P.” lienee levyn vanhimpia biisejä, ja itseäni miellyttää suuresti, että basson on annettu potkia oikein kunnolla. Huolimatta siitä, että biisissä mennään eteenpäin höyryjunan varmuudella, tietynlaisesta tarttuvuudesta ei ole luovuttu ja sovitukseen on jätetty ilmavuutta.

Välisoittona toimiva ”Consuela Vol 1.” on intron kaltainen rauhoittava ja seesteinen pala eteerisine äänimaailmoineen. Levyn alun lailla olisin kiinnostunut kuuntelemaan koko levyllisen myös yhtyeen tätä puolta. ”Korruptio”-biisissä bändi lienee rujoimmillaan ja suoraviivaisimmillaan. Biisissä ei ole mitään hienostelevaa eikä turhaa kikkailua, vaan kyseessä on silkan aggression purkautuminen. On hienoa, että bändi, joka hakee musiikkiinsa moninaisia sävyjä ja ulottuvuuksia, pystyy myös hyvin primitiiviseen ulosantiin silloin, kun biisin luonne sitä vaatii. Livenä tämä varmasti pamauttaa kehiin kunnon energiapiikin.

Biisilistaa lukiessa ei voi olla ihastumatta ”Hyvinvointii ja kotiviinii” -kappaleen nimeen. Vauhdikkaalla rumpufillillä käynnistyvä kappaleen hyvyys ei jää pelkkään nimeen, sillä omalla karulla tavallaan biisi ei anna mitään armoa kuulijalle vaan jyrää väkisin päälle. Korvaa miellyttää biisin keskellä oleva Slayerin kaltainen väliosa, joskin se kuulostaa vähän irralliselta muuhun biisiin verrattuna. Huomioitavaa siinä on kuitenkin bändin pyrkimys laajentaa musiikillista kokonaisuutta ja luoda kontrasteja sekä pyrkimystä pois monotonisesta jyräämisestä. ”Kolme sanaa” on paluu punkin tarttuvampaan laitaan, ja ilmeisimmin merimiehen lohduttomasta rakkauselämästä kertova biisi sisältää sellaista singalongia, että biisin hokeman kolme sanaa on vaikea olla tarttumatta mieleen, ja helposti huomaa niitä hyräilevänsä. Varoituksena, että hieman kannattaa katsoa aika ja paikka, milloin alkaa itsekseen niitä toistelemaan.

Levyn päätösbiisi ”Johtaja” on yhtyeen kunnianhimoisin sävellys ja selkeästi muusta materiaalista erottuva, näin ansaiten paikkansa levyn päättävänä raitana. Kappale on seesteisempi, mutta se ei tarkoita, että se olisi jollain tavalla pliisumpi. Tunnelma on huomattavasti painostavampi, dramaattisempi ja jylhempi, kun viesti tuodaan läpi rauhallisesti ja päättäväisesti impulsiivisen vihanpurkauksen sijaan. Sanoituksessa on myös jotain suurempaa tematiikkaa kuin kaltoin kohdellun yksilön huuto. Sovituksessa on nähty vaivaa, soundimaailma on miellyttävä ja kappaleen pariin palaa mielellään uudelleen löytäen siitä joka kerta jonkin asian, joka on aiemmilla kerroilla mennyt ohitse. Levy päättyy menneisyyden suuntaan kumartavaan myrskyyn ja sateen ropinaan.

Yhtyeen esikoinen on hieman hajanainen ja suuntaa hakeva kokonaisuus, mutta kaikki aseet ja elementit tulevaisuutta varten ovat olemassa. Bändillä on poltetta ja kykyä moneen musiikilliseen suuntaan, ja kaikissa on mahdollisuus onnistua yhtä lailla. Musiikillinen laajakatseisuus on sikäli jännää, että biisit ovat lähes kokonaan yhden miehen kynästä, mutta tässä varmasti astuu esiin bändin vahvuus toimia yhdessä. Huolimatta siitä, että ilmaisussa välillä tekemisen into ajaa kokonaisuuden edelle, niin kokemus varmasti hio niitä kulmia. Bändillä on hyviä riffejä ja energiaa, ja teksteihin on paikoittain haettu sisältöä normaalia punkin viittaan puettua angstia enemmän. Jotenkin on vain niin hienoa, että löytyy vielä uusia bändejä, joissa palaa samanoloinen liekki kuin millä antaumuksella omassa nuoruudessa asioita toimitettiin. Kaikki ei aina ole omaperäisintä, mutta mikäpä tässä maailmassa enää olisikaan. Mielenkiinnolla odotan, mihin bändi tästä suuntautuu.

8-/10

Kommentoi julkaisua