Rujoa, rajua ja kaunista – arviossa Opethin 20 vuotta täyttävä “Deliverance”

Kirjoittanut Jani Lahti - 12.11.2022

Opeth on yhtye,jonka pitkä, yli 30-vuotias ura tuli vuonna 2002 pisteeseen, jolloin sen lonkerot alkoivat ulottua yhä selkeämmin myös ulkomaille ja myös Suomeen, etenkin keikkailun osalta. Samoihin aikoihin yhtyeellä oli valmisteilla kehutun ja ylistetyn “Blackwater Park” -klassikkoalbumin seuraajat; synkkä, rajun raskas, hempeä, painostava ja jopa aggressiivinen “Deliverance” -albumi sekä sen selvästi riisutumpi vastakappale “Damnation”. Peruuntunut Tuskan esiintyminen seuraavana vuonna olisi ollut Opethin ensimmäinen Suomen keikka, vaan se sai samana kesänä jäädä vielä odottamaan neitsytmatkaansa syksyyn, promotoiden juurikin sekä “Deliverance” että “Damnation” albumeita.

Vuoden 2002 marraskuussa julkaisunsa saanut kuusi kappaletta sisältävä “Deliverance” pitkäsoitto maalailee siis yhtälailla synkeyttä ja kauneutta, kuin Opeth musiikissaan oli sitä aiemminkin tehnyt. Rajun ja raa’an kuuloisella “Wreath” -kappaleella alkava albumi saavuttaa haluamaansa mainetta jo heti alkutekijöissään. Vokalisti-kitaristi Michael Åkerfeldtin örinästä ja korinasta koostuva tulkinta on kappaleen loppuvaiheilla kaikkine tuplauksineen todennäköisesti kaikkein death metallisinta, mitä hän on suustaan Opeth-albumeille itsestään päästänyt. Lopputulos on kuulijasta riippuen joko pelottava, synkeä tai jopa kiihottava. 

Albumin tunnetuin kappale on sen nimibiisi “Deliverance” joka progeilee, polveilee, seikkailee ja kulkee korinan ja puhtaan laulun siivittämänä kohti mainiota outro-osuutta. Sen polyrytmityksessä rumpalilta on vaadittu lähes kolme kättä ja yhtä monta jalkaa sekä vähintään matemaattiset aivot. Eli ei välttämättä mitään, mitä itse säveltäjänero Åkerfeldtillä ei olisi. “Deliverance” on kappaleena lähes välitön klassikko ja allekirjoittaneen suosikkikappaleita koko albumilta sekä yhtyeen diskografiasta, eikä sen tehoa käy edelleenkään kiistäminen. Yli 13-minuuttinen, joka on kuulunut Opethin settilistaan aina ilmestymisestään lähtien, tullen tavallisimmin setin viimeisenä.

A Fair Judgement” kuljettaa albumia eteenpäin, mutta soljuu toisinaan läpikuunnellessa ohi lähes huomaamatta. Useita erilaisia osioita doomahtavan hitaasta poljennosta aina hempeisiin lauluosuuksiin sisältävä kappale on kuitenkin paikallaan albumikokonaisuudessa. Se on albumilla haasteellinen kuitenkin siinä mielessä, että se vaatii kuulijalta usein jo enemmän keskittymistä ilman, että siitä tulee vain taustamusiikkia. 

“Deliverance” on albumina hyvin musiikillisen rohkea. Se ei ole vain death metallia, vaikka alku sitä lupaakin, Esimerkiksi ”For Abcent Friends” on kaunis ja haikeita melodioita sisältävä lyhyt instrumentaali, joka sisältää sellaisia osia, joita Opethilta on totuttu kuulemaan jo ainakin “Still Life” -albumista alkaen. Samalla se enteilee hieman “Damnationin” rauhallisia sävyjä, mutta erityisesti johdattaa albumin seuraavaan super-raskaaseen “Master´s Apprentices” -kappaleeseen.

Master´s Apprentices” on kappale, joka sisältää hyvin tarttuvan kuuloisen pääriffin ja käy sillä suoraan asiaan. Åkerfeldt on örisijänä jälleen elementissään, eikä sävellyspuolella ole todellakaan moitittavaa. Kappale on nimibiisin ohella albumin parhaita hetkiä, vaikkakin todella taiteelliseksi etenevä tuotos vaikeammin kuunneltavien sovitustensa ansiosta. Silti “Master´s Apprentices” on kappalekokonaisuutena melko selkeä, jo muutaman kuuntelukerran jälkeen, sisältäen myös sitä hempeämmän kuuloista ja jopa akustista Opeth-musiikkia. 

Albumin päätöskappale “By The Pain I See In Others” groovaa ja svengaa sekä progeilee nerokkaasti. Kappaleesta tulee mieleen se seikka, että mikäli kappale olisi nykyisen Opethin tekemä, olisi siihen keksitty soundillisesti lisää ilmavuutta ja kärinä-laulut olisivat sovitukseltaan vähemmä päällekäyvää sorttia. Erikoisia kalman kalpeita hetkiä tuo kappaleen kevyehkö “humppa-osuus”, johon on saatu kauhuelokuvamaista tunnelmaa.

Kunnianhimo on aina ollut Opethin kohdalla avainasemassa. Toinen on yllätyksellisyys, eikä sitä puutu “Deliverance” -albumiltakaan, ainakaan mitä tulee kaikkiin sen koukeroihin ja käänteisiin. Osittain albumi on hieman turhankin harmaa ja synkeä, mikä on tavallaan sen ainoa miinuspuoli. Mikäli elämään kaipaa siis iloa synkkyyden sijaan. Silti valonpilkahduksen luo ja loi silloin aikaan se fakta, että tällaista musiikkia ja tällä tavalla ei tehnyt vielä siihen maailman aikaan kukaan muukaan. Ainakaan näin hienolla ja kiintoisalla tavalla, olematta aatteellisesti ideologinen muuten kuin musiikillisesti. “Deliverance” -albumia voi pitää tärkeänä albumina Opethin matkalla kohti maailmanmainetta, vaikka se hieman on edeltäjänsä ja seuraajiensa varjoon jäänytkin.