Russian Circles – Guidance

Sargent House julkaisi Russian Circlesin uuden albumin 5.8. Albumi on järjestyksessään yhtyeen kuudes pitkäsoitto. Ensimmäinen levy “Enter” ilmestyi tasan 10 vuotta sitten, ja siitä lähtien yhtye on suoltanut ilmoille mitä mainiointa instrumentaalista musiikkia.

Itse koin valaistumisen bändin saloihin lopullisesti “Emprosin” ilmestyttyä vuonna 2011. Kävi nimittäin niin kuunnellessani levyä ensimmäistä kertaa, että pääsin kolmanteen kappaleeseen asti, minkä jälkeen oli jo lähdettävä kohti levykauppaa. Palatessani kotiin jatkoin kuuntelua, ja samanlaista ihmetystä tai riemua ei toistaiseksi ole mikään toinen albumi aiheuttanut. Sumacin uusi levy “What One Becomes” kävi kyllä lähellä, eikä ihme: basisti Brian Cook vaikuttaa molemmissa yhtyeissä. On ne veikeitä.

Nyt sitten itse levyyn. Seitsemän veisua perusvarmaa Russian Circlesiä, mutta ei niinkään yllätyksiä. Yksi bändin vahvuuksista on mielestäni ollut se, että koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Biisit vyöryvät eteenpäin, muuntautuvat jatkuvasti ja kasvavat kasvamistaan. Edellinen levy, “Memorial” (2013), oli rauhallisempi ja tunnelmallisempi. Liekö pojat käyneet vanhemmiksi, ja isot rymistelyt on rymistelty vai mistä on kysymys, mutta nyt kuitenkin hissutellaan enemmän. Ja kyllähän sekin toimii. Levyt ovat aina olleet vahvoja kokonaisuuksia. Kipaleet soljuvat toisiinsa, ja välillä paahdetaan, välillä ladataan tunnelmaa. Mike Sullivanin kitarointi ja sen lähes kaihoisa ja kylmä soundi on matleenoille kyllä pelkkää hunajaa.

Matka alkaa neljäminuuttisella tunnelmanluontikappaleella, josta hyvin virittäytyneenä siirrytään seuraavaan. “Vorelin” alku on lupaava ja biisi kasvaa kasvamistaan, mutta lopullista lunastusta ei mielestäni tapahdu. Tunnelmanluojina ja varsinkin sen hitaassa kasvattamisessa nämä pojat ovat mestareita. Jos biisit kasvavat kasvamistaan, pitäisi niiden jossakin kohtaa mielestäni myös räjähtää. Tässä kohtaa valitettavasti jäi vähän puolitiehen, mutta hissutelkaahan sitten.

Hissuttelusta puheenollen, viides veisu “Overboard” saa kyllä ajatukset vaeltelemaan ja mielen haikeaksi. Miksi tämä hissuttelu sitten toimii? Noh, tässä ei ladata odotuksia suuremmasta. Nostatus ja lopputulos ovat mielestäni oikeassa suhteessa, minkä vuoksi biisi pääsee maaliin asti. Hyvä pojat! Joskus myös sanotaan, että musiikki on visuaalista. Vahvoja mielikuvia tuli kyllä ohi lipuvasta maisemasta tai liikkuvasta vedestä, tuulenvireestä ja raikkaasta vuoristoilmasta. Ehkä heppakin voisi olla laitumella, ja harja heiluisi tuulessa. Ehkä.

No sitten, SITTEN. Rymistelläänkö? “Callan” alku on lupaava, ja toivonkipinä herää. Josko sittenkin? Lähelle päästään, mutta kappale ei yllä samoihin mittasuhteisiin kuin “Empros”-levyn suurimmassa hekumassa päädyttiin. Mitä tässä sitten olisi kaivannut enemmän? Tahtilajin vaihtelua vaiko vaan nopeampaa kaahausta? Ehkä. Junnaavuus ja hitaus eivät missään nimessä ole huonoja asioita, mutta jos aiemmin on voinut saada molemmat samassa paketissa, ehkä sitä ja biisien kasvua uusiin mittasuhteisiin odotteli vähän nytkin.

Lisboa” laittaa levyn hienosti pakettiin. Tunnelma rauhoitetaan ja loppu häämöttää. Helpoksi ovat pojat kyllä tehneet musiikin kuuntelun. Miettineet tunnelmat ja kaikki. Hyvä.

Sanoisin, että varmaa, tyylilleen uskollista suoritusta. Ei pettymyksiä, mutta ei myöskään tajunnanräjäyttäviä yllätyksiä. Jos levylautasella pyörii toistuvasti vaikka ISIS:n ja Cult Of Lunan kaltaista musiikkia, kehotan ehdottomasti tutustumaan tähänkin orkesteriin. Pojat saapuvat myös soittamaan uutta levyään pian Tavastialle,  ja livenä tämä bändi on kyllä mahottoman hyvä. Uskaltaisin luvata, että siinä ei hupulit mene hukkaan, jos paikalle päättää tulla.

8/10

Kappalelista:
1. Asa
2. Vorel
3. Mota
4. Afrika
5. Overboard
6. Calla
7. Lisboa

Kirjoittanut: Matleena Kuusela

Kommentoi julkaisua