Rutiinilla maaliin asti – arviossa The Black Dahlia Murderin ”Nightbringers”

Kirjoittanut Tom Frankton - 13.10.2017

Yhdysvaltalainen melodödöpumppu The Black Dahlia Murder on tehnyt hyvinkin selväksi, että pyrkii tasaisin välein julkaisemaan uutta materiaalia. Jo vuonna 2013 julkaistusta ”Unhallowed”-debyytistä lähtien, bändi on onnistunut pukkaamaan kahden vuoden välein kunkin vuoden loppupuolella uuden täyspitkän julkaisun, mikä voisi olla monelle bändille mahdoton teko. Monesti tämänlainen tiuha julkaisutahti johtaisi materiaalin laadun yleisen tason laskuun, mutta jotenkin TBDM on onnistunut pitämään tasonsa korkealla. ”Nightbringers” ei vaadi muutamaakaan kuuntelukertaa toimiakseen jälleen uutena osana tätä jatkumoa.

Jo levyn avaava kappale ”Widowmaker” sanoo lähes kaiken, mitä levyllä on sanottavana — kaikella hyvällä kuitenkin. Pahaenteisillä matalilla iskuilla alkava kappale avaa hetken päästä tien juuri siihen tuttuun ja turvalliseen riffittelyyn, joka on bändin soundin keskipisteenä ollut alkumetreiltä asti. Bändillä on joskus hieman tapana heittää levyn muistettavin kappale heti alkuun (esim. ”Everblack”-levyn ”In Hell Is Where She Waits For Me”), mutta tällä kertaa paukkuja ollaan säästelty järkevästi. Luomiskertomusta manaava ”Of God and Serpent, of Spectre and Snake” jatkaa levyä vauhdilla eteenpäin, mutta levyn parhain kappale on tällä kertaa säästetty järkevästi kolmanneksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ennakkoonkin julkaistu ”Matriarch” on juuri sitä, mitä haluan tältä bändiltä kuulla. Kappale ei välttämättä rakenteeltaan maailmaa mullista, mutta bändi itsekin on tietoinen omasta tutuksi tulleesta kaavastaan ja hyödyntää sitä hyvin luodakseen toinen toistaan muistettavampia kappaleita. Kappaleen kertosäe on bändin verrattain äärihevimmän tyylin huomioon ottaen häkellyttävän tarttuva, ja on myös hyvä esimerkki vokalisti Trevor Strnadin mukavan vinksahtaneesta sanakynästä. Myös ennakkoon julkaistu ”Nightbringers” on toinen hyvinkin tarttuva kappale, vaikka ei sanoituksiltaan bändin mielenkiintoisimmasta päästä ole. Levy ei soundiltaan juuri poikkea bändin aiemmasta soundista, mutta ”Abysmal”-levyllä haettu hieman raaempi ulosanti on mukavasti läsnä. Kappaleen säkeistöissä taustalla kuultava pieni kilinä — olkoot osa rumpali Alan Cassidyn komppausta tai lisäksi äänitettyä hälinää — tuo myös jännittävää lisäsisältöä kappaleen äänimaailmaan.

Strnadin rakkaus Carcassia kohtaan on tullut maailmalle selväksi ja ”Jars” jos mikä toimii hauskana tribuuttina miehen suosikkibändille. Ihmislihaa purkittaneen ja hyllyttäneen hahmon näkökulmasta kerrottu kappale on kaikessa splatterabsurdiudessaan oudon hymyä herättävä kappale ja osoittaa hyvin bändin itsetietoisuutta, monen alan yrittäjän ottaessa musiikkinsa astetta liiankin vakavasti. ”Kings of the Nightworld” ei ehkä levyn nimikkokappaleen tavoin lyriikoillaan hurmaa, mutta toimii hyvänä osoituksena bändin hyvästä melodiatajusta. Kappaleen alussa kuultava liidi toimii hyvänä motiivina kappaleelle, korostaen hyvin kappaleen mätöimpienkin riffien melodisuutta.

”Catacomb Hecatomb” on ”Matriarch” ja ”Jars” -kappaleiden tavoin loistava esimerkki Strnadin sanoitustaidoista. Kun aloitin tälle lehdelle kirjoittamisen, ensimmäinen parin vuoden takainen hommani olikin miehen kanssa haastattelu, jossa hän totesi hyvin hänen sanoituksiensa olevan tähdätty ikään kuin hänen omalle 13-vuotiaalle itselleen. Hänen sanoituksensa eivät välttämättä järin syvällistä pohdintaa sisällä, vaan pääpointtina on enemmänkin tyydyttää tuon nuoremman version kauhu- ja death metal -himot, ja siinä Strnad on varmasti onnistunut. Jonkinlaisesta araknidizombikuningattaresta kertova kappale voisi yhtä hyvin olla sarjakuvasta tai Creepshow-leffojen maailmasta revitty, eikä lyriikoita selatessa voi olla saamatta mielikuvaa tästä asiasta. Jos mitään, haluaisin nähdä kappaleen elokuvamuodossa — älkääkä sitten säästelkö niitä käytännön efektejä!

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Hauskalla sweeppiliidillä alkava ”As Good As Dead” jatkaa edeltävän kappaleen kauhuteemaa mukavasti, antaen ensimmäisen persoonan näkemyksen zombieksi muuttumisesta. Soitannon puolesta kappale menee samoilla linjoilla kuin levyn toinen kappale, eikä varsinaisesti sanoitusten osalta tarjoile mitään sen kummempia kommervenkkejä. ”The Lonely Deceased” taas on astetta nyanssirikkaampi kappale levyltä, minkä huomaa jo kappaleen kestosta: kappale on levyn ainoa, joka viiden minuutin kestollaan ylittää yli neljän minuutin rajan. Nekrofiliasanoituksiltaan melkein huonon mauttomuuden puolelle menevä kappale täyttää hieman pidemmän kestonsa hyvin ja järkevästi, ollen kokonaisuutena levyn jylhin ja eeppisin kappale. Jollain tasolla kappale tuo melodisella tremoloriffittelyllään mieleen ”Miasma” ja ”Nocturnal” -levyjen nimikkokappaleet ja sisältää mukavasti alkuaikojen In Flames -tuotantoa muistuttavan lyhyen akustisen osuuden, ikään kuin merkkinä bändin arvostuksesta melodisen death metalin juuria kohtaan. Niille kolmelle ihmiselle, jotka vielä kutsuvat bändiä deathcorebändiksi, tämä kappale kuunteluun ASAP.

Kestoltaan ”Nightbringers” on mukavan kompakti paketti siinä missä muutkin bändin julkaisut. ”Ritual” ja ”Everblack” -levyjä lukuun ottamatta bändin levyjen kestot ovat pyörineet noin 35 minuutin paikkeilla ja tämä on oikeastaan hyvä. Bändin musiikki on hyvin freneettistä ja vauhdikasta, ja ähky tulee helposti vähemmästäkin. Yhdeksän kappaletta jaettuna 33 minuuttiin on loistava kesto, sillä bändin musiikki sisältää sen verran nyansseja, että määrän ei tarvitse korvata laatua. Olen viimeisen parin vuoden aikana menettänyt suuren osan mielenkiinnostani metallimusiikkiin, mutta The Black Dahlia Murder on kuitenkin onnistunut pitämään itsensä minulle mielenkiintoisena ja onkin häkellyttävää, kuinka korkean tason tämä bändi onnistuu rutiinista huolimatta tai rutiinin myötä pitämään. Kokonaisuutena ”Nightbringers” saattaa olla bändin paras sitten kymmenen vuoden takaisen ”Nocturnal”-klassikon.

9-/10

Kappalelista:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen