”Rytinärockin sillanrakentaja” – Klassikkoarvostelussa Grand Funk Railroadin 50-vuotias ”Closer To Home”

Amerikkalaisen jytärockin suvereeneihin menestystarinoihin ja kulmakiviin lukeutuva Grand Funk Railroad nousi 50 vuotta sitten nopeasti yhdeksi maansa suosituimmista rock-akteista. Michiganin Flintistä tulevan voima-trion kolmas – ja siihen mennessä onnistunein – albumikokonaisuus ”Closer To Home” julkaistiin 15. kesäkuuta 1970. Pian pinnalle nousunsa jälkeen yhtye tunnettiin valtavia konserttiyleisöjä vetävänä, kansan syvien rivien korkealle arvostamana rock-ryhmänä, joka ei kuitenkaan saavuttanut sen ajan musiikkikriitikoiden arvostusta. Suurena syynä saattoi olla se, ettei soitannollisesti suoraviivainen Grand Funk Railroad pyrkinyt musiikilliseen virtuositeettiin, eikä se välittänyt ajalle tyypillisen psykedeelisen rockin säännönmukaisuuksista. Maaliskuussa 1970, laulaja-kitaristi Mark Farner, basisti Mel Schacher ja Rumpali Don Brewer onnistuivat yhdessä yhtyeen perustajajäsenen – ja sittemmin sen luottotuottajaksi siirtyneen – Terry Knightin kanssa luomaan yhden uransa parhaista albumikokonaisuuksista.

Amerikan rockin klassikkoalbumi käynnistyy niin ikään kesäkuussa 1970 julkaistulla ensisinglellä ”Sin’s A Good Man’s Brother”. Kappaleen heleästi helmeilevän akustisen intron jälkeen biisi jyrähtää käyntiin voimakkaalla ja pirun toimivalla, leveästi kirnuavalla boogie-riffillä. Tavaramerkiksi nousseen poljennon ytimekkyydestä saavat olla kiitollisia mm. 1990-luvun stoner rockin suuruudet Kyuss, Fu Manchu ja Monster Magnet, sekä myöhemmin mm. Queens of the Stone Age.

Albumin toisen singlen B-puolena julkaistu ”Aimless Lady” puolestaan lainaa svengaavan kepeässä rockissaan melodia-aineksia 1950-luvulta, Peggy Leen jazz-jättihitistä ”Fever”. Näin jälkikäteen ajateltuna kappaleen pelkistetystä, sofistikoituneesta rullaavuudesta, komeista tuplalauluista ja stemmamelodioiden luonteesta muotoutui myöhemmin myös Kissin tunnistettavimpia soundipoliittisia maneereita. Albumin ensisinglen B-puolena julkaistu ”Nothing Is The Same” jatkaa samaa kovatasoista, hienoilla ja ilmavilla laulustemmoilla kuorrutettua rytistelyrockia, jossa flintiläistrio ei energioitaan – tai volyymiaan – säästele.

Yhdeksi yhtyeen suosituimmista kappaleista nousi pelkistetyllä urkusäestyksellä alkava, Farnerin ja Sacherin laulustemmojen varaan upeasti rakentuva, melankolisuudesta komeaan voimarockiin kohoava ”Mean Mistreater”, joka loistaa pysäyttävyydellään albumin puolivälissä. Ei ole lainkaan kaukaa haettua, jos esim. kitaristi-laulaja Zakk Wylde olisi onnistunut nappaamaan elementtejä kyseisestä biisistä omien Pride And Glory ja Black Label Society -yhtyeidensä pehmeämpiin ja herkempiin biiseihin 20-40 vuotta myöhemmin. Kyseistä kappaletta seuraava, soulahtavampi – jopa negrospirituaalin tunnelmia saavuttava – puoli-instrumentaali ”Get It Together” jälleen keventää mollivoittoisen slovarin mukanaan tuomaa tunnelmaa albumin A-puolen viimeisenä kappaleena.

Albumin B-puolen puolestaan avaavat popahtavaa ja soulahtavaa americana-rockia tarjoilevat kappaleet ”I Don’t Have To Sing The Blues” ja ”Hooked On Love”. Kappaleet ovat oivallisia, hippirockiin kallellaan olevia kesäbiisejä, joiden soundi toimi selkeänä mallikappaleena myös southern rock -yhtyeelle The Allman Brothers sekä Lynyrd Skynyrdin klassisen kokoonpanon viimeisiksi jääneille, 1970-luvun puolivälin jälkeen julkaistuille, levytyksille ”Gimme Back My Bullets” ja ”Street Survivors”. ”Hooked On Love” -kappaleen C-osan kiivas rytistely on myös melkolailla yhtä ”Lynnäreiden” debyyttialbumin ”Pro-nounced Leh-nerd Skeh-Nerd” päättävän klassikon ”Free Bird” outron rock-revittelyn kanssa.

”Closer To Home” -albumin suurimmaksi hitiksi – ja Grand Funk Railroadin yhdeksi tunnetuimmista kappaleista – nousi kuitenkin albumin hippirockahtava päätösraita ”I’m Your Captain (Closer To Home)”, joka sisältää Grateful Deadin tyylisiä, hapokkaita ja puoliakustisia sävyjä. 10-minuuttisen eepoksen kertosäkeessä trio tarjoilee mahtipontista, syvältä kouraisevaa melodramaattisuutta, jota opittiin Euroopan puolella vasta pari vuotta myöhemmin Uriah Heepin klassisen kokoonpanon soundimaiseman ja David Byronin laululinjojen kautta. Kappaleen musikaalimaisessa outrossa toistuu poikkihuilulla säestetty albumin nimikkorivi, joka huipentaa hienon, ajassamme turhankin pimentoon unohtuneen rock-albumin.

Heinäkuussa 1970, albumin toinen singlejulkaisu ”I’m Your Captain (Closer To Home) / ”Aimless Woman” nousi Billboard Hot 100 -singlelistoilla Yhdysvalloissa sijalle 20 ja Kanadassa sijalle 21. Ilmestymisensä jälkeen itse albumi puolestaan nousi molemmissa maissa Billboardin Hot 100 -listoilla sijalle 6. Vuoden päästä albumin ilmestymisestä Grand Funk Railroadin suosio oli räjähtänyt yhtyeen kotimaassa niinkin valtavaksi, että se rikkoi liverpoolilaisnelikko The Beatlesin, ”Valkoinen tupla” -kiertueen ajoilta (1967) hallussaan pitämän, ennätyksen New Yorkin Queensissa sijainneen Shea Parkin nopeiten täyteen myyneenä yhtyeenä. ”Closer To Home” on 50 vuoden olemassaolonsa aikana noussut yhdeksi Grand Funk Railroadin useista Pohjois-Amerikassa multiplatinaa myyneistä albumeista.

Grand Funk Railroadin funkahtava, räväkällä groovella varustettu, todella kovaääninen rock-musiikki perustui 1960-luvun rock-suuruuksien, kuten The Rolling Stonesin, Creedence Clearwater Revivalin, The Creamin, The Yardbirdsin ja Jimi Hendrix Experiencen muovaamaan äänimaisemaan. Erityisen merkittävää on kuitenkin se, että yhtyeen periksiantamaton, jamihenkinen rytistely toimi ajassaan sillanrakentajana 1960-luvun blues- ja soul-voittoisen voimarockin sekä 1970-luvun alussa kukoistukseen nousseen klassisen rockin välillä. Grand Funk Railroadin voimakas, alkuvoimaisen juureva soundi, tunteikkuudellaan purevat biisit ja äärimmäisen tiukka livemeininki innoittivat sittemmin lukemattomia yhtyeitä Atlantin molemmin puolin. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Alice Cooper Band, Led Zeppelin, Aerosmith ja ZZ Top. Ei sovi kuitenkaan unohtaa heidän jälkeensä tulleita, uusimpien sukupolvien retrahtavan rockin yhtyeitä, kuten Blues Pills ja Greta Van Fleet.