”Rytmillä hallinta veressä” – arviossa Dave Lombardon ”Rites of Percussion”

Ja ne jotka tulivat lukemaan täältä ”verellä hallitsemisesta”, ultranopeista tuplabassareista tai murhaavasta speed thrashista, voivat lopettaa lukemisen tähän. …Tai ei välttämättä.

Ehkä juuri sinä tykeimpänä hardcore punk -pohjaisena thrash metal -rumpalina tunnettu, kuubalaissyntyinen Dave Lombardo (Slayer, Suicidal Tendencies, Grip Inc., Fantômas, Testament, Mr. Bungle, Misfits, Annihilator) on julkaissut debyyttisooloalbuminsa. ”Rites of Percussion” -nimeä totteleva 34-minuuttinen, 13 keskenään hyvin erilaista mutta silti yllättävän eheästi yhteen sulautuvaa instrumentaalikappaletta sisältävä rytmipakkaus on avarakatseiselle, asialleen omistautuneelle musiikinkuluttajalle kokonaisuudessaan maukasta kuunneltavaa.

Erityisen hauskaa Lombardon modernein, perinnetietoisin ja eksoottisin musiikkia eri tavoin värittävien elementtien leikissä on, että herra itse ei intohimoisesta kannuttamisestaan huolimatta yritä liikoja. Ja helpoltahan se kuulostaa, kun pohjat ovat näin kovat. Välillä pienet, selkeästi havaittavat soiton kiilaukset lyömässoitossa tuovat pelkästään inhimillistä maustetta moniselitteiseen, rytmisen soppaan. Myös albumin pitkin matkaa varioiva miksaus luo albumiin tarvittavia syvyystasoja.

Lombardolle vaikutteiden ammentaminen väliamerikkalaisesta ja afrikkalaisesta rytmimusiikista (”Warpath”) kuin myös toisaalta piinkovasta fuusio-jazzista (”Blood Let”), ambientista ja breakbeat-pohjaisesta klubimusiikista (”Guerrero”) on hyvin luontevaa. Kappaleet ovat myös maltillisen mittaisia ja notkeana äänimattona avautuvia ääninäytteitä. Tämän ominaisuuden myötä kyseistä ’muusikkoalbumia’ on myös kokeellisempaan rytmimusiikkiin perehtymättömän verrattain keveää kuunnella.

”Initiatory Madness” ja ”Omiero” tuovat mieleen Grip Inc.:in levyiltä tutun perkussiokeulinnan ysärin puolivälistä. ”Separation from the Sacred” kumartaa puolestaan Tito Puenten latarirytmien ja John Bonhamin kaltaisen, pelkistetyn kahden rummun rakentaman beatin ja yhden mikin äänitystekniikan suuntaan. Funkahtavan vaihteen silmään iskevä ”Journey of the Host” on albumin mukaansatempaavinta antia.

Dark Waven sekaista trancea henkivä ”Maunder in Liminality” edustaa sitten albumin synkimpiä sävyjä. Paikoin meno muistuttaa enemmältikin äänisuunnitteluun liittyviä, abstrakteja tuotoksia. Näistä parhaimpina esimerkkeinä toimii Gene Grupan innoittamasta jazz-fillailusta ja virvelirolleista kaottiseksi epärytmikolkkeeksi muuntautuva ”Despojo” ja avantgardistinen, piinaavien pianokuvioiden ja syntetisaattoreiden vahvistama ”Interfearium”. Albumin napakimmaksi avantgarde-ambient -palaksi osoittautuu ”Vicissitude”. ”Animismo” palaa lopuksi taas Grip Inc:in tunnelmiin, jossa Lombardo myös väläyttää dynaamista raskaan rock-rumpaloinnin timanttista osaamistaan, mutta ainoastaan malliksi.

Albumilta henkii todellisen, laajaa näkemystä omaavan lyömäsoittajan näkemyksellisyys –ei minkään luupäisen kapeakatseisen metallirumpalin tekninen suorittaminen. Albumin soitto varioi mainiosti ja on Lombardolle ominaiseen tapaan todella fyysistä, mutta piristävästi hyvin eri tavoin, kuin mitä häneltä on keskimäärin totuttu odottamaan.