Saatanalliset säkeet soivat jälleen – Deiciden Legion kolmekymmentä vuotta

Kirjoittanut Nikki Jääsalmi - 11.6.2022

Deicide pamautti itsensä näyttävästi death metal -maailman tietoisuuteen riivaavalla debyytillään vuonna 1990. Roadrunner Recordsin julkaisema levy sai huomiota avoimella saatanallisuudellaan, joka ei kumarrellut kuvia eikä patsaita. Yhtyeen keulakuva Glen Benton otti uskonnolisuuden suoranaiseksi maalitauluiksi ja tällä kaikella yhtye sai myöhemmin muun muassa Norjan mustilta metallisteilta hyväksyviä nyökkäyksiä, vaikka pitivätkin bändiä kaupallisena bändinä. Roadrunner Recordsin mukaan Deiciden debyytti on maailman myydyin death metal-levy, joten voidaanhan sitä sitten kai pitää kaupallisena.

Matkalla kohti kakkosalbumia ehti tapahtua kaikenlaista vähemmän mairittevaa. Muun muassa NME:n haastattelun aikana sähköjohtoja syönyt orava sai Bentonin haulikosta ja tästä eläinten oikeuksien puolustajat luonnollisesti ottivat nokkiinsa. Bentonin otsassa ollut väärin päin oleva risti ja avoin pahuuden ylistäminen innosti uskovaisia odotetulla tavalla. Kaikkien yhteisvaikutuksena Tukholmassa räjähti keikkapaikalla pommi, Lontoossa Bentonin basso varastettiin ja Bradfordissa hänet hakattiin. Nämä tapahtumat taas saivat Bentonin hieman kiukkuiseksi ja sitä kiukusta oli hyvä ammentaa materiaalia seuraavalle levylle.

Kaupallinen yhteistyö

Festariennakko: Five Finger Death Punchin ja In Flamesin tähdittämä Sauna Open Air juhlitaan viikonloppuna Tampereella →

Ihan pelkkää kiukkua Bentonin elämä ei silti ollut, vaan valoa elämään toi Lisa-vaimon kanssa hankittu perheenlisäys. Perheeseen syntynyt poika kantoi luonnollisesti nimeä Daemon ja näin ollen ei ole hirveä vaikea arvailla, etteikö ”Legionin” avausbiisi ”Satan Spawn, The Caco-Daemon” olisi rakkaudella hänelle osoitettu.

Varsin uhkaavalla tuhansien helvetin liekissä palavien lampaiden ynnä muiden eläimien tuskaisilla huudoilla alkava kyseinen biisi ja varsinkin väärinpäin luettu mantra johtaa äärimmäisen tiukkaan riffittelyyn ja erityisesti rumpali Steve Asheim on aivan liekeissä. Hänen soittonsa on alussa kuin täysin käsistä karannutta säntäilyä sinne tänne, mutta ennen ensimmäistä säkeistöä alkava soiton tiukkuus on ihan käsittämätöntä. Biisin kertosäe on kuin  rynnäkkökiväärin tulitusta ja biisi suorastaan murskaa kaiken tieltään. Benton saarnaa kuin hulluuden kiihkossa oleva saarnamies.

Edellä mainittuihin lauseisiin kiteytyy oikeastaan koko levy. Alle ”Reign In Bloodin” mitat kellottava levy on puhdas kokonaisuus hulluutta ja rienausta. Benton käyttään ääntään kuin yhtenä instrumenttina lyyrisen sisällön kiteytyessä muun muassa ”Repent To Dien” ”waste your last breath on jesus christ” – ja ”Trifixionin” ”In the name of Satan I condemn this image of god”-lauseisiin. Jotta viesti ei nyt täysin epäselväksi jäisi, niin ”Behead The Prophet (No Lord Shall Live)”-biisin huuto ”MASTER SATAN RISE” viimeistelee kaiken. Huomioitavaa on, että kertaakaan sanaa god ei kirjoiteta isolla, mutta Satan aina.

Biisien musiikillista sisältöä on turha sinällään avata, sillä kyseessä on puolen tunnin selkäsauna, jonka jälkeen olo tyhjä ja lyöty, mutta silti vahva. Siitä jännä levy, että ei mitään erityistä sanottavaa kuin tiukkuus, kiukkuisuus ja äärimmäisen tehokas paketti. Biisit  eivät ole mitään yksinkertaisia ohimarsseja ja varsinkin Asheim kääntää komppia tuon tuostakin. Sävellykset eivät sisäällä akustista nuotiokitaraa eikä tunnelmia muutenkaan juuri maalailla.

Kitaroista vastaavat Hoffmanin veljekset eivät ole erityisen melodisia sooloilijoita, mutta tilulilut lähtee kuin tykin suusta. En ihmettele, vaikka Slayerit olisi kuunneltu hyvinkin tarkkaan.

Jos nyt väkisin pitää nostaa joku biisi esiin, niin ”In Hell I Burn”. Se on saatana vie klassikko! Tarttuvalla kertosäkeellä siunattu ralli kuvaa olennaisesti sitä kiukkua ja tiukkuutta mikä levyssä viehättää yli kaiken.

Debyyttiin nähden budjetti oli noussut ja Scott Burnsin vääntämät soundit olivat entistä kirkkaammat ja koko yhtye tiukempi. Täydellinen oppitunti aiheesta satanic death metal, jollaisena Benton yhtyeen musiikkia kuvasi. Morrisssoundissa äänitetty levy oli yhtyeen itsensä tuottama Burnsin hoidellessa tekniset puolet.

Levyä mainostettiin sanaparilla ”evil unleashed” ja eipä se juuri enempää olisi voinut olla oikeassa. Kitaristi Eric Hoffman sanoi, että jokainen laulu on satanismista ja se on side, joka pitää bändiä yhdessä. Benton sanoi, että ilman Saatanaa hän ei olisi itsensä ja että se oli hänen ensirakkautensa, sen ollessa tärkeämpää kuin musiikki.

Hoffmanin veljesten aikanaan lähdettyä bändistä he kritisoivat, että Benton on pelkkä kiiltokuvapoika Saatanan kanssa ja samaan hengenvetoon moittivat, että Bentonilla ei ollut joku halua tai taitoa soittaa livenä ”Legionin” vaativampaa materiaalia. Pitkään ”Dead But Dreaming” oli ainoa settilistalle myöhemmin päässyt kipale.

Itselleni kyseessä on ehdottomasti kesän 1992 soundtrack ja olihan myöhemminkin aivan tajuttoman hienoa kulkea levyn kansitaidetta koristavan Trifixion-kuvion verkkareissa.