Salamointia itäisellä taivaalla – Loudnessin ”Lightning Strikes” neljäkymmentä vuotta
Vuonna 1981 perustettu japanilainen Loudness on tehnyt urallaan täsmätyötä alusta lähtien. Levytyssopimus kotimaahan syntyi ilman yhtään soitettua keikkaa, ja aluksi kotimaan kielellä lauletut levyt olivat oitis menestyksiä. Parhaimmillaan yhtyeellä oli kotimaan markkinoilla neljä eri videokasettia, sillä ne olivat Japanissa kova juttu. Japani oli, ja on, tunnettu maa tekniikan kehityksen tyyssijana, mutta rockia sieltä ei ole juurikaan tullut kansainvälisille areenoille. Ei ennen Loudnessia.
Loudness koostui tuolloin neljästä soittajasta, jotka olivat vokalisti Minoru Niihara, kitaristi Akira Takasaki, basisti Masayoshi Yamashita sekä rumpali Munetaka Higuchi, joka kuulemma yhtyeen vanhimpana oli myös yhtyeen johtaja. Soittajista varsinkin kitaristi Takasaki niitti nopeasti mainetta nopeasormisena kuuden kielen taiturina. Edesmennyttä Higuchia lukuun ottamatta yhtye soittaa edelleen samalla kokoonpanolla.
Muutamassa vuodessa he olivat myös kansainvälisen menestyksen kynnyksellä, sillä yhdysvaltalainen Atlantic Records kiinnitti heidät omaan kaartiinsa. Los Angelesissa vuonna 1985 Max Normanin johdolla äänitetty ”Thunder In The East” oli valtava menestys Japanissa, mutta se nousi myös Yhdysvalloissa Billboard-listalla sijalle 74. Sitä edesauttoi muun muassa Mötley Crüen kanssa tehty kiertue, joka vei samurait aina legendaarisen Madison Square Gardenin lavalle asti. Levyltä irtosi kenties yhtyeen tunnetuin (hyvässä ja pahassa) biisi ”Crazy Nights”, joka siivitti yhtyettä myös Suomen markkinoille. Minulta tuo levy meni vielä ilmestyessään ohitse, mutta vuonna 1986 ilmestynyt ”Lightning Strikes” iski täysillä 9-vuotiaan heavydiggarin mieleen ja sydämeen.
Ahkerassa luennassa tuolloin ollut Stara-lehti kuvaili yhtyettä muistaakseni jotenkin sanoilla ”aurinko nousee idästä verenpunaisena, ihmiset ajavat Toyotalla ja kuuntelevat Hitacheistaan Loudnessia. Eletään vuotta 1986 kylmän teräksen ja hevisamuraitten loistoa”. Olen aina nähnyt asiat hyvin visuaalisesti, ja tuo esittelyteksti jäi ikuisiksi ajoiksi mieleen kaikessa elävyydessään. Ikään kuin olisin itse elänyt siinä hetkessä mukana, ja mielikuva vain vahvistui suuresti nähtyäni levyn kannen. Asuin syvällä skutsissa, mutta haaveilin kaikista maailman suurkaupungeista, ja kuvassa ollut kaupunki (ehkä Tokio, ehkä Los Angeles) sai mielikuvitukseni laukkaamaan entistä hurjemmin.
Levy oli julkaistu jo muuta maailmaa aikaisemmin Japanissa nimellä ”Shadows Of War”. Sillä oli eri biisijärjestys, nimibiisi tunnettiin myöhemmin nimellä ”Ashes In The Sky” , ja esimerkiksi sovituksissa oli joitain eroavaisuuksia. En ole itse asiassa koskaan kuullut tuota Japanin versiota, joten en osaa ottaa siihen enempää kantaa. Heinäkuussa vuonna 1986 levy kuitenkin pamahti muualla maailmassa kauppoihin ”Lightning Strikes” -nimellä. Max Norman oli jälleen tuottajan puikoissa, mutta tällä kertaa äänitykset hoidettiin Tokiossa studiossa nimeltä Sedic ja Take One.
Bändisoitto on aina tiimityötä, mutta kärjistetysti sanottuna levy on kahden miehen show, sillä Akira Takasakin kitarointi ja Minoru Niiharan ääni vievät väistämättä kaiken huomion. Toki rytmiryhmä on tiukka ja elää biiseissä mukana, mutta loppujen lopuksi se on kuin taustabändi. Lähes kaikki levyn biisit alkavat jonkinlaisella kitarariffillä, ja kitara dominoi koko levyä. Toisaalta olisi myös rikollista latistaa Takasakin kaltainen keihäsmestari pelkästään taustalle.
Mainos päättyy
Levyn avaavan ”Let It Go” -biisin riffi ja soundit eivät ole ollenkaan niin hyökkäävät ja raskaat kuin oletin levyn kansien salamoinnin perusteella. Niiharalla on omaperäinen ääni, enkä osannut ajatella hänen lausuntatapaansa muuta kuin eksoottisena lisänä. Englannin kieli oli kuulemma aika heikoissa kantimissa, mutta hän oli käynyt sen verran kielikursseja, että sanoitukset on tehty ilman tulkin apua, joskin tuottaja Norman oli ilmeisesti suurena apuna niiden viilaamisessa.
Takasakin soolo maalailee juuri sellaista auringonnousua kuin Stara aikoinaan kuvaili, ja samanlainen maalailu jatkui seuraavan ”Dark Desire” -biisin väliosassa. Whitesnake käytti itse asiassa myöhemmin ”1987-levyllään aika lailla samanlaista osiota, jossa minulla vilisi mielessä pilvenpiirtäjät ja öinen kaupunki valomerineen. Tuossa ”Dark Desire” -biisissä on muuten sellainen riffi, jota olen koko elämäni yrittänyt saada kulkemaan soittamalla, mutta ei minusta ole Takasakin manttelinperijäksi. Biisissä on hieno bridge-osio ja Niiharan äänessä hyökkäävyyttä.
Niihara on muuten jännä mies rakentamaan laulumelodioita, sillä ”1000 Eyes” – sekä A-puolen päättävässä ”Who Knows” -biisissä hän osaa välillä laulaa ilmavasti, kiireettömästi sekä soljuvasti, ja välillä hänellä on taas tiukempi ote. Jälkimmäisessä biisissä on muutenkin jännä melodia, rytmitys ja rakenne, sillä en vielä neljänkymmenenkään vuoden jälkeen ole varma, mikä kohta on kertosäe. A-puolen biisit ovat aika keskitempoisia ja iskevän kertosäkeen omaava ”Face To Face” on ainoa hieman rivakampi biisi.
B-puolen alku onkin sitten yhtä juhlaa, sillä jo aiemmin mainittu ”Ashes In The Sky” ja ”Black Star Oblivion” ovat minulle ne albumin kirkkaimmat helmet. Ensin mainittu alkaa kunnon liruttelulla, jota kuuntelin lapsena vallan ihmeissäni. Sitä seuraa upea kitarakuvio, joka johdattaa raskaaseen mutta hyvin svengaavaan biisiin. Riffit ovat raskaita, ja Takasaki repii kielistään jälleen sellaisia kuvioita, että oksat pystyyn ja silmät pyörimään. Japanin version titteli ”Shadows Of War” mainitaan usein biisissä. Sitten ”Black Star Oblivion”, joka on minusta lähes täydellinen biisi. Tempo on kiihkeä, Niihara vauhdissa, ja kertosäe on niin iskevä ja tarttuva, että lennän sen kuullessani joka kerta ihan sfääreihin. Biisissä on todellakin niitä luvattuja salamoita!
Valitettavasti albumin kaksi viimeistä biisiä ”Street Life Dream” ja ”Complication” eivät yllä lähellekään samaa tasoa. Ne ovat toki hyviä, eikä niissä ole mitään vikaa, mutta niissä ei ole myöskään mitään, mikä nostaisi ne massan yläpuolelle. Toisessa niistä on raskautta ja toisessa kepeyttä sekä tarttuvuutta riffien ollessa toki valioluokkaa. Kappaleet kuuluvat silti edelleen kokonaisuuteen.
Levyltä ei noussut yhtään varsinaista hittiä, vaan levyn vahvuus on ehjä kokonaisuus. Soundit eivät ole murskaavan raskaat vaan sopivan ärhäkät ja samalla kuitenkin kepeät, jos ajatellaan vaikka Jenkkien markkinoita. Levy menestyi sielläkin vähintään kohtuullisesti nousten Billboard 200 -listan sijalle 64 viihtyen siellä viisitoista viikkoa. Megamenestykseen se ei bändiä kuitenkaan valitettavasti vienyt. Suurin ongelma hittien puutteen lisäksi lienee ollut se, että levyä on vaikea tiputtaa mihinkään lokeroon, kun se ei ole selkeää heviä mutta ei oikein puhdasta rokkiakaan.
Huolimatta siitä, että en alle 10-vuotiaana ymmärtänyt sanoituksista juuri mitään enkä osannut sanoja, jäivät kertosäkeiden melodiat päähän. Ja tästäkin levystä voisi tehdä yhden väärin kuultujen sanoitusten kirjan… Mieleen ovat jääneet myös kaikki Akiran soolot, vingautukset sekä biisien breikit ja pienetkin nyanssit. Levyn kuunteleminen vie edelleen noihin aikoihin, pieneen huoneeseeni ja vuoteen 1986. ”Lightning Strikes” -levyä ei ehkä yleisesti pidetä klassikkona, mutta minulle se on yhtyeen paras levy ja ehta klassikko.