Samuli Putro: ”Elämänkertakirjan tarkoitus on pönkittää tekijänsä menneisyyttä, ja mä en pönkitystä tarvitse, kun olen paras”
Samuli Putro teki tänä syksynä klubikiertueen, jonka tiimoilta Kaaoszine haastatteli artistia. Haastattelussa Putro kertoi muun muassa, miten uusi albumi on vastaanotettu sekä omasta suhtautumisestaan elämänkertakirjoihin. Tämän lisäksi Putro kertoi myös keikoilla käymisen aktiivisuudestaan, ja miten hän näkee itsensä riittävän muusikkona.
Hei Putro! Teit tänä syksynä paluun keikkalavoille. Kuinka yleisö on ottanut sinut vastaan?
Putro: Tämä syksy on ollut kiertueen klubipätkä, ja se on ollut kotoisinta. Olen aloittanut musiikin soittamisen klubeilta, ja niillä tuli käytyä ennen keikkailun aloittamistakin. Ne ovat sellaisia paikkoja, joissa olen tottunut olemaan. Ja toisaalta yleisö on varmasti ehdollistunut tähän osaltaan, että jos he tulevat katsomaan mua, niin se tapahtuu klubilla. Keväällä oli konserttisaliesiintymisiä, joita varten tehtiin harkitumpia ja suunnitellumpia kokonaisuuksia. Klubit tuntuvat kuitenkin kotoisammilta, ja niissä on ollutkin todella paljon porukkaa.
Mainos päättyy
Vittumainen puoli aktiivisessa klubikeikkailussa on se, että sitä huomaamattaan nostattaa itsensä korkeisiin sfääreihin henkisesti. Sen jälkeen maanantait ja tiistait tuntuvat todella ankeilta, kun yrittää tehdä toimistolla joitain arkipäiväisiä asioita.
Olet vieraillut lukuisia kertoja Joensuussa ja Kerubissa. Onko sinulle jäänyt mieleen joku yksittäinen visiitti?
Putro: Ekana tulee mieleen se kerta, kun Piiparisen Asko näytti mulle ensimmäistä kertaa Kerubin yläkerran ennen kuin se oli avattu. Olin aiemmin ollut kellarissa keikalla, mutta kun Asko näytti, että sinne yläkertaan tulee keikkasali, niin se tuntui hurjalta. Sehän oli ollut ennen Karjalatalo, ja sen koki hienoksi paikaksi, eikä niinkään rock-klubiksi. Ja minusta Kerubi hakikin alkuaikoinaan muotoaan, ja ihmisetkin vaativat oman sulatteluaikansa keikkasalin suhteen. Ja vaikka uusi Kerubi ei ole niin räkäinen kuin se vanha Kerubi, niin on tähänkin saatu ripaus räkäisyyttä.
Näinpä juuri. Julkaisit alkuvuodesta viidennen studioalbumisi, joka on aavistuksen verran erilainen kuin kolme edeltäjäänsä. Kuinka yleisö on ottanut vastaan viimeisimmän albumisi?
Putro: Yleisö tuntuu suhtautuvan tekemisiini aina ristiriitaisesti, ja niin oli myös viimeisimmän albumin suhteen. Osa intoilee uusista asioista ja muutoksista, ja osa on vastaavasti sitä mieltä, että muutokset ovat huono asia. Mutta muistan, että tämä ristiriitainen suhtautuminen on ollut aina läsnä – jo ihan bändielämän ensivaiheista alkaen. Osa oli sitä mieltä, että ”kopioikaa Röyhkää”, ja osa sitä mieltä, että ”ei, ei tässä on ihan oma juttunsa”. Toki me yritettiin kopioida Kauko Röyhkää, mutta me oltiin niin huonoja, ettei siitä tullut mitään. Sitä kautta siitä tosin tuli omaa…
Toisaalta sitä aina haluaisi, että olisi pidetty mutta tiedon tasolla ymmärrän, että vastaanoton ristiriitaisuus on hyvä merkki. Jos on aina lähtökohtaisesti pidetty, niin silloin varmaan yrittää vähemmän. Mä olen sellainen, että jos kaikki pitäisi musta, niin alkaisin vain laiskotella. Jos on tyytymätön olo tai pahalla tuulella, niin silloin saa yleensä enemmän aikaan. Kehuilla en toimi niinkään, vaan paremminkin haukuilla.
Ristiriitainen vastaanotto pitää siis varpaisillaan.
Mainos päättyy
Putro: Kyllä, kyllä, ja lähtökohtaisesti toki ymmärrän sen, että ihminen hakee hyväksyntää itselleen ja tekemiselleen. Musiikin tekeminen ja esittäminen ”minä”-muodossa sekoittaa helposti sen, että sinä ja sinun esittämäsi musiikki ovat todella lähellä toisiaan. Tämän takia voi tuntua siltä, että jos ihmiset eivät pidä julkaisemastasi musiikista, ihmiset inhoavat musiikin tekijää, vaikka niitä biisejähän he inhoavat.
Kun mainitsin bändin alkuajoista, niin tuli mieleen, että ”Vuokralainen”-albumi täytti 15 vuotta syyskuussa. Millaisia ajatuksia tämä herättää sinussa?
Putro: Mä olen tosi etääntynyt siitä ajasta. Tuntuu kuin niitä asioita ei olisi tapahtunut. Minulla ei ole mitään konkreettista kontaktia siihen ihmiseen siltä ajalta. En ole myöskään säilyttänyt mitään palkintoja, lehtikirjoituksia tai valokuvia siltä ajalta. Niin 90-luvulta kuin 2000-luvun alusta. Ja rehellisesti sanottuna en hirveästi muistakaan vuosien 1999-2007 välisestä ajasta. En pelkästään sen takia, että olisin ollut koko ajan sekaisin – toki välillä sitäkin – mutta asioita tapahtui niin paljon, että niitä sivuutti ja meni vain eteenpäin. Sen takia niistä ei jäänyt mitään vahvoja muistikuvia. Kultalevytkin on tullut annettua äidille ja isälle vuosia sitten. Tämän takia, jos sanot minulle, että ”Vuokralainen täytti 15 vuotta”, minulle ei synny mitään suoraa mielikuvaa asiasta, vaan joudun miettimään ja käymään sitä läpi. Minulla ei ole sellaista emotionaalista suhdetta niihin. Ne ovat kuin loppuneita ihmissuhteita.
Olet ollut musiikkibisneksessä mukana melkein kaksi vuosikymmentä. Miten musiikkimaailma on sinä aikana sinusta muuttunut?
Mainos päättyy
Putro: Yleensä ihmiset sanovat, että se on tullut ammattimaisemmaksi ja suuremmaksi, mikä on erikoinen ajatus. Jos esimerkiksi esittäisit saman kysymyksen jollekin kymmenen vuoden päästä, ja hän vastaisi, että tämä aika on amatöörimäistä ja pientä, tuntuisi se oudolta, koska eihän se niin ole. Ihmiset tekevät stadionkonsertteja ja valtavia tuotantoja, mikä ei tunnu amatöörimäiseltä. Kai se on asioiden luonnollinen kiertokulku, koska se 90-luvun alku tuntuu minusta harrasteluajoille. Mutta ehkä tietyt lainalaisuudet eivät ole muuttuneet miksikään. On olemassa päivän musiikkia, jota esittävät henkilöt, jotka elävät ajassa. Eli nuoret ihmiset, jotka tekevät luontevasti musiikkia nuorille. Sitten on olemassa muusikoita, jotka tekevät musiikkia nuoremmille ihmisille omasta, vanhentuneesta positiostaan. Siinä on toki riskinsä, ettei se musiikki tavoita kuulijoitaan, tai se ei kuulosta uskottavalta. Ja sitten on olemassa ihmisiä, jotka irrottautuvat ajasta – tai joista aika irrottautuu – miten sen haluaa nähdä. Ja se on mielestäni asia, johon pitää pyrkiä. Täytyy vain hyväksyä se, että aika on vahvempi kuin ihminen. Aika on kuin valtameri, jossa ihminen sitten pyörivät.
Mainitsitkin jo edellä stadionkonsertit, niin onko sinulla poltetta päästä monituhatpäisen yleisön eteen esiintymään?
Putro: Kun itse aloin seurata musiikkia, aloitin sen nimenomaan festivaaleilla ja klubeilla. Ja siellä mä opin pitämään musiikista katsojana, ja ne ovat myös niitä paikkoja, joissa musiikin esittäminen on ollut luontevinta. Mä tykkäsin pentuja 80-luvulla hulluna U2:sta, mikä tuntuu nyt hullulta ja kaukaiselta, mutta se oli silloin mun maailmassani tärkeä yhtye. Ne julkaisi vuonna 1984 ”The Unforgettable Fire” -albumin, jota kuuntelin paljon ja fanitin yhtyettä hulluna. Sitten U2 tuli Suomeen Helsinkiin ensimmäiselle stadionkeikalle joskus 90-luvulla, olisikohan se ollut vuoden 1997 ”Pop”-albumin myötä? Jaksoin katsoa sitä keikkaa ehkä neljä tai viisi kappaletta. Kyseessä oli siis yhtye, jonka kanssa olin kasvanut aikuiseksi. Mutta sitten, kun näin ne ihmiset ja sen, että ne soittaa tuolla, niin se riitti aika nopeasti. Ja siinä kohtaa mä ymmärsin, etten viihdy stadionkonserteissa yleisönä. Ja se varmasti vaikuttaa osaltaan siihen, ettei suurten hallikeikkojen tekeminen tunnu houkuttelevalta.
Stadionkeikoilla ei luonnollisesti saa samanlaista intensiivisyyttä tai vuorovaikutusta yleisön kanssa kuin klubikeikoilla. Miten aktiivisesti itse käyt klubeilla katsastamassa keikkoja?
Mainos päättyy
Putro: Ihan hirveän vähän ja Helsingissä tosi harvoin. Mitä olen viettänyt aikaa Itä-Suomessa ja Joensuussa, niin täällä mä oon käynyt katsomassa enemmän keikkoja. Kerubiin on helppo mennä mutta Helsingissä ei tule vain lähdettyä. Ja mä oon ymmärtänyt sen tosiasian, että kävin klubikeikoilla tosi paljon 80-luvulta lähtien aina 2000-luvun alkupuolelle asti. Kävin sen parikymmentä vuotta klubeilla katsomassa ja esiintymässä, minkä tein myös festivaaleilla. Mä toivon, että se mun halu lähteä katsomaan keikkoja tulisi takaisin, mutta ei se ole tullut useamman viime vuoden aikana takaisin.
Ei se tarkoita, etteikö mua kiinnostaisi musiikki. Olen edelleen kiinnostunut niin kotimaisista kuin ulkomaalaisista artisteista, mutta se elämänvaihe, jolloin oli luontevaa lähteä klubeille, on mennyt. Nykyisin on muita asioita. En voi oikein pakottaa itseäni tekemään asioita, joita en koe mielekkäiksi.
Olen aina pitänyt Zen Cafén ja soolourasi albumien sanoituksista, ja haluankin kysyä, oletko miettinyt oman elämänkerran kirjoittamista? Niitä putkahtelee nykyisin tiuhaan tahtiin monilta artisteilta.
Putro: Mulla ei ole vielä ollut sellaista oloa, että kirjan kirjoittaminen olisi kiinnostavaa. Toki, kun miettii, että on hyödyntänyt omaa elämäänsä sanoituksissa, niin siinä mielessä ei olisi vastenmielistä hyödyntää omaa elämää kirjankin muodossa. Ja olisi kiva, että siinä olisi jotain teoksellista. Elämänkerran tarkoitus on pönkittää tekijänsä menneisyyttä, ja mä en pönkitystä tarvitse, kun olen paras (naureskelee). Se ei riitä motiiviksi, että mä haluaisin alleviivata asioita, joita olen tehnyt. Saattaa olla, että se tarve tulee myöhemmin, ja se liittyy sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa lopullisesti ymmärtää sen, että elämä loppuu. Siinä vaiheessa voi tuntua tarpeelliselta kerrata ne asiat, jotka on tehnyt ja näyttää, että ”tein tällaisia asioita, ja minulla oli tällainen elämä”. Koska ihminen ei halua kadota. Kirja ei kuitenkaan tunnu tällä hetkellä tarpeelliselta. Mikäli siihen pystyisi muokkaamaan muitakin otteita elämästäni, niin se olisi mielenkiintoisempi ajatus. Tästä tulee mieleen yksin Bob Dylanista kertova elokuva, jossa eri näyttelijät esittivät Dylania hänen eri elämänvaiheissa. Elokuvasta teki mielenkiintoisen se, että se oli teos, joka esitti ajatuksen, että Dylan on ollut eri ihminen eri elämänvaiheissa. Ja niin mä uskon, että me ihmiset ollaan. Uskon, että me ihmiset ollaan erilaisia eri elämänvaiheissa, ja meihin mahtuu monen ihmisen elämä.
Mielenkiintoisia ajatuksia! Millaisia tulevaisuuden suunnitelmia sinulla on?
Putro: En mä tiedä. Tuli mieleen, kun tuossa ajettiin aseman ohi, että eikös tuo Laituri ole menossa jyrän alle? Oispa kiva soittaa Laiturilla ennen kuin se katoaa. Ei se tee musta tai siitä paikasta kuolematonta, jos käyn siellä soittamassa, mutta voisi olla nastaa käydä siellä soittamassa, koska se katoaa. Musta on kiva ajatus, että ehdin soittaa Vanhassa Jokelassa ennen kuin se jouti limboon. Ei mun suunnitelmat yleensä tuon suurempia ole. Ei mulla ole 3-vuotissuunnitelmaa tai 5-vuotissuunnitelmaa. Se ei toki tarkoita, että eläisin vain hetkessä, vaan että saan kasvaa ja pienentyä, kun haluan. Minun tapauksessani isommaksi kasvaminen voi olla pienentymistä: en ole mediassa niin paljon esillä, enkä keikaille niin paljon, mutta silti kasvan. Se on varmasti sama myös emotionaalisella puolella: kun tuntee välillä vähemmän, voi sitten taas tuntea enemmän ilman, että se hajottaa päätä.
Olet toiminut muusikkona jo useamman vuosikymmenen ajan ja saavuttanut menestystä. Onko vielä jotakin, minkä haluaisit muusikkona saavuttaa?
Putro: Ne ei ole enää kauhean konkreettisia asioita. Silloin, kun musiikkihommat alkoivat, tavoitteet saattoivat olla tyyliin, että ”päästään soittamaan Ilosaarirockiin”. Ja, voi hyvänen aika, kyllä me painostettiinkin järjestäjää 90-luvulla lankapuhelimen välityksellä, että ”ota, ota, ota” ja lähetettiin c-kasettikin. Eivät kuitenkaan ottaneet, mutta kun painostus oli ankaraa, päästiin soittamaan Ilosaarirock-katujunaan. Silloin ne tavoitteet olivat tuollaisia, mutta eivät ne enää tällä vuosikymmenellä ole sellaisia. Mä varmaan tavoittelen sellaista olotilaa, että tekisin päivittäin tarpeeksi musiikkia, jotta kokisin sen olevan riittävä musiikintekijälle. Ne on hienoja hetkiä.
Samuli Putro, kiitos ajastasi ja syvällisistä ajatuksistasi! Haluaisitko laittaa vielä terveisiä lukijoille?
Putro: Musiikintekijänä muistaa aina näin keikkailujen ja esiintymisten yhteydessä, että työhuone-elämä saattaa paisuttaa päätä ja kääntää myös tekijää sisäänpäin, niin ilman yleisöä sitä tekee asioita yksin. Ja jos niitä tekee yksin, niin on aika yksinäinen. Mulle on tänä syksynä antanut suurta lohtua se, että on olemassa kuulijoita, joille soittaa näitä työhuoneella tehtyjä asioita. Olen tyytyväinen siihen. En haluaisi käyttää sanaa kiitollinen, enkä esittää nöyrää, koska ennemmin olen ylpeä kuin nöyrä, mutta siitä huolimatta: kiitos! Kiitos, että olette siellä.
Haastattelu: Aleksi Parkkonen